Tyynenmeren sota

Tyynenmeren sota
Rajat ennen (värit) ja jälkeen (viivat) sodan
Päivämäärä: 1879–1883 Paikka: Etelä-Amerikan Tyynen valtameren puoleinen rannikko Casus belli: Bolivian ja Chilen välinen rajakiista Lopputulos: Chilen voitto Aluemuutokset: Tarapacán alue ja Antofagastan alue joutuivat Chilen alaisuuteen Arica ja Tacna joutuivat Chilen miehitykseen vuosiksi 1880–1929 Bolivia menetti rannikkoalueensa
Osapuolet
Peru  Bolivia	Chile
Komentajat
Juan Buendía Andréas Cáceres Miguel Grau	Manuel Baquedano Patricio Lynch Juan Williams
Vahvuudet
7 000	25 000
Tappiot
Peru: 35 000 kaatunutta tai haavoittunutta Bolivia: 5 000 kaatunutta tai haavoittunutta	15 000 kaatunutta tai haavoittunutta

Tyynenmeren sota (esp. Guerra del Pacífico) eli salpietarisota käytiin vuosina 1879–1884 Chilen sekä Bolivian ja Perun muodostaman liittokunnan välillä. Sodan tuloksena Chile sai haltuunsa mineraaleista rikkaat alueet, Perun Tarapacán ja Bolivian rannikon (nykyisin II Región de Antofagasta), mikä jätti Bolivian sisämaavaltioksi.

Sodan lähtölaukauksena oli Chilen ja Bolivian kiista 23. ja 26. leveyspiirin välisestä Tyynenmeren rannikosta. Alueella oli runsaita mineraalivaroja, joita chileläiset yritykset hyödynsivät. Kuivassa ilmastossa maahan oli kertynyt hyvälaatuista guanoa ja salpietaria. 1840-luvulla keksittiin niiden käyttö lannoitteena, ja Bolivia, Chile ja Peru huomasivat äkkiä omistavansa valtavat raaka-ainevarat. Pian myös suurvallat puuttuivat peliin. Yhdysvallat sääti vuonna 1856 lain, jonka mukaan sen kansalaiset saivat ottaa haltuunsa guanoa sisältävät saaret. Espanja puolestaan miehitti lyhytaikaisesti Perun Chinchasaaret Perua ja Chileä vastaan käymässään sodassa. Brittiläiset yhtiöt investoivat alueella, mutta Peru kansallisti guanon kaivun 1870-luvulla.

Bolivialla ja Perulla oli erimielisyyksiä siitä, kenelle alun perin kuului Perun varakuningaskuntaan, sitten La Platan varakuningaskuntaan ja lopulta Boliviaan sisältynyt Charcasin alue. Kun Simón Bolívar perusti Bolivian, hän vaati pääsyä merelle, mutta rannikkokaistaletta kehittivät enimmäkseen chileläiset ja brittiläiset yhtiöt Chilen kehittyneemmän ja vakaamman talouden turvaamana.

Kansalliset rajat oli sovittu vasta 1866. Sopimuksessa maiden välinen raja kulki 24. leveyspiiriä, ja Bolivia ja Chile jakoivat verotulot 23.–25. leveyspiirin väliltä. Vuoden 1874 sopimuksessa Bolivia sai täydet verot 23.–24. leveyspiirin väliltä, mutta chileläiset yhtiöt maksoivat kiinteää veroa 25 vuoden ajan. Bolivia pettyi pian sopimukseen, kun chileläiset yhtiöt kasvoivat nopeasti brittiläisen pääoman turvin.

Vuonna 1878 Bolivian presidentti Hilarión Daza määräsi takautuvasti vuodesta 1874 veronkorotuksen chileläisille yhtiöille, huolimatta Chilen presidentin Aníbal Pinton protesteista. Antofagasta Nitrate & Railway Company kieltäytyi maksamasta veroja, jolloin Bolivian hallitus uhkasi takavarikoida sen omaisuutta. Chile lähetti sotalaivan rannikolle joulukuussa 1878. Bolivia ilmoitti uhkauksensa mukaan yhtiön takavarikosta ja huutokaupasta 14. helmikuuta 1879. Tuolloin Chile ilmoitti tämän johtavan rajasopimuksen mitätöimiseen, ja huutokauppapäivänä 200 sotilasta nousi maihin ja miehitti Antofagastan sataman taisteluitta.

Bolivia julisti 1. maaliskuuta 1879 sodan ja vetosi Perun kanssa solmimaansa salaiseen puolustussopimukseen vuodelta 1873. Perun hallitus päätti kunnioittaa sopimusta Chilen laajentumishaaveita vastaan mutta oli huolissaan siitä, etteivät liittokunnan joukot kykenisi pärjäämään Chilen armeijalle. Peru lähetti diplomaatin Chileen ja tavoitteli neuvotteluratkaisua; Chile vaati Perua pysymään puolueettomana, mistä Peru kieltäytyi sopimukseensa vedoten. Chile vastasi katkaisemalla diplomaattisuhteet ja julisti sodan liittolaisille 5. huhtikuuta 1879.

Argentiinaa pyydettiin liittymään Chilen-vastaiseen rintamaan. Argentiinalla oli aluekiistoja Chilen kanssa Patagonian alueesta, mutta Argentiina päätti jäädä sodan ulkopuolelle.

Poliittisesta epävakaudesta ja lyhytaikaisista hallituksista kärsinyt Bolivia ei ollut valmis sotimaan Chileä vastaan. Heti sodan alussa kävi selväksi, että aavikkomaastossa meren hallinta tulisi olemaan ratkaiseva tekijä. Bolivialla ei ollut laivastoa, ja Peru kärsi talousromahduksesta, eikä sen merivoimilla ja maavoimilla ollut riittävää harjoitusta eikä budjettia. Suurin osa sotalaivoista oli vanhentuneita, ja vain monitorit Huáscar ja Independencia kykenivät taisteluun.

Topáterin taistelu 23. maaliskuuta 1879 oli sodan ensimmäinen. Calamaa kohti edenneitä 554 sotilaan chileläisjoukkoja vastassa oli 135 Bolivian sotilasta ja siviiliä tri Ladislao Cabreran johtamana. Ammuspulasta kärsineet bolivialaiset vetäytyivät lukuun ottamatta pientä eversti Eduardo Abaroan johtamaa siviilien joukkoa, joka taisteli loppuun asti. Enempiä taisteluja maalla ei käyty, ennen kuin taistelu merellä oli ohi.

Chilen laivaston taistelulaivat Almirante Cochrane ja Blanco Encalada purjehtivat vara-amiraali Juan Williamsin alaisuudessa Bolivian ja Perun rannikoiden edustalle. Iquique saarrettiin, Huanillosia, Mollendoa, Picaa ja Pisaguaa pommitettiin ja niiden satamat poltettiin. Amiraali Williams toivoi kaupan ja salpietarin viennin pysäyttämisen heikentävän liittolaisten taloutta ja pysäyttävän aseiden saannin ja pakottavan Perun laivaston suoraan taisteluun.

Perun laivasto ei antautunut taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan, vaan Huáscar iski syvälle Chilen vesille amiraali Migual Graun komennossa, tavoitteena vetää vihollinen takaisin etelään ja häiritä Chilen kuljetuksia.

Ensimmäisessä meritaistelussa Chipanassa 12. huhtikuuta 1879 Perun korvetit Unión ja Pilcomayo tapasivat Chilen korvetin Magallanesin matkalla Iquiqueen. Kahden tunnin tykistötaistelun jälkeen Unión alkoi kärsiä moottoriongelmista, ja Magallanes pakeni saatuaan pieniä vaurioita.

Iquiquen edustalla 21. toukokuuta 1879 Huáscar ja Independencia mursivat kaupungin saarron, jota pitivät yllä kaksi Chilen vanhaa puualusta, Esmeralda ja Covadonga. Huáscar upotti törmäämällä Esmeraldan, mutta Covadonga sai suuremman Independencian ajamaan karille Punta Gruesassa. Chilen laivasto menetti yhden puisen korvettinsa, jonka kapteeni Arturo Pratista tuli sankari ja marttyyri. Peru puolestaan menetti voimakkaan rautaisen fregattinsa. Tämän jälkeen Huáscar oli ainut varteenotettava Perun alus.

Kuuden kuukauden ajan se risteili merta ja katkoi Chilen huoltolinjat. Kapteeni Graun onnistui pitää pilkkanaan koko Chilen laivastoa, upottaa 16 laivaa, kaapata takaisin vallatut perulaiset laivat ja vaurioittaa lukuisia Chilen laivaston käyttämiä satamia sekä tuhota Antofagastan rannikkotykistö. Tämä tunnetaan nimellä Correrías del Huáscar.

Huáscar jäi viimein kiinni Angamosissa 8. lokakuuta 1879 kahden taistelulaivan ja kuuden korvetin voimin. Saatuaan 76 osumaa ja amiraali Graun saatua surmansa laiva jäi chileläisten käsiin.

Saatuaan meren hallintaansa Chilen armeija aloitti hyökkäyksen Peruun. Bolivian armeija, joka ei kyennyt valtaamaan takaisin rannikkoaan, liittyi puolustamaan Perun Tarapacáa ja Tacnaa.

2. marraskuuta 1879 tehtiin maihinnousu laivojen tykistötulen tukemana Pisaguaan ja Juníniin, noin 500 kilometriä pohjoiseen Antofagasta. Pisaguassa 2 100 sotilaan joukot löivät liittolaisten 1 160 miehen joukot ja ottivat kaupungin hallintaansa. Maihinnousu Juníniin suoritettiin pienemmillä joukolla ja sen onnistuminen oli tiukalla. Päivän lopuksi maissa oli 10 000 Chilen armeijan sotilasta kenraali Erasmo Escalan johdolla etenemässä sisämaahan, Tarapacán maakunta oli eristetty muusta maasta ja kenraali Juan Buendían ensimmäinen eteläinen armeija ilman huoltoreittejä.

Etelään kohti Iquiquea marssiva 6 000 sotilaan armeija kesti liittolaisten 7 400 sotilaan joukon yllättävän vastahyökkäyksen San Franciscossa 19. marraskuuta korkein tappioin molemmilla puolilla. Bolivian joukot vetäytyivät taistelun aikana, mikä pakotti perulaiset vetäytymään Tarapacáan. Neljä päivää myöhemmin Chilen armeija valloitti kaupungin ilman suurempaa vastarintaa.

Escala lähetti 3 600 sotilaan osaston, ratsuväkeä ja tykistöä pyyhkimään pois loput Perun armeijasta, jossa arveltiin olevan enää alle 2 000 huonosti koulutettua ja aseistettua sotilasta. Tarapacán taistelu 27. marraskuuta seurasi Chilen joukkojen löydettyä perulaisen, lähes kaksi kertaa arveltua suuremman ja huomattavasti motivoituneemman joukon. Eversti Andrés Avelino Cáceresin komennossa Chilen retkikunta ajettiin pakosalle ja se jätti jälkeensä huomattavan määrän tarvikkeita ja ammuksia. Voitolla ei ollut enää merkittävää merkitystä sodassa ja kenraali Buendían armeija, jossa oli enää 4 000 sotilasta, vetäytyi kohti Aricaa pohjoisessa 18. joulukuuta.

Uusi Chilen retkikunta lähti Pisaguasta 24. helmikuuta 1880 ja laski lähes 12 000 sotilasta maihin Pacochanlahdella. Kenraali Manuel Baquedanon johdolla joukko eristi Tacnan ja Arican maakunnat ja esti Perun vahvistusten saapumisen pohjoisesta.

7. kesäkuuta 4 000 sotilaan chileläisjoukko laivaston tukemana valtasi Perun Francisco Bolognesin komentaman varuskunnan Aricassa. Eversti Pedro Lagosin komentaman hyökkäyksen piti nousta Morro de Arican kukkulalle vastassaan Bolognesin 2 000 sotilasta.

Arican taistelusta tuli yksi sodan traagisimmista. Chile kärsi 474 kaatuneen tappiot ja lähes tuhat perulaista menetti henkensä, ml. eversti Bolognesi itse.

Lokakuussa 1880 Yhdysvallat yritti neuvotella rauhaa USS Lackawannalla Arican lahdella. Peru ja Bolivia kieltäytyivät alueluovutuksista ja jättivät neuvottelut. Tammikuussa 1881 Chilen armeija marssi kohti Perun pääkaupunkia Limaa.

Perun vakinainen väki ja huonosti aseistetut kansalaiset valmistautuivat puolustamaan kaupunkia. Perulaiset lyötiin kuitenkin San Juanin ja Mirafloresin taisteluissa ja tammikuussa Lima jäi kenraali Baquedanon joukoille. Eteläiset kaupunginosat ryöstettiin ja poltettiin maan tasalle. Kaupungin ulkopuoliset suurtilat puolestaan polttivat Kiinasta 1850-luvulla halvaksi työvoimaksi tuodut kiinalaiset siirtotyöläiset, kulit. Chileläiset väittivät joukkojen tulleen suojelemaan kaupunkia ryöstelyltä ja tuholta esivallan kaaduttua.

Kun Perusta ei enää ollut vastusta, Chile jatkoi etenemistään rannikkoa ja Keski-Sierraa pitkin Cajamarcaan asti. Sotasaaliina joukot takavarikoivat Perun kansalliskirjaston, ml. sen vuosisatoja vanhat siirtomaa-aikaiset aineistot, jotka rahdattiin Santiago de Chileen, sekä valuuttavarat. Tästä huolimatta Chilen armeija ei saanut maata täysin haltuunsa.

Perulaisten vastarinta jatkui kolme vuotta Yhdysvaltain kannustuksella. Vastarintajohtajana oli kenraali Andrés Cáceres, myöhemmin Perun presidentti. Perun armeijan jäännökset löivät chileläiset muutamaankin kertaan, mutta Huamachucon taistelun jälkeen vastarinta oli enää vähäistä. 20. lokakuuta 1883 Peru ja Chile solmivat Ancónin rauhansopimuksen, jossa Tarapacá luovutettiin voittajalle.

Rauhansopimuksen mukaan Chile miehitti Tacnan ja Arican maakunnan kymmeneksi vuodeksi, jonka jälkeen pidettiin kansanäänestys niiden liittämiseksi jompaankumpaan maahan. Kansanäänestyksen ehdoista ei ikinä päästy sovintoon ja viimein vuonna 1929 Yhdysvaltain presidentti Herbert Hooverin välityksellä Chile piti Arican ja Tacna palautettiin Perulle, joka sai myös kuusi miljoonaa dollaria korvauksia.

Bolivia menetti vuoden 1884 aselevossa koko rannikkonsa, Antofagastan maakunnan, ja sen nitraatti-, kupari- ja mineraalivarat. Vuoden 1904 rauha teki järjestelystä pysyvän. Vastineeksi Chile rakensi rautatien La Pazista Arican satamaan ja takasi Bolivian kaupan Chilen satamissa ja alueella. Boliviassa menetys oli merkittävä henkinen isku ja on sitä edelleen; sitä vastaan protestoitiin vuoden 2004 kaasumellakoissa. Bolivia soti myös vuosina 1932–1935 Chacon sodan Paraguayta vastaan, tavoitteenaan pääsy merelle Paraguayjokea myöten. Maalla ei ole myöskään ollut diplomaattisia suhteita Chilen kanssa sitten vuoden 1978.

Perussa kehitettiin isänmaan puolustajien kultti, sekä sodassa kuolleille marttyyreille, että vastarintajohtaja kenraali Andrés Cáceresille.

Chile sai suuret raaka-ainevarat. Sodan aikana se luopui vuonna 1881 vaatimuksesta Patagoniaan varmistaakseen Argentiinan puolueettomuuden, mitä jotkut ovat pitäneet alueluovutuksena. Brittiläinen vaikutus nitraattiteollisuudessa kasvoi voimakkaasti sodan jälkeen, mikä johti sekaantumiseen maan politiikkaan ja vuoden 1891 vallankaappaukseen presidentti José Manuel Balmacedaa vastaan brittien tukemana. Rahavirta kesti vain muutaman vuosikymmenen ja väheni, kun synteettiset nitraatit kehitettiin ensimmäisen maailmansodan aikana. Alue on kuitenkin vielä maailman suurin kuparintuotantoalue.

Perun ja Chilen välinen meriraja sovittiin 1950-luvulla kulkevaksi suoraan länteen leveyspiiriä pitkin, kun Peru vaati linjaa, joka jatkuisi maiden maarajan suuntaisesti eteläänpäin. Elokuussa 2007 Perun ja Chilen välille nousi merirajasta erimielisyyksiä, kun perulainen toimittaja Álvaro Vargas Llosa (Mario Vargas Llosan poika) väitti Perun ulkoministeri José García Belaúnden aloittaneen uuden kartan julkaisun, joka muutti maiden välistä rajaa Tyynellämerellä. Vastineeksi Chile kutsui lähettiläänsä pois Perusta.^[1]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Tyynenmeren sota Wikimedia Commonsissa