Vaara

Vaara on lähinnä Pohjois- ja Itä-Suomen kivisistä mäistä käytetty nimitys. Vaaroja on mannerjään peittämällä alueella Fennoskandiassa, Suomessa erityisesti Pohjois-Karjalassa, Kainuussa ja Koillismaalla. Ne ovat ympäristöstään vähintään 50 metriä nousevia pitkänomaisia loivarinteisiä kohoumia joissa kasvaa metsää huipulle asti.^[1] Vaarat ovat kivisyydestään huolimatta alueidensa parhaita viljelyseutuja ja vaara-asutuksen sijoittumiselle otollisia, sillä niiden laet ovat usein viljavampia ja ilmastollisesti suotuisampia, kuin ympäröivät alemmat alueet. Vaarojen suhteellinen viljavuus johtuu pitkälti siitä, että jääkauden jäätiköiden sulamisvesi on valtavina virtoina huuhtonut laaksoista ja matalilta alueilta ravinteet ja hiekan, kun taas moreenipeitteiset vaarat ovat saattaneet jäätikön väistyttyä jääkauden jälkeen jäädä vedenkoskemattomiksi eli supra-akvaattisiksi alueiksi. Myös laaksoja vähäisempi hallanvaara on parantanut viljelyedellytyksiä.^[2]

Etelä-Suomen mäet ovat olleet useimmiten ensin veden peitossa eli subakvaattista aluetta jäätikön väistyessä, ja tämän jälkeen tavallisesti saarina, jolloin rantavoimat kuten aallot ovat huuhtoneet mäkien lailta ja rinteiltä irtaimen aineksen, kun taas niiden väliset laaksot ovat olleet merenpohjaa, johon liete ja hiekka ovat kerääntyneet. Siksi Etelä-Suomessa on viljelty perinteisesti laaksoissa, mutta Vaara-Suomessa vaaroilla. Vaara-Suomen viljely on ollut perinteisesti kaskiviljelyä, mutta nykyisin perinne on lähes lakannut.

Lapissa puurajan yläpuolelle ulottuvia paljaslakisia maastonkohoumia kutsutaan tuntureiksi ja sitä matalampia, metsän peittämiä kohoumia taas vaaroiksi. Esimerkiksi Rovaniemen seudulla tunnetuimpia vaaroja ovat Ounasvaara, Korkalovaara, Syväsenvaara, Pöyliövaara ja Häki(n)vaara.

Sana vaara (maaston kohouman merkityksessä) kuuluu vanhastaan suomen kielen itäisiin murteisiin, ja sitä muistuttaa läheisesti karjalan kielen sana voara. Sana on sukua, joskaan ei välitöntä, (länsi)suomalaiselle sanalle vuori. Vaara on ilmeisesti lainaa saamelaiskielistä siinä, missä vuori on suomessa omaperäinen. Molemmat sanat kuitenkin pohjautuvat samaan kantasanaan, joka on omaperäinen suomensukuisissa kielissä.^[3]