Adolf Hitler

Adolf Hitler
Adolf Hitler vuonna 1938.
Saksan Führer
2. elokuuta 1934 – 30. huhtikuuta 1945
Edeltäjä	Virka perustettu
Seuraaja	Virka lakkautettu
Saksan valtakunnankansleri
30. tammikuuta 1933 – 30. huhtikuuta 1945
Edeltäjä	Kurt von Schleicher
Seuraaja	Joseph Goebbels
Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen puheenjohtaja
29. kesäkuuta 1921 – 30. huhtikuuta 1945
Edeltäjä	Anton Drexler
Seuraaja	Martin Bormann
Henkilötiedot
Syntynyt	20. huhtikuuta 1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari
Kuollut	30. huhtikuuta 1945 (56 vuotta) Berliini, Saksa
Ammatti	poliitikko
Puoliso	Eva Braun (29.–30.4.1945)
Tiedot
Puolue	Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue (1921–1945)
Nimikirjoitus
Sotilaspalvelus
Palvelusmaa(t)	Saksan keisarikunta  Weimarin tasavalta
Puolustushaara	Baijerin armeija
Palvelusvuodet	1914–1920
Sotilasarvo	jefreitteri Verbindungsmann
Joukkoyksikkö	Baijerin 16. reservirykmentti Reichswehr-tiedustelu
Taistelut ja sodat	ensimmäinen maailmansota
Kunniamerkit	1. luokan rautaristi 2. luokan rautaristi Haavoittumismerkki
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Adolf Hitler (20. huhtikuuta 1889 Braunau am Inn, Itävalta-Unkari – 30. huhtikuuta 1945 Berliini, Saksa) oli itävaltalaissyntyinen saksalainen poliitikko, joka nousi Saksan valtakunnankansleriksi ja johti natsihallinnon aikana 1933–1945 maata diktaattorina, Saksan valtakunnanjohtajana (Führer).

Hitlerin politiikka perustui hänen kehittämäänsä kansallissosialismina tunnettuun aatesuuntaan, joka pohjautui nationalismiin, rasistiseen rotuoppiin ja jyrkkään antisemitismiin. Johtamansa Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen avulla Hitler perusti Saksaan totalitaarisen hallinnon, jossa toisinajattelijat kukistettiin väkivalloin. Hitlerin aloittamat valloitussodat johtivat toisen maailmansodan syttymiseen Euroopassa, ja hänen hallintonsa harjoittama hirmuvalta johti rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja holokaustina tunnettuun kansanmurhaan. Tästä huolimatta Hitler oli monien aikalaistensa kannattama ja palvoma johtaja. Hänen valtakautensa päättyi Saksan tappioon ja Hitlerin itsemurhaan keväällä 1945.

Hitler oli taitava propagandisti ja puhuja, ja hyödyntäen räikeää juutalaisvastaista propagandaa, saksalaisten keskuudessa vallinnutta tyytymättömyyttä ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta sekä 1920-luvun lopun talousvaikeuksia hän kohosi Saksan diktaattoriksi maaliskuussa 1933. Hänen valtakautensa alkoi Versailles’n rauhansopimuksen yksipuolisella mitätöinnillä ja sitä seuranneella asevarustelulla sekä valtiojohtoisilla teollistamishankkeilla, jotka nostivat Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä talouskriisistä. Samalla Saksasta muotoutui yksipuoluediktatuuri.

Hitlerin aloittamat valloitussodat sytyttivät vuonna 1939 toisen maailmansodan, jonka kestäessä Saksa liittolaisineen valloitti suuren osan Eurooppaa. Sodan uhrien lisäksi Saksan hallitus järjestelmällisesti surmasi noin kuusi miljoonaa juutalaista ja miljoonia muita ihmisiä ”ei-toivottuna” pidetyn rodun, uskonnon, poliittisen vakaumuksen tai vamman vuoksi. Saksan häviön käytyä epäonnistuneen Neuvostoliiton valloitusyrityksen jälkeen väistämättömäksi Hitler teki itsemurhan bunkkerissaan puna-armeijan saartamassa Berliinin hallituskorttelissa sodan viimeisinä päivinä.

Pääartikkeli: Adolf Hitlerin elämäkerta

Adolf Hitlerin isä Alois Hitler loi uransa Saksan ja Itävallan välisellä rajalla tullivirkailijana. Alois Hitler avioitui kolmesti, ensimmäistä kertaa Anna Glasl-Hörerin kanssa. Avioliitto oli lapseton ja erottuaan Annasta Alois nai talouden keittäjättären, Franziska Matzelsbergerin. Franziska synnytti Aloisille pojan Alois junior. Pian tämän jälkeen syntyi toinen lapsi, tytär Angela. Franziskan kuoltua 1883 tuberkuloosiin Alois avioitui piispan erikoisluvalla serkkunsa Klara Pölzlin (s. 1860) kanssa, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde vielä toisen vaimonsa eläessä.^[1]

Alois Hitler oli luonteeltaan kova, tiukkaan kuriin ja järjestykseen uskova väkivaltainen mies. Katkeroitunut ja ajan myötä alkoholisoitunut Alois pieksi vaimoaan ja perhettään usein pienimmistäkin syistä. Alois ja Klara saivat yhdessä kuusi lasta, joista kolme ensimmäistä kuolivat alle kaksivuotiaina. Vasta neljäs, Adolf, eli pitempään. Adolfin syntyessä Alois oli 52-vuotias. Miestään 23 vuotta nuorempi Klara Pölzl puolestaan oli siisti, vakava ja ahkera nainen, joka hoiti taloutta parhaansa mukaan miellyttääkseen puolisoaan. Syvästi uskovainen Klara oli onneton ärtyisän ja väkivaltaisen Aloisin puolisona ja suri syvästi kolmea ensimmäistä vauvaiässä kuollutta lastaan.^[2] Neljännen lapsen Adolfin jälkeen perheeseen syntyivät myös Edmund, joka kuoli kuusivuotiaana tuhkarokkoon, ja Paula, joka eli sisarusparvesta pisimpään, vuoteen 1960 saakka.^[1]

Adolf Hitler syntyi 20. huhtikuuta 1889 Braunau am Innissä Itävalta-Unkarissa, Salzburger Vorstadt-kadun varrella olevan talon toisessa kerroksessa. Hänet kastettiin katolisen kirkon jäseneksi nimellä Adolfus Hitler.^[1][3] Pariskunta pelkäsi, ettei heidän neljäskään lapsensa sisarustensa tapaan selviäisi kovin vanhaksi; pariskunnan kuudesta lapsesta vain Adolf ja hänen nuorempi sisarensa Paula elivät aikuisikään asti. Kun hän kuitenkin jäi henkiin ja kasvoi, hemmotteli Klara poikaansa parhaansa mukaan. Lapsuudessaan Adolf joutui usein hakemaan yhä enemmän juopottelevan isänsä kotiin lähiseudun kapakoista. Kirjassaan Taisteluni (Mein Kampf) Hitler kuvaa isäänsä tiukaksi kurinpitäjäksi, jonka karskin kuoren alla piili lempeä ja perheestään huolehtiva tunnollinen mies. Yksityisesti Hitler, muistellessaan lapsuuttaan, kuvasi isäänsä todellisuudessa sadistiseksi ja väkivaltaiseksi öykkäriksi, joka kulutti perheen rahat alkoholiin.^[4]

Pieni Adolf hakikin kepeillä, vöillä ja remmeillä annettujen selkäsaunojen jälkeen lohtua ja turvaa lempeästä ja rakastavasta äidistään. Selkäsaunoista huolimatta Adolf ei alistunut, vaan pani vastaan isälleen, joka puolestaan rankaisi poikaansa aina vain kovemmin, varsinkin velipuolensa Alois juniorin karattua kotoa 14-vuotiaana. Sisaren Paulan mukaan Adolf sai selkäänsä päivittäin.^[1]

Lapsuutensa leikeissä Hitler pyrki olemaan johtaja. Hän johti joukkonsa muun muassa villin lännen taisteluihin, joihin hän sai mallin suositulta saksalaiselta lännenkirjailijalta Karl Maylta. Samoin buurisodan taistelut innoittivat Hitlerin leikkejä. Niin ikään ”seuraa johtajaa” oli Hitlerin lempileikkejä, jos hän itse sai johtaa.^[2] Vaikka Hitlerillä oli lapsena ystäviä, perhe muutti usein ja Hitler joutui toistuvasti erilleen vanhasta kaveripiiristään. Siksi hän vietti välillä yksinäisiä kausia ja joutui joskus myös tappeluihin. Ainoat Hitlerin lapsuuden paikoista, joita hän aikuisena muisteli lämpimästi, olivat Linz ja tämän lähellä sijaitseva maalaiskylä Leonding.^[5]

Hiukan ennen kuudetta ikävuottaan Adolf laitettiin Fischlhamnin kylän kansakouluun. Siellä hän oppi lukemaan ja kiinnostui jo lukutaipaleensa alussa historiasta. Vuonna 1897 Klara laittoi hänet lambachilaiseen luostarikouluun toivoen, että Adolfista tulisi munkki. Hänet kuitenkin erotettiin, koska hänet oli saatu kiinni tupakoinnista luostarin alueella. Lambachin benediktiiniläisen apottiluostarin kirkon pääkulkuväylän varrella oli myös edesmenneen apotti Theoderich Hagnin vaakuna, jonka keskeisin piirre oli hakaristi.^[1]

Perhe muutti pian Linziin, jossa Adolf jatkoi kansakoulua pärjäten vielä hyvin. Eri opettajat ovat kuvanneet häntä eri tavoin, mikä johtuu siitä, että nuori Hitler pärjäsi lempiaineissaan piirtämisessä, historiassa ja liikunnassa hyvin, kun taas vastenmieliset aineet hän läpäisi rimaa hipoen. Pääsääntöisesti opettajien mukaan Hitler oli asenteellinen, omapäinen ja uhmakas, mutta toisaalta ujo ja haaveileva. Vuonna 1900 Alois asetti vastentahtoisen poikansa oppikouluun ja toivoi hänestä tulevan itsensä lailla valtion virkamiehen. Aloisilta tämä oli kuitenkin jonkinlainen huolen ja ohjauksen osoitus poikaansa kohtaan, sillä oppikoulu vaati taloudellista sijoitusta.^[1]

Taisteluni-kirjassaan Hitler kuvailee ensimmäisiä kouluvuosiaan tärkeiksi kansallisen identiteettinsä määrittelemisen kannalta. Eri kansallisuusaatteitten villitsemässä 1800–1900-lukujen vaihteen Itävallassa Saksan vastaisella rajalla ihailtiin eniten juuri saksalaisuutta. ”Saksalainen poika, älä unohda olevasi saksalainen” ja ”Tyttö, muista, että sinusta pitää tulla saksalainen äiti” olivat aikansa isku- ja oppilauseita, joita viljelivät muun muassa innokkaimmat opettajat. Erityisellä lämmöllä Hitler muistelee oppikoulun historianopettajaansa tohtori Leopold Pötschiä, jonka Saksan historiasta pidetyt oppitunnit olivat hänelle ikimuistoisia.^[6] Muutoin Hitler vihasi kouluaan ja varsinkin isänsä ajatusta tulevaisuudestaan virkamiehenä. Piirtämistaidoistaan äidiltään, tovereiltaan ja opettajiltaan kehuja saanut Hitler oli vakuuttunut halustaan tulla taiteilijaksi. Hänellä oli kyky katsoa rakennusta ja tallentaa se myöhemmin paperille yksityiskohtaisen tarkasti.^[1]

Isän äkillinen kuolema keuhkoverensyöksyyn kodin lähellä sijainneessa oluttuvassa vuoden 1903 alussa vapautti tuolloin 14-vuotiaan Hitlerin unelmoimaan taiteilijanurasta. Äitinsä toiveesta Hitler kuitenkin jatkoi oppikoulussa Steyrissä,^[6] jossa hän alkuun pärjäsi hyvin. Hänen keskiarvonsa alkoivat kuitenkin laskea ja 1905 ne olivat jo selvästi keskitasoa huonommat. Steyrissä hän myös joi itsensä humalaan elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Opettajiensa mukaan hän oli lahjakas ja älykäs, mutta vastahakoinen, omahyväinen ja laiskahko. Hitler sairastui keuhkotautiin ja lääkärin neuvosta hän joutui ilokseen keskeyttämään opintonsa ainakin vuodeksi. Hitler palasi syksyllä kouluunsa hakemaan todistuksen, mutta vakuuttuneena pärjäämisestään taiteilijana ja opettajiinsa kyllästyneenä, hän lopetti ennen kirjoittamistaan ylioppilaaksi.^[7]

Klara Hitler vei teini-ikäisen poikansa Spitaliin maaseudulle sukulaistensa luo toipilaaksi. Tuon ajan Hitler nautti kiertelemällä kaunista ympäristöä piirtäen ja maalaten. Peltotöitä välttääkseen Hitler vetosi heikkoon kuntoonsa. Samaan aikaan Klara muutti Adolfin sisaren Paulan kanssa Linziin, jonne Hitlerkin palasi maalta. Oopperassa hän tapasi August Kubizekin, nuoren muusikonalun, joka hyvänä kuuntelijana osoittautui täydelliseksi ystäväksi Hitlerille. Nuoret kiertelivät ympäri kaupunkia keskustelemassa arkkitehtuurista ja taiteesta haaveillen loistavasta tulevaisuudesta kulttuurin parissa. Hitler hahmotteli myös ensimmäisiä poliittisia mielipiteitään Kubizekille, joka ajoittain säikähti Hitlerin raivokasta paatosta, hänen päästessään vauhtiin.^[8]

Kubizekin mukaan Hitler myös rakastui nuoreen naiseen nimeltä Stephanie Jansten, jolle hän kirjoitti useita rakkausrunoja, mutta jonka kanssa hän ei koskaan edes keskustellut. Hitler selitti parin viestivän pelkin katsein, mutta Stephanie menikin naimisiin nuoren ratsuväenupseerin kanssa. Tapahtuneen masentama Hitler suunnitteli jopa itsemurhaa, jonka hän suorittaisi Stephanien kanssa. Kuultuaan toisen maailmansodan jälkeen ihailijastaan Stephanie oli järkyttynyt, mutta muisti saaneensa oudon ja nimettömän kosiokirjeen.^[8]

Hitler toipui kuitenkin onnettomasta rakkaudesta nopeasti, otti pianotunteja, luki, sepitti runoja ja maalasi. Myöhemmin Hitler kuvailikin huoletonta aikaa Linzissä elämänsä onnellisimmaksi.^[8] Ainoa elämäniloa himmentävä seikka oli äidin sairastelu: Klaralla todettiin rintasyöpä ja hänet leikattiin tammikuussa 1907. Klaran päästyä sairaalasta Hitler hoiti äitiään, siskoaan ja perheen taloutta. Kun äiti loppukesään mennessä näytti voivan paremmin, Hitler jätti äitinsä sisarensa Paulan hoiviin ja matkusti Wieniin pääsykokeisiin.^[9]

Pikkupojasta asti innokkaasti piirtänyt Hitler keräsi 18-vuotiaana rohkeutensa toteuttaakseen unelmansa ja haki arvostettuun Wienin kuvataideakatemiaan. Hitler oli optimistinen ja itsevarma, mutta pettyi pahasti, sillä hän putosi jo pääsykokeen toisessa vaiheessa. 113 hakijasta Hitler oli niiden 85 joukossa,^[5] jotka eivät päässeet sisälle. Hitlerin kyky hahmottaa ja jäljentää rakennuksia huomattiin ja häntä kannustettiin hakemaan akatemian arkkitehtiosastolle. Tullakseen hyväksytyksi arkkitehtiosaston pääsykokeisiin Hitler olisi kuitenkin tarvinnut kahta vuotta aiemmin lopettamansa oppikoulun päästötodistuksen.^[10]

Vuosi toi lisää murheita. Hitler matkusti takaisin Linziin pitämään huolta äidistään, jonka terveydentila heikkeni. Hitlereiden juutalainen perhelääkäri Eduard Bloch kuvaili Adolfin huolenpitoa myöhemmin vuonna 1938: ”Hän oli mitä hellimmin kiintynyt äitiinsä ja tarkkaili tämän jokaista liikettä voidakseen auttaa häntä pienimmissäkin asioissa”. Hitlerin äiti kuoli muutamaa päivää ennen jouluaattoa. Tohtori Bloch muisteli, ettei 40-vuotisen uransa aikana nähnyt toista niin surun murtamaa nuorta miestä, eikä ottanut kuin pienen palkkion tavallisesti kalliista hoidosta. Hitler oli tästä Blochille ikuisesti kiitollinen ja suojeli häntä poikkeustapauksena myöhempien juutalaisvainojen aikana.^[11]

Loppukesästä 1908 Hitler haki taideakatemiaan toistamiseen, muttei onnistunut tälläkään kertaa. Kubizek vuorostaan menestyi musiikkiopinnoissaan ja kerran palatessaan Linzistä Kubizek huomasi Hitlerin muuttaneen ilmoittamatta pois heidän yhteisestä asunnostaan. Syy oli osittain heikentyneessä rahatilanteessa, mutta ratkaiseva tekijä oli Kubizekin mielestä se, ettei menestymätön Hitler enää kokenut olevansa auktoriteetti ystävyssuhteessa.^[12]

Euroopassa elettiin vaikeita aikoja ja unelmiensa lisäksi molemmat vanhempansa menettänyt Hitler ajautui pummiksi. Hän nukkui puistonpenkeillä ja söi hyväntekeväisyyskeittiöiden soppajonoissa. Talvisin hän asui asuntolassa ja köyhien yhteisasumuksissa. Michael Burleigh arvioi näiden kokemusten jäädyttäneen lopullisesti Hitlerin inhimilliset tunteet. Hitler alkoi kohota aallonpohjasta päästyään kaupungin yömajasta laadukkaampaan miesten asuntolaan, joka oli rahoitettu Rothschildin kaltaisten sukujen hyväntekeväisyydellä.^[13] Elantonsa Hitler sai tekemällä vesi- ja öljyvärimaalauksia Wienin nähtävyyksistä, joita hän ja hänen asuntolatoverinsa Reinhold Hanisch myivät. Myynnillä ja satunnaisilla tilaustöillä he tulivat kohtuullisesti toimeen. Vuonna 1910 Hitler saattoi vuokrata pienen huoneiston ja hänen sanotaan ostaneen ainoastaan parasta laatua olevia värejä, siveltimiä ja kankaita. Yhteistyö Hanischin kanssa katkesi, kun Hitler ilmoitti poliisille Hanischin varastaneen häneltä pari maalausta. Myöhemmin, ennen natsien valtaannousua Hanisch yritti kostaa tuomioksi saamaansa viikon vankeutta kertomalla lehdistölle skandaalinkäryisiä, mutta väritettyjä tai keksittyjä tarinoita Hitlerin elämästä Wienissä.^[14]

Kirjassaan Taisteluni Hitler kertoi poliittisen ajattelunsa ja antisemitisminsä heränneen Wienissä. Siellä hän olisi myös ensimmäistä kertaa ymmärtänyt rodullisen ja kansallisen paremmuutensa.^[10] On kuitenkin epävarmaa tapahtuivatko asiat juuri näin, sillä kirjaa ei voi pitää kaikilta osin luotettavana lähteenä. Se on kirjoitettu poliittiseksi muistelmaksi tilanteessa, jolloin Hitler luultavasti koki tarvetta propagoida tekstillään. Wienissä Hitlerillä oli myös juutalaisia ystäviä, joista eräälle hän antoi talven lähestyessä päällystakkinsa.^[15] Myös monet hänen asiakkaistaan olivat juutalaisia, kuten myös hänen taulujensa uusi välittäjä unkarilainen kauppias Neumann. Hitler oli kuitenkin kyllästynyt heikkona pitämäänsä Habsburgien Itävaltaan, jonka ”Babylonin kaltaisessa rodullisesti ja kansallisesti sekasortoisessa pääkaupungissa” hän ei ollut kokenut muuta kuin pettymyksiä ja kurjuutta. Hitler, joka ei tuntenut Itävaltaa kohtaan lojaaliutta, oli vuonna 1909 jättänyt menemättä asevelvollisuuskutsuntoihin ja tiesi kutsuntaviranomaisten etsiskelevän häntä. Niinpä täytettyään 24 vuotta ja saatuaan osuutensa isänsä perinnöstä hän pakkasi tavaransa ja lähti toukokuussa 1913 ”todellisen kansansa” luokse Müncheniin, Saksaan.^[14][16]

Keväällä 1913 Hitler muutti Baijerin pääkaupunkiin Müncheniin, Schwabingin alueelle.^[5] Hitler maalasi yhä elääkseen, luki ja kirjoitti runoja. Münchenissä hän tunsi voivansa hengittää ja tulla taloudellisestikin toimeen paremmin kuin kalliimmassa Wienissä. Hitler vietti puolittaista erakkoelämää yksinkertaisessa huoneistossaan, mutta iltaisin hän kävi pitkiä keskusteluja politiikasta vuokraisäntänsä kanssa, joka kertomansa mukaan seurasi Hitlerin pitkiä ja kiihkeitä yksinpuheluja hämmentyneesti ihaillen.^[17]

Luterilaisuuden perustajan Martti Lutherin näkemykset juutalaisista olivat parhaiten esillä juuri Münchenissä.^[18] Siellä toimivat erilaiset poliittiset liikkeet, ryhmät ja salaseurat, joista monet olivat luonteeltaan hyvin antisemitistisiä. Mikäli Hitlerin juutalaisvastaisuus ja inho marxismiin olivat syttyneet Wienissä, täällä ne saivat varmasti lisää pontta. Hitler seurasi vielä enimmäkseen kuitenkin Saksan sisä- ja ulkopolitiikkaa, sekä Saksan ja Itävallan välisiä suhteita.^[19]

Itävallan armeija tavoitti Hitlerin tammikuussa 1914 ja vaati tätä tulemaan kutsuntalääkärintarkastukseen. Helmikuussa Hitler matkusti vastahakoisesti Salzburgiin, jossa vetosi vanhaan keuhkotautiinsa niin uskottavasti, että kutsuntalääkäri totesi hänet kelpaamattomaksi palvelukseen. Kesäkuussa tuli uutinen, että Itävallan kruununperillinen Franz Ferdinand oli murhattu Sarajevossa. Hitler oli innoissaan ensimmäisen maailmansodan syttymisestä ja halusi palvella nimenomaan Saksan eikä Itävallan armeijassa. Hitler ilmeisesti ilmoittautui lähimmällä kutsuntapaikalla, jossa hänen kansalaisuuttaan ei kysytty.^[20][21]

Katso myös: Ensimmäinen maailmansota

Münchenin Elisabetinkoulun kasarmilla annetun vajaan kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen Hitler saapui lokakuussa 1914 rintamalle Baijerin 16. reservijalkaväkirykmentin, komentajansa mukaan nimetyn ”Listin rykmentin” ensimmäiseen komppaniaan. Hitler sai tulikasteensa vielä saman kuukauden 29. päivän aamuna Lillen laitamilla Pohjois-Ranskassa. Runsasta kuukautta myöhemmin, joulukuun 2., hänet palkittiin urheudesta lähettinä vihollistulen alla Wytschaeten taistelussa toisen luokan rautaristillä. Entiselle vuokraisännälleen hän kirjoitti sen olleen elämänsä onnellisin päivä.^[20]

Hitler palveli vaikeissakin tilanteissa ensiluokkaisesti ja sai kiitoksia useilta komentajiltaan sodan aikana ja sen jälkeen. Juoksuhautojen Hitler oli upseerien ja rintamamiesten muistoissa toverillinen, harkitseva, erityisen urhea, reipas ja altis vapaaehtoinen.^[20] Toisin kuin kouluaikoina hän ei niskuroinut eikä kyseenalaistanut käskyjä. Kaikesta huolimatta jo ensimmäisenä vuonna saavutettu ylennys korpraaliksi jäi Hitlerin ainoaksi. Tähän olivat syynä puuttuvat johtajanominaisuudet, yleensä epäsotilaallinen käytös ja huolittelematon univormu.^[22]

Michael Burleigh’n mukaan sotakokemukset raaistivat entisestään Hitlerin persoonaa.^[23]

Elokuussa 1918, lähes neljän sotavuoden jälkeen, Hitler palkittiin ensiluokkaisesta palveluksesta rivimiehille harvoin myönnetyllä ensimmäisen luokan rautaristillä.^[20] Tällä mitalilla palkittiin sodan aikana 220 000 henkilöä. Vertailun vuoksi II luokan rautaristin sai 5,5 miljoonaa henkilöä.^[24] Erään kertomuksen mukaan^[25] mitalin myöntämiseen ja pian saatuun lomaan saattoi vaikuttaa muutamaa viikkoa aiemmin Courthiezyssa tehty uroteko, jossa Hitler raahasi kranaatin pahoin haavoittaman komppanianpäällikön takaisin omien linjoille. Tämä mitali myönnettiin rykmentin adjutantin, Hugo Guttmanin esityksestä.^[20] Tarina ei tiettävästi pidä paikkaansa, vaan se mielletään osoitukseksi Hitlerin sotilasuran ympärille kansallissosialismin aikakaudella kerääntyneestä mytologiasta ja yksityiskohtien tarkoituksellisesta vääristelemisestä.^[25] Todennäköisesti Hitler sai kunniamerkkinsä rykmenttinsä adjutantin esityksestä suoritettuaan taistelulähettitehtävän, jota pidettiin yleisesti sekä tavallisena että vaarallisena. Helsingin yliopiston tutkijatohtorina toimineen Oula Silvennoisen mukaan ”rautaristin I luokkaa jaettiin suhteessa selkeästi enemmän Hitlerin kaltaisille esikuntajoukoille kuin rintamasotilaille, eikä sen saamisen taustalla ollut niinkään taistelukentällä osoitettu urheus, vaan läheisyys kunniamerkkejä myöntäviin esikuntiin.”^[25]

Sodan aikana Hitler osallistui länsirintamalla noin 40 taisteluun,^[a][26] mukaan lukien Ypres, Fromelles, Messines, Wytschaeten, Somme, Artois, La Basse, Arras, Chemin des Dames, Marne ja La Montagne.^[20] Hän haavoittui kahdesti, ensimmäisen kerran jalkaan lokakuussa 1916. Melko tarkkaan kaksi vuotta myöhemmin Ypresin edustalla Wervickin eteläpuolella englantilaiset ampuivat kaasukranaatteja yön ajan rintamalle. Hitler kesti yön kaasunaamarinsa turvin, mutta sai viimein aamulla keltaristikaasumyrkytyksen. Hän menetti näkönsä tilapäisesti.^[27] Pasewalkin sotasairaalaan kuljetettu Hitler pelkäsi menettävänsä näkönsä kokonaan ja oli ajoittain hysteerinen. Sairaalan psykiatrin Edmund Robert Forsterin mukaan hänen näönmenetyksensä saattoi johtua psykologisista syistä. Forster analysoi Hitlerin myös psykopaatiksi.^[28]

Marraskuun alussa hänen näkökykynsä palautui, mutta hetkellisen ilon ja helpotuksen pilasi musertava uutinen sodan päättymisestä Saksan häviöön.^[29] Pian sodan jälkeen katkera Hitler, joka ei rintamapalveluksen aikana osoittanut juutalaisvastaisuutta, tukeutui selkäänpuukotusteoriaan. Teorian mukaan juutalaiset ja juutalaisjohtoiset kommunistit työskentelivät kotirintamalla Saksan häviön eteen, jotta he voisivat ottaa vallan Venäjän vallankumouksen tapaan.^[30] Vaikka Hitler tiesi useiden yksikössään palvelleiden olleen juutalaisia, hän nielaisi teorian sellaisenaan ja käytti sitä myöhemmin propagandassaan.^[29][31]

Sodan päätyttyä Saksan tappioon se joutui luovuttamaan suuria maa-alueita ja maksamaan suuret sotakorvaukset.

Hitlerin palatessa Müncheniin Baijeria hallitsi sosiaalidemokraattien muodostama ja radikaalin juutalaisen Kurt Eisnerin johtama vallankumouksellinen väliaikaishallitus; sotilaskasarmeilla pitivät valtaa vallankumoukselliset sotilasneuvostot.^[32] 30-vuotias Hitler, jolla ei ollut selkeitä tulevaisuudensuunnitelmia, päätti jäädä toistaiseksi sotilaspalvelukseen. Ansioituneena veteraanina hän saattoi pysyä armeijassa, joka supistettiin 100 000 mieheen Versailles’n rauhan vaatimusten mukaan.^[33][34]

Radikaalein vasemmisto pyrki jatkamaan vallankumousta Saksassa ja keväällä 1919 kommunistit perustivat muutaman viikon ikäiseksi jääneen Baijerin neuvostotasavallan, jonka vastavallankumoukselliset Freikorps-joukot toukokuussa kukistivat. Hitler oli sodan jälkeen aluksi pari kuukautta vartijana Traunsteinin sotavankileirillä ja tammi–helmikuusta 1919 alkaen vartiotehtävissä Münchenin kaupungilla. Hän toimi jonkin aikaa komppaniansa luottamusmiehenä, mahdollisesti helmikuusta lähtien, ja neuvostotasavallan aikana hänet valittiin 15. huhtikuuta sotilasneuvoston vaalissa pataljoonan varaluottamusmieheksi, mikä tarkoitti periaatteessa vallankumoushallintoon osallistumista. Tämä herätti myöhemmin huhuja, että hän olisi ollut tuolloin sosiaalidemokraattien tukija. Todellisuudessa Hitler kuitenkin inhosi koko ajan vallankumousta ja lienee osallistunut sotilasneuvostotoimintaan lähinnä opportunistisista syistä. Hän ei osallistunut neuvostotasavallan kukistamiseen, mutta oli nopeasti sen jälkeen ilmiantamassa kumousta tukeneita sotilastovereitaan.^[32]

München oli nyt sotilashallinnon alainen ja armeija järjesti ”antibolševistisia” puhujakursseja propagandisteiksi koulutettaville sotilaille, joiden oli tarkoitus kitkeä kumoukselliset ajatukset miehistön keskuudesta. Kesäkuussa kapteeni Karl Mayr määräsi vastavallankumouksellisena tunnetun Hitlerin ensimmäiselle näistä kursseista. Kurssilla Hitler kuuli muun muassa Gottfried Federin innostavan luennon ”korko-orjuuden” murtamisesta ja huomasi ensi kertaa kykenevänsä itse vaikuttamaan puhujantaidoillaan muihin.^[35] Kurssin aikana Hitlerissä heräsi ajatus poliittisesta urasta.^[36] Mayr vakuuttui Hitlerin kyvyistä ja nimitti hänet poliittiseksi koulutusupseeriksi Reichswehrin sotilasleirille Lechfeldiin. Hitlerin pitämien puheiden ja esitelmien sanotaan saaneen helposti sotilaiden mielenkiinnon. Hän hyökkäsi puheissaan mielellään varsinkin juutalaisia vastaan ja Mayr alkoi pitää häntä aiheen asiantuntijana. Hitleristä tuli vähäksi aikaa Mayrin oikea käsi.^[37]

Pääartikkeli: Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue

Vallankaappausten pelossa armeija tarkkaili Münchenissä tapahtuvaa poliittista toimintaa. Urkkijana toiminut Hitler määrättiin vakoilemaan erään pienpuolueen toimintaa. Kun hän osallistui 12. syyskuuta 1919 sivustakatsojana Saksan työväenpuolueen DAP:n (Deutsche Arbeiterpartei) kokoukseen Sterneckerbräu-ravintolassa, paikalla oli lähes koko puolueen jäsenistö, 23 henkilöä.^[38] Alkuun järjestettiin kolehti, jolla pyrittiin kartuttamaan puolueen kassaa, jossa ennestään oli muutama kymmenen markkaa. Hitler seurasi kokousta ikävystyneenä kunnes erään professori Baumannin puheenvuoro, jossa vaadittiin Baijerin eroa Saksasta, pakotti hänet lausumaan oman mielipiteensä. Kiihkeän puheenvuoron jälkeen^[39] hämmentynyt professori vetäytyi ja Hitler kääntyi kannoillaan poistuakseen. Hitlerin puhevoimasta lumoutunut puolueen puheenjohtaja Anton Drexler sujautti hänelle kirjoittamansa lehtisen ja ehdotti puolueeseen liittymistä.^[36][40]

Kasarmilla Hitler kirjoitti kokouksesta raportin, johon hän oli hahmotellut lisäksi omia poliittisia ajatuksiaan. Mayr luki ihastuneena raportin ja pyysi Hitleriä täsmentämään joitain ajatuksiaan juutalaisista. Hitler kirjoitti juutalaismietintönsä, jossa hän vaati juutalaisten täydellistä poistamista saksalaisesta yhteiskunnasta.^[41] Hitler sai pian kutsun DAP:n seuraavaan kokoukseen, ja lisäksi tiedon, että hänet oli jo liitetty puolueeseen jäsennumerolla 55. Hitler oli ajatellut perustaa oman puolueensa, mutta päättikin tehdä DAP:sta mieleisensä. Myöhemmin jäsenkirjaan kirjoitettiin numero 555, sillä puolue halusi vaikuttaa suuremmalta kuin se oli. Hitler itse mainitsee kirjassaan oikean jäsennumeron olleen 7.^[36] Hän kuitenkin piti päätöstään puolueeseen liittymisestä elämänsä merkittävämpänä. Jäsenenä oli myös vanhempi äärioikeistolainen ja antisemitistinen runoilija Dietrich Eckart, jolla oli suuri vaikutus Hitlerin vielä kehittyvään poliittiseen ideologiaan. Hitler, joka aikaisemmin oli ahminut kaikenlaista kirjallisuutta, luki nyt mieluiten poliittisia ja yhteiskunnallisia tekstejä.^[42]

Karl Mayr väitti myöhemmin määränneensä Hitlerin liittymään DAP:n jäseneksi, jolloin ratkaisu ei olisikaan ollut Hitlerin oma. Käytännöstä poiketen Hitlerin ei tarvinnut erota armeijasta puolueeseen liityttyään ja hän saattoi näin nauttia armeijan palkkaa aloitellessaan uraansa poliittisena agitaattorina. Hitler vapautettiin armeijan palveluksesta vasta 31. maaliskuuta 1920.^[43]

Puolueen nimi vaihdettiin 1920 Saksan kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi. Hitler suunnitteli sille myöhemmin kuuluisaksi tulevaa rekvisiittaa tervehdyksistä, hakaristisymboleista ja -lipuista lähtien. Hitlerin Ernst Hanfstaenglilta lainaamilla rahoilla puolue perusti oman lehden, Völkischer Beobachterin, jonka päätoimittajaksi tuli hänen ystävänsä Eckart. Alkuun jäsenmäärän kasvu oli hidasta, mutta Hitler ei lannistunut. Hän kehitti puhetaitojaan ja käytti hyväkseen jokaisen mahdollisuuden saada huomiota. Hitler laati Drexlerin ja Eckartin kanssa 25-kohtaisen kansallissosialistisen puolueohjelman.^[44] Erityisesti Versailles’n ”häpeärauhan” purkaminen vetosi aikalaisyleisöön.^[45]

Vähitellen räiskyvästä ja energisestä Hitleristä tuli puolueen keulahahmo. Hitlerin ollessa vierailulla Berliinissä, kasvavasta yksinapaisuudesta huolestunut Anton Drexler ja muut perustajajäsenet yrittivät heikentää hänen valtaansa puolueessa kirjoittamalla syytekirjelmän, jossa Hitleriä syytettiin diktatorisista otteista ja jopa juutalaismaisesta toiminnasta. Hitler teki tästä teeman julkisessa kokouksessa ja Drexler joutui eroamaan. Kirjassaan Hitler kuvasi Drexleriä yksinkertaiseksi työläiseksi, armeijaa käymättömäksi ja sotaa kokemattomaksi, lahjattomaksi puhujaksi, intohimottomaksi ja liian heikoksi johtamaan puoluetta, jonka johtoon kaivattiin miestä, joka on ”nopea kuin vinttikoira, sitkeä kuin nahka ja kova kuin Kruppin teräs”.^[46]

Hitlerin voimakkaan esiintymisen avulla natsiaate veti puoleensa myös muita tulevia kuuluisuuksia, kuten Hermann Göringin, Joseph Goebbelsin, Ernst Röhmin ja Rudolf Hessin. Kustantaja Ernst Hanfstaenglin avulla Hitler tutustui varakkaaseen väestönosaan, jolta puolue saikin taloudellista tukea. Inflaatio alkoi vaikuttaa kansalaisten elämään ranskalaisten suorittaman Ruhrin miehityksen aikoihin vuonna 1921. Tämä toi Hitlerille rutkasti lisää kannatusta ja puolueesta alkoi tulla merkittävä tekijä Baijerissa, kun myös arvostettu kenraali Erich Ludendorff liittyi sen tukijaksi. Hitler alkoi kerätä kannatusta muuallakin Saksassa. Puoluejohtajan henkivartiokaartiksi 1920 perustettu Ernst Röhmin johtama Sturmabteilung (SA) laajeni puolueen omaksi pienarmeijaksi.^[47]

Pääartikkeli: Oluttupavallankaappaus

Hitlerin suuresti ihailema fasistijohtaja Benito Mussolini kaappasi vallan Italiassa vuonna 1922. Seuraavana vuonna Baijerin kolmijäseninen osavaltiohallinto (niin kutsuttu Baijerin triumviraatti) riitaantui Berliinin kanssa ja alkoi Hitlerin myötävaikutuksella suunnitella vallankaappausta koko maassa. Triumviraatti vastusti natseja periaatteessa, mutta käytännössä joutui ottamaan heidät huomioon poliittisena tekijänä. Hitler, innoittuneena Mussolinin menestyksestä päätti ottaa vallankaappauksen omiin käsiinsä.^[48]

Osavaltiohallinnon johtajan Gustav Ritter von Kahrin pitäessä suurta kokousta müncheniläisessä oluttuvassa Bürgerbräukellerissä Hitler hälytti SA:n piirittämään talon ja keskeytti kokouksen tarkoituksenaan pakottaa triumviraatti toimimaan natsijohtoisen vallankaappauksen puolesta. Hitlerin poistuessa vartijaksi jäi kenraali Ludendorff, jonka hyväuskoisuuden vuoksi triumviraatti pääsi pakenemaan ja hälyttämään armeijan vallankaappaajia vastaan. Natsit kokoontuivat mielenosoituskulkueeseen, jonka marssin aseistautunut poliisi keskeytti. Seuranneessa tulituksessa Hitler loukkaantui henkivartijansa vetäessä hänen käsivartensa sijoiltaan. 16 SA-miestä kuoli ja suuri osa natsijohtajista pakeni maasta tai pidätettiin seuraavina päivinä.^[49] Hitler pakeni Hanfstaenglien huvilaan, jossa Helene Hanfstaengl kertomansa mukaan esti Hitleriä ampumasta itseään.^[48]

Oikeudenkäynti venyi pitkäksi, mutta natsit saivat heitä sympatisoineelta tuomarilta rikoksen laatuun nähden vain vähäiset tuomiot. Hitler sai lisäksi tuoda poliittisia ajatuksiaan julki kansainvälisen lehdistön seuratessa aitiopaikalta. Sodassa ansaittu rautaristi oli myös eduksi. Vaikka Hitler ei ollut Saksan kansalainen, häntä ei ajettu maanpakoon, koska hän oli palvellut maan armeijassa rintamalla. Huhtikuussa 1924 hänet tuomittiin viideksi vuodeksi vankeuteen Landsbergin vankilaan, mutta ehdonalaisuutta hän saattoi hakea jo puolen vuoden kuluttua.^[48]

Masentunut Hitler ryhtyi nälkälakkoon. Lisäksi hänelle kehittyi hermostollinen oire, joka sai hänen vasemman kätensä ja jalkansa vapisemaan. Oire katosi muutamassa vuodessa, kunnes palasi toisen maailmansodan loppupuolella.^[50] Ernst Hanfstaengl sai kuitenkin itsemurhaa hautovan Hitlerin piristymään vaimonsa Helenan vierailujen avulla. Landsbergin vankilassa Hitler vietti verrattain mukavia aikoja, sillä hänen vartijansa olivat suureksi osaksi häntä palvovia kansallissosialisteja. Vankilaan puolueen naisjäsenet lähettivät ihailijakirjeitä sekä leivonnaisia ja makeisia. Vankilassa Hitler saneli kirjaansa Taisteluni ja suunnitteli poliittisen strategiansa uudelleen. Kahdeksan kuukauden jälkeen Hitler vapautui joulukuussa 1924 ja palasi kovasti pienentyneen puolueensa johtajaksi.^[48]

Pääartikkeli: Taisteluni

Hitler halusi todistaa jo julkaisseille natsijohtajille, kuten Goebbelsille ja Alfred Rosenbergille, että hänkin kykenisi laittamaan poliittisen ajattelunsa paperille. Hän aloitti kirjansa sanelemisen heinäkuussa 1924 Landsbergissa. Aluksi hänen sihteerinään toimi Emil Maurice ja myöhemmin Rudolf Hess. Nimeksi hän kaavaili ”Neljä ja puoli vuotta taistelua valheita, typeryyttä ja pelkuruutta vastaan”. Hänen julkaisijansa ja entinen sotakaverinsa Max Amann vaihtoi nimeksi Taisteluni. Kirjan ensimmäinen muistelmallinen osa valmistui vankila-aikana ja toisen, poliittisohjelmallisen osan työstämistä hän jatkoi 1925–1926.^[51]

Kirjan alkuosassa, joka julkaistiin erikseen loppuvuonna 1925, Hitler käy läpi 35-vuotista henkilöhistoriaansa. Muistelmaosaa ei ole pidetty luotettavana lähdeteoksena Hitlerin nuoruuden vuosilta, sillä hän kirjoitti sen vaiheessa, jolloin hänellä oli tarve propagoida jopa omalla menneisyydellään. Toinen osa julkaistiin 1926. Siinä Hitler esittelee poliittisia aikomuksiaan, natsipuolueen luonnetta ja Saksan ja saksalaisten tarpeita ja tulevaisuutta. Hitlerin poliittinen ajattelu sitoutui vahvasti rodullisuuteen ja erityisesti antisemitismiin. Juutalaisuus oli Hitlerin mukaan kaiken pahan alku ja juuri.^[51]

Kun ensimmäinen painos julkaistiin, kirjailija Lion Feuchtwanger laski teoksesta tuhansia kielioppivirheitä. Teos oli huonosti kirjoitettu, se oli sekava, siinä käytettiin outoja ilmaisuja ja viljeltiin pitkiä sanoja. Sitä ei voitu verrata Hitlerin sujuviin ja voimakkaisiin puheisiin. Huolimatta sekavuudestaan Hitlerin kirjasta tuli aikaa myöten kansallissosialistien raamattu. Natsihallinnon aikana se oli tavallinen hää- ja ristiäislahja. Vuoteen 1939 mennessä teos oli julkaistu 11 kielellä ja sitä oli myyty 5,2 miljoonaa kappaletta. Myynti teki Hitleristä rikkaan miehen.^[51]

Vuonna 1925 Weimarin tasavallan olot olivat vakiintuneet. Vuoden loppuun mennessä Hitlerin puolueessa oli 27 000 jäsentä ja vuonna 1929 jo 178 000. Hitler jakoi maan kannattajiensa kesken alueisiin, jotka vastasivat suunnilleen Saksan vaalipiirejä. Näiden alueiden johtajina toimivat piirijohtajat, joille jakautui suuresti valtaa myöhemmin natsi-Saksassa. Hän perusti myös lasten ja nuorten järjestön Hitler-Jugendin (Hitler-nuoret) samoin kuin muutkin ammatti- ja kansalaisryhmille suunnatut järjestönsä. Niin ikään hän jakoi puolueosastot tehtävien mukaan eri ryhmiin. Vaikka kannattajakunta oli toistaiseksi pieni, sen korvasi tehokas organisaatio. SA:n mellakointia rauhoitettiin ja Hitler lähestyi myös porvaristoa ja teollisuusjohtajia. Niinpä koko järjestelmä oli valmis, kun 1930-luvun lama ja työttömyys iskivät Saksaan. Hitlerin vankilassa kehittämä uusi suunta osoittautui toimivaksi.

Uhmakkaan vallankumouksellisen sijasta hänestä oli tullut juonikas reaalipoliitikko. Baijerin sijasta hän liikkui koko Saksan alueella vahvistamassa kansallissosialistien kannatusta ja rintamaa. Hän tarjosi kaikille jotakin omaa sekä uuden ajatuksen saksalaisesta ykseydestä. Hitler myös liikkui kansan parissa kätellen ihmisiä. Jopa SA esiintyi edukseen, kommunistien pieksämisen ohella se järjesti soppakeittiöitä köyhille ja kodittomille. Myös raivoisat hyökkäykset juutalaisia kohtaan vähenivät, vaikka hän säilytti puheissaan arvostelevan ja ylenkatsovan asenteen heitä kohtaan. Niinpä vuoden 1930 vaaleissa natsit saivat yllätysvoiton, 18 prosenttia kaikista äänistä ja 107 paikkaa nousten toiseksi suurimmaksi puolueeksi valtiopäivillä eli Saksan parlamentissa.^[52]

Pätevä organisaatio antoi Hitlerille myös vapaa-aikaa, sillä puolue hoiti itsensä paremmin kuin kaappausta edeltäneenä aikana. Laman tullen Hitler oli ehtinyt ansaita jo mukavasti kirjansa myyntituloilla ja omisti tilavan, joskin makunsa mukaan askeettisesti sisustetun kattohuoneiston Münchenissä. Hän lomaili ajoittain kauniissa Obersalzbergissä, jossa hänellä oli loma-asunto. Vuonna 1928 Hitler otti sisarpuolensa Angela Raubalin mökkinsä taloudenpitäjäksi. Hitler ihastui Raubalin tyttäreen, tuolloin 20-vuotiaaseen Geliin, ja ryhtyi tämän holhoajaksi. Noihin aikoihin Hitler tutustui myös Eva Brauniin. Gelin ja Hitlerin välisestä suhteesta kohuttiin, mutta sen seksuaalisesta luonteesta ei ole todisteita.^[53] Geli oli kuitenkin onneton yliholhoavan enopuolensa otteessa ja todennäköisesti ampui itsensä riideltyään Hitlerin kanssa syyskuussa 1931.^[52] Hitler menetti jälleen ruokahalunsa ja lähes luhistui surusta. Usein aiemminkin kasvisruokavaliota harkinnut Hitler lopetti lihan syömisen Gelin itsemurhan jälkeen. Hän kuitenkin toipui tyypilliseen tapaansa nopeasti pitämään kokouksen merkittävimmille SA-johtajille ja Gauleitereille Hampurissa.^[54]

Uusi poliittinen suunta ei miellyttänyt kaikkia. Puolueen vasemmistosiiven johtoon kuuluvat veljekset Gregor ja Otto Strasser arvostelivat Hitleriä työläiskeskeisen vallankumouksellisuuden hylkäämisestä. Niin ikään Ernst Röhm tunsi olonsa levottomaksi Heinrich Himmlerin johtaman SS:n syödessä hänen SA-miestensä arvovaltaa. Hampurin kokouksessa Hitler ojensi rivejään. Sekä puolueessa että sen järjestöissä tapahtui muutoksia hänen ajamaansa suuntaan.^[54]

Vuoden 1932 alussa taloudellisen nousukauden lähestyessä valtaa pitävät konservatiivit olivat haluttomia pitämään presidentinvaaleja. Hitler kiirehti saamaan kansalaisuutensa, jonka hänelle myönsi Braunschweigin kansallissosialisteihin lukeutunut sisäministeri. Vaikka Hitler tiesi ettei tulisi valituksi, tuore kansalainen kuitenkin vaati vaaleja pidettäväksi ja asettui itse ehdokkaaksi lähinnä mittauttaakseen kannatuksensa. Lupaavan alun jälkeen natsien kampanja tehostui toiselle kierrokselle mentäessä. Istuva presidentti sotamarsalkka Paul von Hindenburg kampanjoi poliittisilla teemoilla, kun natsien vaalilause oli laman keskellä houkuttelevan yksinkertainen: ”Vapauden ja leivän puolesta!” Hindenburg voitti, mutta natsien saama suosio oli jälleen yllättävän suuri vaikka SA oli mellakoinut vaalien aikana. Juhlan pilasi sosiaalidemokraattisen sanomalehden etusivulla julkaistu uutinen, joka paljasti Ernst Röhmin homoseksuaalisuuden. Hitler oli tiennyt Röhmin seksuaalisesta suuntautumisesta jo kauan ja omannut siihen yllättävän vapaamielisen suhtautumisen. Asian tultua julki hän haukkui punastelevan ja kiemurtelevan Röhmin pahanpäiväisesti. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan antanut skandaalin häiritä valtapyrkimyksiään.^[54]

Erotettuaan vanhan hallituksen Hindenburg nimitti uuden johtoon Franz von Papenin, joka järjesti uudet parlamenttivaalit. Heinäkuussa 1932 natsipuolueesta tuli 230 paikalla valtiopäivien suurin puolue. Hallitus jäi lyhytikäiseksi natsien ja toiseksi suurimman ryhmän kommunistien välisten riitojen vuoksi. Marraskuun vaaleissa natsit menettivät kannatustaan säilyttäen yhä suurimman puolueen asemansa. Hindenburg korvasi Papenin tehokkaaseen juonitteluun kyenneellä kenraali Kurt von Schleicherilla, joka pyrki muodostamaan enemmistöhallituksen muun muassa kristillisten, sosiaalidemokraattien ja Gregor Strasserin vasemmistosiiven kanssa. Lojaali Strasser kieltäytyi. Hitler, joka Goebbelsin kiihotuksen vuoksi epäili Strasserin pettävän hänen puolueensa, ajautui riitaan Strasseria vastaan, joka johti lopulta Strasserin eroon.^[55] Työväenluokan suosion menettämistä pelänneen Hitlerin sanotaan purskahtaneen itkuun Strasserin lähdettyä. Hän kuitenkin kokosi itsensä ja piti työväestön houkuttamiseksi yhden parhaista puheistaan.^[56]

Kenraali Schleicher jäi juonittelutaidoissa toiseksi Hitlerille, joka kävi salaisia keskusteluja Papenin kanssa, joka tunsi itsensä Schleicherin pettämäksi. Papen puolestaan sai sosiaalidemokraatteja kosiskelleen Schleicherin suosion laskemaan heihin epäluuloisesti suhtautuneen Hindenburgin silmissä. Kun Schleicher onnistui kääntämään lähes jokaisen poliittisen ryhmän itseään vastaan, Hindenburg erotti hänet 28. tammikuuta 1933. Papenin kehotuksesta Hindenburg, väsyneenä jatkuviin poliittisiin ongelmiin ja niiden seurauksia peläten päätti vihdoin nimetä Hitlerin valtakunnankansleriksi.^[55]

30. tammikuuta 1933 Adolf Hitler seisoi sotamarsalkka Hindenburgin edessä vannoen noudattavansa Weimarin tasavallan perustuslakia ja ratkaisevansa maansa kaikki poliittiset ja taloudelliset ongelmat. Vastahakoinen Hindenburg nimitti Hitlerin Saksan 24. valtakunnankansleriksi ilman seremonioita, lausuen yksinkertaisesti: ”Jumalan haltuun, herrat.”^[55] Toisin kuin usein sanotaan, natseja ei äänestetty valtaan. Hitler oli kuitenkin ylpeä siitä, että kaikki tapahtui laillisesti. Vallan otto, jota he kutsuivat nimityksillä Machtergreifung ja Machtübernahme oli vain nimellisesti laillinen.^[57]

Natsit pystyttivät Saksaan totalitaarisen järjestelmän. Säilyttääkseen asemansa ylimmän vallan haltijana Hitler harjoitti ”hajota ja hallitse” -politiikkaa, jossa hän suosi puolueen ja valtion eri organisaatioiden välistä kilpailua.^[58][59]

Taloudellinen nousu oli ensisijaisesti Hjalmar Schachtin kaltaisten pätevien virkamiesten ja teollisuusmiesten kuten Fritz Thyssenin ansiota, mutta natsit ottivat siitä kunnian ja hyödyn. Yhteiskuntaluokkien välille luotiin sovinto, jonka Hitler järjesti muun muassa pitämällä salaisen kokouksen teollisuusjohtajille. Kokouksessa hän lupasi, että vapaita vaaleja ei enää pidettäisi, eikä ammattijärjestöjä sallittaisi. Kokous oli niin menestyksekäs, että entinen natsien vastustaja Gustav Krupp von Bohlen und Halbach liittyi välittömästi kansallissosialistiseen puolueeseen ja Hitlerin ylistäjiin.^[60]

Pääartikkeli: Saksan valtiopäivätalon tuhopoltto

Täydellisen sovinnon aikaansaamiseksi riitaisimmat on hiljennettävä. Vahvimpien vastustajien alistamiseksi tarjoutui syy, kun hollantilaissyntyinen anarkokommunisti Marinus van der Lubbe sytytti 27. helmikuuta 1933 palamaan Berliinin valtiopäivätalon, raatihuoneen ja linnan. Muut sammutettiin nopeasti, mutta valtiopäivätalon paloa ei saatu hillityksi. Goebbelsien luona illallisella ollut Hitler tuli paikalle ja kuuli Göringiltä, että teosta oli pidätetty kommunisti. Hitler kutsui tulta taivaan merkiksi itselleen, mutta kommunisteille se oli hänen mukaansa tarkoittanut merkkiä vallankaappauksen aloittamiseksi.^[61] Levottomien aikojen päättymistä toivoneet saksalaiset eivät nyt suvainneet rauhanrikkojia ja hyväksyivät seuraavana päivänä säädetyn ihmisoikeuksia ja sananvapautta jyrkästi rajoittaneen valtakunnanpresidentin määräyksen kansan ja valtion suojelemiseksi. Kuolemantuomio tuli rangaistukseksi useista rikoksista, varsinkin jos ne koskivat valtiota tai puoluetta.^[62]

Lubben aikomus kannustaa teollaan tovereita taisteluun natsivallan torjumiseksi kääntyi saman tien kommunisteja itseään vastaan, ja osansa saivat myös muut kansallissosialistien viholliset, kuten sosiaalidemokraatit ja äänekkäimmät Weimarin tasavallan kannattajat. Kommunistipuolueen johtajat vangittiin ennen seuraavia vaaleja, ja puolue kiellettiin 3. maaliskuuta 1933. Ensimmäiset keskitysleirit perustettiin Münchenin lähelle Dachauhun ja Berliinin kylkeen Oranienburgiin, joihin aluksi joutuivat hankalina pidetyt poliittiset viholliset.^[63][64]

Kansallissosialistinen puolue sai 43,9 prosenttia äänistä 5. maaliskuuta 1933 pidetyissä vaaleissa. Hitlerin hallitus sai enemmistön, noin 52 prosenttia, valtiopäivillä vain liittoutumalla Saksalaiskansallisen kansanpuolueen kanssa. Kun valtiopäivät kokoontuivat ensimmäistä kertaa palon jälkeen, Hitler ajoi läpi lain kansan ja valtakunnan kurjuuden helpottamiseksi (Gesetz zur Erhebung der Not von Volk und Reich) eli valtalain 24. maaliskuuta 1933. Kun kommunistit oli vangittu, ainoastaan sosiaalidemokraatit uskalsivat äänestää lakia vastaan, mutta SA:n joukot ”taivuttelivat” muut edustajat vaadittavaan kahden kolmasosan enemmistöön. Hitler sai Weimarin tasavallan lait kumoavat diktaattorin valtaoikeudet ja käytännössä kaikki valta Saksassa keskittyi kansallissosialisteille.^[65] Lain säätämisen jälkeen myös sosiaalidemokraattinen puolue kiellettiin, eikä heinäkuun 1933 jälkeen uusia puolueita enää saanut perustaa. Hitlerille diktaattorin oikeudet takaava Ermächtigungsgesetz uudistettiin säännöllisesti neljän vuoden välein, myös sodan aikana. Muut puolueet päättivät hajottaa itsensä välttääkseen pidätykset ja keskitysleirituomiot. 14. heinäkuuta Saksan kansallissosialistinen työväenpuolue julistettiin ainoaksi lailliseksi puolueeksi.^[66]

Ammattiyhdistysliike Allgemeiner Deutscher Gewerkschaftsbund murskattiin 2. toukokuuta 1933, kun SA ja Nationalsozialistische Betriebszellenorganisation valloittivat sen tilat ja sen johtajat vangittiin. Tärkeimmät liitot määrättiin yhdistymään virallisesti 10. toukokuuta perustettuun ammattijärjestöön Deutsche Arbeitsfrontiin, joka oli kansallissosialistinen järjestö.^[67] Tammikuun 30. päivänä vuonna 1934 Saksan osavaltiot lopetettiin lailla ja niiden tehtävät siirrettiin keskushallitukselle.

Kesällä 1934 tapahtui kansallissosialistisen puolueen puhdistus, pitkien puukkojen yö (30. kesäkuuta – 1. heinäkuuta). Hitler määräsi SS:n surmaamaan SA:n Ernst Röhmin ja muut johtajat, entisen valtakunnankansleri von Schleicherin sekä muutamat Papenin alaisista.^[68] Puhdistuksen aikana SS surmasi ainakin 85 ja joidenkin arvioiden mukaan jopa 200.^[69]

Pääartikkeli: Natsi-Saksa

Valtakunnanpresidentti Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934 kello yhdeksän aamulla. Kolme tuntia aikaisemmin hallitus oli säätänyt lain, joka astuisi voimaan hänen kuoltuaan. Uusia presidentinvaaleja ei järjestetty, vaan Hitler määräsi valtakunnankanslerin ja valta­kunnan­presidentin virat yhdistettäväksi ja siirrettäväksi ”Führer und Reichskanzler Adolf Hitlerille”, kuten laki määräsi. Muutos hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa Hitler sai 88 % annetuista äänistä. Tästä lähtien Hitler käytti arvonimeä Führer, joka tarkoittaa yksinkertaisesti johtajaa. Pian Hitler määräsi jokaisen asevoimien jäsenen vannomaan hänelle henkilökohtaisen uskollisuudenvalan. Vala kuului seuraavasti:^[70]

Minä vannon jumalan edessä ehdotonta uskollisuutta Saksan valtakunnan ja kansan johtajalle sekä Wehrmachtin ylipäällikölle Adolf Hitlerille, ja rohkeana sotilaana vakuutan noudattavani tätä valaa aina, kuoleman uhallakin.^[70]

Saatuaan diktatuurisen valta-aseman ilman äänestäjien enemmistön hyväksyntää Hitler hankki kansan luottamuksen puhetaidoillaan ja propagandaministeri Joseph Goebbelsin avulla. Valtion hallinnassa oleva lehdistö sai kansan uskomaan Hitlerin olevan vapahtaja lamasta, kommunismista, Versailles’n sopimuksesta ja juutalaisista (Führer-myytti).^[71] Vuoden 1935 Nürnbergin lakien mukaan juutalaiset menettivät kansalaisuutensa ja heidät erotettiin valtion viroista, heiltä kiellettiin monet ammatit ja kaupankäynti. Seksuaalinen kanssakäyminen ja avioliitto juutalaisen kanssa kiellettiin rangaistuksen uhalla, joka pahimmillaan oli vankeustuomio muutamaksi kuukaudeksi. Juutalaisvastaista propagandaa harjoitettiin laajasti. Määräykset tiukkenivat etenkin vuoden 1938 niin sanotun kristalliyön jälkeen, jonka jälkeen maasta pakeni ennen sodan alkua yli 180 000 juutalaista. Maastamuutto oli kielletty, jollei jättänyt omaisuuttaan jälkeensä.^[72]

Maaliskuussa 1935 Hitler julisti Versailles’n rauhansopimuksen mitättömäksi ja otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden. Hän aloitti massiivisen sotakoneiston, Wehrmachtin, rakentamisen. Siihen kuuluivat myös uusi laivasto, Kriegsmarine ja ilmavoimat Luftwaffe. Työttömyys väheni nopeasti laajojen rakennushankkeiden ja sotateollisuuden ansiosta. Maaliskuussa 1936 Hitler rikkoi jälleen Versailles’n sopimusta miehittämällä demilitarisoidun Reininmaan. Kun Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska eivät reagoineet, Hitler jatkoi eteenpäin. Heinäkuussa 1936 alkoi Espanjan sisällissota, jossa kenraali Francisco Francon johtamat kansalliset kapinoivat tasavaltalaista kansanrintamahallitusta vastaan. Hitler lähetti joukkoja Espanjaan tukemaan Francoa ja testaamaan Saksan uusia asevoimia.^[73][74]

Neuvotteluissa Italian ulkoministerin Galeazzo Cianon kanssa julistettiin 25. lokakuuta 1936 syntyneeksi Rooma–Berliini-akseli, jonka ympäri muut Euroopan maat pyörisivät. Saksan ja Italian epämuodollinen ystävyyssopimus muuttui toukokuussa 1939 solmitulla ”terässopimuksella” muodolliseksi sotilasliitoksi. Kesäkuussa 1940 solmittu kolmen vallan sopimus toi Japanin mukaan samaan liittoon, johon myöhemmin yhtyivät Unkari, Romania ja Bulgaria. Nämä maat tunnettiin akselivaltoina.

Hitlerin hallitus sijoitti arkkitehtuuriin valtavasti varoja, ja Albert Speer tuli tunnetuksi valtakunnan johtavana arkkitehtina. Berliini isännöi vuoden 1936 kesäolympialaisia, jotka Hitler avasi. Koreografit esittelivät avajaisissa ”arjalaisen rodun” ylivoimaisuutta suhteessa muihin. Elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl teki kisoista dokumentaarisen propagandafilmin.^[75]

Vuonna 1935 aloitettiin Hitlerin suunnitelman mukaisesti jälleenvarustautuminen, jonka Hitler esitti Nürnbergin puoluepäivillä. Siitä alkaen varustelumenot alkoivat kasvaa parantuneen talouden myötävaikutuksesta. Taustalla oli kuitenkin myös hallinnon pitkäaikainen ja johdonmukainen pyrkimys paisuttaa varustelumenoja sen valmistautuessa sotaan.^[25] Vuodesta 1936 lähtien Hitler itse muutti Saksan talouden sotateollisuuden tarpeisiin asettamalla aina vain korkeampia vaatimuksia aseistautumiselle ja vaatimalla talouden ja työvoiman valmistautumista armeijan täyteen liikekannallepanoon. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelmasta innoittunut natsipuolue laati oman nelivuotissuunnitelmansa, jonka johtoon tuli Göring. Suunnitelman tarkoitus oli kehittää teollisuutta ja alusrakennetta sekä vähentää työttömyyttä. Hitlerin erityisestä vaatimuksesta juutalaiset tuli poistaa liike-elämästä kokonaan. Tavoitteena oli saavuttaa taloudellinen omavaraisuus vuoteen 1940 mennessä, jolloin Saksan tuli olla valmis sodankäyntiin.^[76][77]

Pääartikkeli: Blomberg–Fritsch-kriisi

Hitler järjesti 5. marraskuuta 1937 salaisen kokouksen valtakunnankansliassaan. Paikalla olivat Hitlerin lisäksi asevoimien komentajat ja ulkoministeri Konstantin von Neurath. Kokouksessa Hitler täsmensi laajentamissuunnitelmaa, jonka hän oli laatinut tuleviksi vuosiksi. Saksan tuli käydä pieniä ryöstösotia Euroopassa hankkiakseen ”elintilaa”, mutta välttää joutumista sotaan Britannian tai Ranskan kanssa. Taloudelle hän asetti vaatimukseksi omavaraisuuden, jotta Saksa voisi käydä sotaa ilman huolta teollisuuden ja voimavarojen riittävyydestä.^[78]

Asevoimien komentaja Werner von Blomberg, maavoimien komentaja Werner von Fritsch ja ulkoministeri vastustivat suunnitelmaa peläten sen johtavan suursotaan. Hitler raivostui ja halusi korvata vastustajat myötämielisellä henkilöstöllä. Hitler sai tekaistujen syytteiden avulla erotettua Blombergin, Fritschin, Neurathin ja monia muita. Blombergin Hitler korvasi Wilhelm Keitelillä.^[79] Samoin muut erotetut korvattiin natsimielisillä upseereilla. Näin Hitler sai siirrettyä itselleen korkeimman vallan myös armeijassa.^[80]

Pääartikkeli: Anschluss

Helmikuussa 1938 Hitlerin uhka pakotti Itävallan diktaattori Schuschniggin eroamaan. Itävallan johtoon nousi maan kansallissosialistisen puolueen Arthur Seyss-Inquart. Hän kutsui Saksan joukot ”apuun”, ja Itävalta liitettiin kansanäänestyksessä Saksaan (Anschluss). Seuraavaksi Hitler aloitti kansainvälisen kriisin Tšekkoslovakian saksalaisten asuttaman sudeettialueen kysymyksestä. Syyskuussa 1938 päätettiin Hitlerin, Mussolinin, joka toimi välittäjänä kokouksessa, Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Chamberlainin ja Ranskan pääministeri Daladierin kesken Münchenissä sudeettialueen luovuttamisesta Saksalle.

Tammikuussa 1939 Yhdysvaltalainen Time-lehti valitsi Adolf Hitlerin ”Vuoden mieheksi” 1938. Yhdysvaltalaisessa lehdistössä sävy oli kuitenkin muuttunut. Enää ei kirjoitettu ”komeasta Adolfista”, joka nähtiin Saksan nykyaikaisena johtajana ja uudelleenrakentajana. Sen sijaan kristalliyön tapahtumien, juutalaisvainojen, diktatorisen ja sortavan sisäpolitiikan sekä aggressiivisen ulkopolitiikan ansiosta Hitleristä oli tullut ”demokratian ja vapautta rakastavan maailman suurin uhka”. Väestön keskuudessa alkoi nousta natseja vastustava henki ja maiden väliselle kaupalle vaadittiin asetettavaksi boikotteja.^[81]

Saksassa sarja verettömiä voittoja toi Hitlerille laajan kansansuosion ja ruokki hänen kuvaansa voittamattomuudesta. Saksan laajeneminen toi sille myös tärkeitä voimavaroja, kuten Tšekkoslovakian teollisuuden, joita ilman riittävien sotavoimien rakentaminen olisi ollut mahdotonta. Vuonna 1939 Hitler oli vakuuttunut, etteivät Versailles’n sopimuksen allekirjoittajat enää vastustaisi Saksan laajenemista itään, ja että pienemmistä maista tulisi Saksan satelliittivaltioita. Hitler kerskaili mielellään uuden armeijansa voimakkuudella, mutta se ei ollut vielä niin vahva kuin hän julkisesti vakuutteli. Heinäkuun 1938 ja tammikuun 1939 välillä armeijan vahvuutta lisättiin laajoin varusteluohjelmin kaikissa kolmessa puolustushaarassa.^[82]

Wehrmacht eteni Prahaan 10. maaliskuuta 1939. Nykyisin Tšekkiin kuuluvista alueista muodostettiin Böömi ja Määrin protektoraatti eli suojelualue. Slovakiasta tuli Hitlerin hyväksymä nukkevaltio, joka sai muodollisen itsenäisyyden. Kuitenkin käytännössä Saksa oli miehittänyt maan. Vähän myöhemmin Saksa sai myös Memelin alueen Liettualta. Lisäksi Hitler vaati Saksan Puolalle Versailles’n rauhassa menettämiä alueita. Tällöin Hitler kohtasi ensi kertaa vastarintaa tavoitteilleen; Puola ei suostunut luovuttamaan alueita eikä alistumaan Saksan tahtoon. Hitlerin reaktiona oli rangaista puolalaisia heidän taipumattomuudestaan.^[83]

Pääartikkeli: Molotov–Ribbentrop-sopimus

Elokuussa Hitlerin Saksa liittoutui yllättäen Josif Stalinin johtaman Neuvostoliiton kanssa. Solmittu Molotov–Ribbentrop-sopimus (myös Hitler–Stalin-sopimus) 23. elokuuta 1939 oli luonteeltaan hyökkäämättömyyssopimus, mutta sen salainen lisäpöytäkirja jakoi Itä-Euroopan etupiireihin maiden kesken.^[83][84] Kauppasopimuksia solmittiin Romanian ja Jugoslavian kanssa; Puola oli nyt eristettynä.

Hitler ja pääosa Wehrmachtin sodanjohdosta eivät tulleet keskenään toimeen. Hitler ympäröi itsensä mieluummin luottamillaan puolueen jäsenillä kuin sotilailla,^[85] joihin hän suhtautui epäluuloisesti ja jäisesti, jopa vihamielisesti erityisesti aatelistoon kuuluvien sotilaiden kohdalla.^[86] Tähän oli syytäkin, sillä kenraalit laativat natsihallinnon aikana useita vallankaappaus- ja attentaattisuunnitelmia. Sodan jälkeen upseerien muistelmissa ja tulkinnoissa Saksa hävisi sodan juuri Hitlerin sekaantumisen vuoksi ja se olisi mahdollisesti voittanut, mikäli Wehrmacht olisi saanut toimia itsenäisesti. Tämä ei pidä täysin paikkaansa, sillä ansio sodan alun menestyksistä kuuluu myös Hitlerille.^[87]

Ensimmäisellä maailmansodalla oli myös suuri vaikutus Hitlerin komentajan kykyihin myöhemmin toisessa maailmansodassa. Hitler olisi tarkkaavaisena ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävänä ollut ehkä hyvä taktikko pelkästään rintamakokemuksensa nojalla.^[88] Strategina, jolta vaaditaan kykyä ymmärtää laajoja yhteyksiä, hän ei juuri loistanut lupaavan alun jälkeen. Hitlerin johtaessa sotaa hänen pikkumaisuutensa, epävakaisuutensa, epävarmuutensa ja äkkipikaisuutensa pääsivät vahvasti esille ja koituivat monen saksalaisen sotilaan turmaksi ja lopulta koko sodan tappioksi. Hitlerin maailmankuva oli pieni eikä hänellä ollut käsitystä, minkälaisia voimavaroja joukkojen riittävä huolto tuhansien kilometrien päähän itärintamalle vaati. Niin ikään hän ei ymmärtänyt siellä vallitsevia oloja, vaan hän käsitti Venäjän alusrakenteen yhtä hyväksi ja talven yhtä leudoksi kuin Keski-Euroopassa. Samoin hänen mielessään jokainen divisioona oli aina täysi ja taistelukuntoinen. Hitler kiinnitti eniten huomiota maavoimiin muun kustannuksella. Ilmasodan hän jätti mieluusti Hermann Göringin harteille ja merisodankäyntiä hän ei ymmärtänyt juuri ollenkaan.^[89] Hitlerillä oli myös taipumus panna suurta painoa tapahtumien propagandistiselle ja poliittiselle arvolle. Tämä vaikutti tuhoisasti hänen sotilaallisiin päätöksiinsä, kuten kävi esimerkiksi Stalingradin taistelussa.^[88] Hitlerin heikkenevällä terveydellä ja joidenkin teorioiden mukaan myös häntä hoitaneiden lääkäreiden hoidoilla oli suuri vaikutus siihen, että sota päättyi natsien kannalta katastrofiin.^[87]

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

1. syyskuuta 1939 Hitler käynnisti Puolan offensiivin, minkä katsotaan aloittaneen toisen maailmansodan. Hitler ei uskonut, että länsivallat sekaantuisivat kriisiin. Tavoitteena oli lyhyt sota syksyn aluksi, vaikka neuvonantajat ja sotilasjohtajat varoittelivat, että Saksa ei ollut valmis sotaan.^[90] Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan julkinen mielipide oli Saksan pysäyttämisen kannalla. Hitler kuitenkin uskoi, että niiden johtajat olisivat heikkoja eivätkä uskaltaisi julistaa sotaa. Maat olivat kuitenkin luvanneet tukensa Puolalle, joten ne julistivat syyskuussa sodan Saksalle. Saksassa mieliala oli yleisesti sodan vastainen, mutta Hitler nautti kuitenkin suurta kansansuosiota ja suhtautuminen länsivaltoihin oli kansankin keskuudessa yleisesti ottaen vihamielistä. Saksalainen propaganda oli leimannut länsimaat sotasyyllisiksi ja esittänyt Hitlerin tehneen kaiken mahdollisen sodan estämiseksi.^[91] Tästä huolimatta sotaa vastustanut schwabenilainen puuseppä Georg Elser yritti salamurhata Hitlerin pommilla oluttupavallankaappauksen muistojuhlassa reilut kaksi kuukautta sodan alkamisen jälkeen. Pommi räjähti, mutta Hitler oli jo lopettanut puheensa, jonka aikana pommin oli tarkoitus räjähtää ja poistunut rakennuksesta.^[92]

Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan sodanjulistuksesta huolimatta hyökkäystä ei kuitenkaan tapahtunut, ja länsirintaman sotaa nimitetäänkin nimellä Sitzkrieg, istumasota. Hitler oli sodanjulistuksesta raivoissaan; hän määräsi armeijan valmistautumaan talvihyökkäykseen Ranskaa vastaan ja ehti antaa lähes 30 kertaa hyökkäyskäskyn, mutta sotilaskomentajat suostuttelivat johtajaansa lykkäämään sotaliikettä, lopulta huono sää pakotti luopumaan hyökkäyksestä. Myöhemmin hän syytti kenraaleita siitä, että oli menettänyt tilaisuuden yllättää sotaan varautumaton Ranska ja heikot Yhdistyneen kuningaskunnan joukot.^lähde?

Vuoden 1939 lopulla Hitler valvoi henkilökohtaisesti kevään hyökkäyksen valmistelua. Hän ei hyväksynyt puolustuksellista vaihtoehtoa, vaan päätti tuhota länsivallat yhdellä ratkaisevalla iskulla. Hyökkäyssuunnitelma, operaatio keltainen, perustui valmistuessaan ensimmäisen maailmansodan Schlieffen-suunnitelmaan, johon oli lisätty hyökkäys myös Hollannin kautta kiertäen. Sen tarkoituksena oli saartaa koko Ranskan armeija, jonka päävoimat tukeutuivat vahvasti linnoitettuun Maginot-linjaan. Erich von Mansteinia suunnitelma ei vakuuttanut ja hän laatikin suunnitelman, jossa perusajatuksena oli, että länsiliittoutuneet olettavat Saksan hyökkäävän operaatio keltaisen eli Schlieffen-suunnitelman mukaan. Von Manstein laati Guderianin avustuksella suunnitelman, jossa hän ehdotti hyökkäystä Ardennien metsien läpi. Tämä aiheutti ylijohdossa skandaalin ja von Manstein siirrettiin Pommeriin johtamaan reserviarmeijakuntaa. 17. helmikuuta 1940 von Manstein tapasi Hitlerin uusien armeijakunnankomentajien esittelyssä, missä hän yllättyi, ettei Hitler ollut hänen suunnitelmastaan tietoinen. Von Manstein laati nopeasti yhteenvedon, johon Hitler ihastui varsinkin pohdiskeltuaan itse samantyyppisiä ajatuksia. Maaliskuun 8. päivänä Hitler ilmoitti lopullisen suunnitelman olevan se, että Saksa aluksi hyökkää operaatio keltaisen mukaisesti, jolloin länsiliittoutuneet lähtisivät Belgiaan vastaan ja kaksi päivää myöhemmin hyökättäisiin päävoimilla von Mansteinin suunnitelman mukaisesti. Tästä Hitler piti kiinni vastoin kaikkia varoituksia ja neuvoja. Suunnitelmasta lähes luovuttiin siinä pelossa, että Yhdistynyt kuningaskunta valtaisi Skandinavian päästen Saksan joukkojen sivustaan. Jälleen Hitler vaati varoituksista huolimatta Norjan valtausta ennen kuin Yhdistynyt kuningaskunta ehtisi tehdä sen.^lähde?

Pääartikkeli: Länsirintama (toinen maailmansota)

Hiljaiselo päättyi huhtikuussa, kun Saksan joukot hyökkäsivät Tanskaan ja Norjaan. Länsirintaman sota alkoi toukokuussa, kun Saksa hyökkäsi Ranskaan, valloitti Alankomaat, Luxemburgin ja Belgian. Ranska antautui 22. kesäkuuta 1940. Suurista riskeistä huolimatta molemmat hyökkäykset johtivat suuriin voittoihin. Voittojen sarja sai Hitlerin pääliittolaisen, Benito Mussolinin Italian liittymään sotaan toukokuussa 1940.^[93]

Kesällä 1940 Saksa oli saanut mantereen hallintaansa. Hitler tarjosi rauhaa Yhdistyneelle kuningaskunnalle, mutta Winston Churchillin johtama hallitus hylkäsi kaikki tarjoukset. Yhdistynyt kuningaskunta jäi yksin sotaan Saksaa vastaan. Hitler aloitti heinäkuussa ilmasodan, joka oli tarkoitettu edeltämään operaatio Merileijonana tunnettua maihinnousua. Kuninkaalliset ilmavoimat pääsivät viimein niskan päälle Luftwaffea vastaan lokakuussa 1940, sillä Yhdistynyt kuningaskunta tiesi lähestyvien saksalaisten lentokoneiden sijainnin uuden keksintönsä, tutkan, avulla. Pommitukset (Blitz) kestivät toukokuuhun 1941.^[94]

Keväällä 1941 ilmahyökkäykset Britanniaan päättyivät, ja armeija valmistui hyökkäykseen Neuvostoliittoon toukokuussa. Suunnitelman keskeytti kuitenkin brittien väliintulo Balkanille, kun Yhdistyneen kuningaskunnan joukot saapuivat Kreikkaan. Samaan aikaan juuri kun Jugoslaviassa vallassa ollut Hitler-mielinen hallitus oli allekirjoittamassa sopimuksen akselivaltoihin liittymisestä, maassa tapahtui natseja vastustaneiden upseerien järjestämä vallankaappaus.^[95]

Pääartikkeli: Operaatio Barbarossa

Huhtikuussa Jugoslavia vallattiin ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot ajettiin Kreikasta. Laskuvarjojoukot valtasivat Kreetan. Hitlerin mukaan Neuvostoliitto oli Yhdistyneen kuningaskunnan ainoa toivo. Hitler arvioi, että jos Saksa kukistaisi Neuvostoliiton, Yhdistynyt kuningaskunta antautuisi. Puna-armeijan surkea suoriutuminen Suomea vastaan talvisodassa 1939–1940 loi esikunnassa vaikutelman, että Neuvostoliitto olisi helppo kukistaa.^[96] Hyökkäys Neuvostoliittoon, ”ristiretki bolševismia vastaan”, pääsi käynnistymään kuukausi aikataulusta myöhässä. 22. kesäkuuta 1941 Saksan kolmen miljoonan miehen joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon rikkoen aiemmin solmitun hyökkäämättömyyssopimuksen. Operaatio Barbarossaksi nimetty hyökkäys eteni syvälle Baltian maihin, Ukrainaan ja Venäjälle. Hitler suunnitteli jo tulevaa ja määräsi sotatuotannon keskittymään maavoimien kaluston sijasta ilmavoimiin ja laivastoon valmistellakseen uutta hyökkäystä Yhdistynyttä kuningaskuntaa ja mahdollisesti Yhdysvaltoja vastaan.^[97]

Hitler ilmoitti jo maaliskuussa 1941 Neuvostoliittoa vastaan käytävän ”tuhoamissotaa” ja joukko Hitlerin päämajasta maalis–kesäkuussa 1941 annettuja päiväkäskyjä antoivat saksalaisille joukoille luvan teloittaa ”juutalais-bolševikkinen älymystö” ja poliittiset komissaarit. Tämä käsky, jossa määrättiin muun muassa neuvostovaltion, puna-armeijan tai kommunistisen puolueen palveluksessa olevien juutalaisten miesten murhaamisesta, oli natsi-Saksan ensimmäinen suorasanainen juutalaisten järjestelmälliseen tuhoamiseen valtuuttanut määräys. Toinen, 13. toukokuuta annettu käsky poisti siviileihin kohdistuvat rikokset sotaoikeuden piiristä ja poisti velvollisuuden rangaista sotilaita ”vihamielisiä siviileitä” vastaan tehdyistä rikoksista.^lähde?

Saksan hyökkäys Neuvostoliitossa pysähtyi syksyn mutiin ja neuvostojoukot aloittivat vastahyökkäyksen Moskovan edustalla joulukuussa 1941. Tappioista huolimatta Hitler määräsi, että rintaman täytyi pitää. 19. joulukuuta 1941 hän päätti ottaa armeijan suoraan komentoonsa. 11. joulukuuta 1941 Saksa julisti myös sodan Yhdysvalloille liittolaisensa Japanin tueksi. Nyt Saksa oli sodassa Yhdistyneen kuningaskunnan ja Neuvostoliiton lisäksi Yhdysvaltoja vastaan. Yhdysvalloista Hitlerillä oli pinnallinen kuva. Hän piti Rooseveltia ”imbesillinä” ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ”huijauspolitiikkana”.^[98] Hän ei pitänyt Yhdysvaltoja suurena uhkana vaan uskoi Japanin kykenevän pidättelemään maata, kunnes Saksa olisi lyönyt Neuvostoliiton.^[97]

Kevään 1942 saapuessa Hitler ymmärsi, että armeija oli riippuvainen öljystä. Edellissyksynä hän oli tehnyt virheen määrätessään eteläisen armeijaryhmän vaihtamaan etenemisen kohteeksi viljavan Ukrainan ja Kaukasian öljykenttien sijasta Moskovan. Nyt hän vaati, että itärintaman taisteluissa painopiste siirrettäisiin rintaman eteläosaan. Saksalaiset yksiköt etenivät öljykenttien laita-alueille, mutta koska Puna-armeija oli vetäytyessään sytyttänyt tuleen tai tuhonnut öljynporaustornit eivät saksalaiset juuri hyötyneet valtauksestaan.^[99]

Pääartikkeli: Wannseen konferenssi

31. heinäkuuta 1941 Hermann Göring antoi Sicherheitsdienstin johtajalle Reinhard Heydrichille tehtäväksi hahmotella lopullinen ratkaisu niin sanottuun juutalaiskysymykseen. Heydrich keräsi viisitoista johtavaa edustajaa natsien eri virastoista kokoontumaan Berliinin lähiössä Wannsee-järven rannalla olevassa huvilassa 20. tammikuuta 1942. Konferenssin pöytäkirjassa puhutaan juutalaisten maastamuuton lopettamisesta. Sen sijaan heistä työkykyiset kuljetettaisiin tienrakennustyövoimaksi itään. Tässä tehtävässä suuri osa heistä tulisi odotetusti menehtymään, minkä jälkeen loput ”käsiteltäisiin sopivalla tavalla”. Vaikka Hitleriä ei voida nimetä suoraan Wannseen konferenssin taustavoimaksi, hän teki monta kertaa selväksi aikomuksensa vapauttaa maailma juutalaisista. Lisäksi pöytäkirjoissa suunnitellun ohjelman toteuttamiselle oli ehtona Hitlerin lupa. Pöytäkirjaan päässyttä suunnitelmaa ei toteutettu kirjaimellisesti, mutta Adolf Eichmannin todistuksen mukaan juutalaisten tuhoamisesta tehtiin päätöksiä, jotka toteutuivat konferenssissa käsitellyllä tavalla. Konferenssin jälkeen juutalaisten joukkomurha käynnistyi toden teolla.^[100]

Sotaonni kääntyi talvella 1942–1943 Saksalle epäsuotuisaksi. Lähi-idän ja Suezin kanavan valloitus pysähtyi El Alameinin taisteluihin marraskuussa 1942. Hitlerin periaatteena oli, että vetäytyminen oli mahdotonta. Tämän seurauksena menetettiin suuri joukko laivoja yrityksessä huoltaa Rommelin Pohjois-Afrikan joukkoja, jotka Saksa lopulta menetti kokonaan. Itärintamalla Stalingradin taistelussa Saksa menetti mottiin jääneen 6. armeijansa Hitlerin vaadittua sitä pitämään asemansa siitä huolimatta, että murtautuminen saarrosta olisi saattanut olla mahdollista. Kun kriisi paheni, Hitler hyväksyi Göringin lupauksen huoltaa joukot ilmateitse, mutta tämä johti suuriin tappioihin myös ilmavoimissa.^[101] Seuraavana kesänä saksalaisjoukot kärsivät tappion Kurskissa. Samaan aikaan Yhdysvaltain ja Yhdistyneen kuningaskunnan joukot nousivat maihin Sisiliassa.^[102]

Hitler menetti liittolaisensa Italian, kun kuningas Viktor Emanuel III irtisanoi Mussolinin pääministerin virasta ja pidätytti hänet heinäkuussa 1943. Hitlerin määräyksestä saksalaiset erikoisjoukot vapauttivat Mussolinin ja asettivat hänet Italian sosiaalisen tasavallan, Saksan miehittämän pohjois-Italian nukkehallitsijaksi.^[103]

Hitlerin terveys rapistui. Hänen vasen kätensä alkoi vapista ja sitä oli vaikea ohjata.^[104][105]

Kesäkuussa 1944 alkoivat yhtä aikaa Normandian maihinnousu ja suurhyökkäys itärintamalla. Saksassa realistit päättelivät tappion olevan väistämätön. Joukko upseereja, virkamiehiä ja poliitikkoja yhdisti voimansa heinäkuun 20. päivän salaliittona tunnetun vallankaappausyritykseen. Eversti Claus von Stauffenberg asetti pommin heinäkuussa 1944 Hitlerin Itä-Preussin päämajaan Wolfsschanzeen, mutta Hitler pelastui täpärästi. Hitlerin salamurhaa oli aiemminkin suunniteltu ja jopa yritetty, mutta yksikään ei ollut päässyt kovin lähelle onnistumista Hitlerin hyvän onnen ansiosta.^[106] Seuranneissa kostotoimenpiteissä Gestapo vangitsi yli 7 000 ihmistä. Kansantuomioistuin jakoi kuolemantuomioita ja lähes 5 000 ihmistä teloitettiin. Vastarintaliike murskattiin.^[107]

Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa käyty ilmasota oli vakuuttanut Hitlerin siitä, että vihollisen teollisuuden pommittamisella ei saavutettu juuri mitään, ja hän otaksui pitkän aikaa liittoutuneiden strategisten pommitusten olevan vain terroritaktiikkaa, johon vastattiin omalla terrorilla. Saksan strategisia aseita olivat muun muassa V1- ja V2-ohjukset. Mitään laajempaa yritystä yhdentää ilmavoimia laajempaan kokonaisstrategiaan ei kuitenkaan tehty. Vuosina 1943 ja 1944 Hitler suhtautui vihamielisesti sotilaskomentajien ehdotuksiin keskittyä pommituksilta puolustautumiseksi hävittäjäkoneiden tuotantoon hävittäjäpommittajien ja kevyiden pommittajien sijaan. Kuitenkin vuonna 1944 laajamittaisten pommitusten kiihtyessä hän raivostui ilmavoimien komentajille, koska he eivät olleet tehneet tarpeeksi pysäyttääkseen hyökkäykset, ja uhkasi koko Luftwaffen lopettamisella. Luftwaffelta puuttui kunnollinen komentaja koko loppusodan ajan, mutta Hitler kieltäytyi erottamasta Göringiä suosituksista huolimatta.^lähde?

Sodan loppua kohden Saksan tilanne heikentyi molemmilla rintamilla. Hitler kääntyi jopa omia joukkojaan vastaan, syyttäen heitä pelkuruudesta ja pätemättömyydestä ja erotti kaikki, jotka uskalsivat uhmata häntä. Hitlerin näkemykset olivat peräisin korpraalina toimimisesta ensimmäisessä maailmansodassa ja hänen katsantokantansa mukaan armeijalla oli yksi tehtävä: tuhota vihollinen hyökkäyksellä eikä perääntyä. Kenraalit kuitenkin vetäytyivät ja ryhmittyivät puolustuskannalle, mikä suututti Hitleriä. Pitkän vetäytymisen ja liikkuvan puolustuksen aikana saavutettujen voittojen voidaankin katsoa tulleen pikemmin Hitleristä huolimatta, kuin hänen ansiostaan. Saksan sodanjohdossa nähtiin sarja itsemurhia alkaen Luftwaffen Ernst Udetista (1941) ja Hans Jeschonnekista (1943) sotamarsalkkoihin Rommel (1944), von Kluge (1944) ja Model (1945).^lähde?

Pääartikkeli: Adolf Hitlerin kuolema

Puna-armeijan joukot saavuttivat lopulta Berliinin huhtikuussa 1945. Hitlerin avustajat kehottivat häntä pakenemaan Baijerin tai Itävallan vuorille, mutta hän oli päättänyt kuolla pääkaupungissa ja vetäytyi Führerbunkeriin. Heinrich Himmler yritti antautua länsiliittoutuneille ruotsalaisen diplomaatin Folke Bernadotten välityksellä.

Itsemurhaansa edeltävänä päivänä Hitler halusi testata sinihapon tehoa ja niin hänen koiransa Blondi lopetettiin sinihappokapselilla bunkkerin ulkopuolella olevassa puutarhassa. Huhtikuun 29. kello neljältä aamulla Hitler viimeisteli testamenttinsa. Hän meni naimisiin Eva Braunin kanssa bunkkerinsa karttahuoneessa 30. huhtikuuta pian puolenyön jälkeen. Tämän jälkeen hän saneli poliittisen testamenttinsa sihteerilleen Traudl Jungelle ennen menemistään nukkumaan neljän aikaan.^[108]

Testamentissaan Hitler erotti Himmlerin ja Göringin puolueesta ja kaikista viroista. Hän nimitti suuramiraali Karl Dönitzin valtakunnanpresidentiksi ja Goebbelsin valtakunnankansleriksi. Goebbels ja hänen vaimonsa Magda tekivät kuitenkin itsemurhan 1. toukokuuta Magdan myrkytettyä ensin syanidilla heidän kuusi lastaan.^[109]

Iltapäivällä Hitler piti tapaamisen puolueen sihteerin Martin Bormannin kanssa. Adolf ja Eva Hitler hyvästelivät Führerbunkerin henkilökunnan ja asujat, kuten Goebbelsin perheen, Bormannin, sihteerit ja upseerit. Tämän jälkeen he vetäytyivät yksityistiloihin. Kun kamaripalvelija Heinz Linge ja Bormann avasivat oven, Hitlerit istuivat sohvalla kuolleina. Adolf Hitler oli ampunut itseään ohimoon pistoolilla niellen samalla sinihappokapselin.^[110]

Saksan armeija antautui ehdoitta 8. toukokuuta 1945 Reimsissä. Hitlerin tuhatvuotiseksi julistama valtakunta oli kestänyt kaksitoista vuotta. Saksa koki täydellisen tappion ja maa alistettiin voittajavaltioiden hallintaan vuosiksi.

Hitlerin ja Braunin ruumiit löysi myöhemmin puna-armeijan vastavakoilun yksikkö. Hitlerin ruumis haudattiin aluksi salaa Magdeburgiin neuvostoarmeijan paraatikentän alle, myöhemmin Hitlerin jäänteet tuhkattiin ja huuhdeltiin kaupungin viemäriin.^[111]

Koko Hitlerin vallassaolon aikana Saksassa ja sen miehittämillä alueilla sovellettiin kansallissosialistista rotuoppia, jonka tarkoituksena oli nostaa ”arjalainen rotu” muiden yläpuolelle. Hitlerin tavoitteena oli myös levittää arjalaista rotua hankkimalla sille lisää elintilaa idästä (Lebensraum). Monet ihmisryhmät (esimerkiksi homoseksuaalit, romanit, vammaiset, marxilaiset, kommunistit, sosialidemokraatit, tunnetuimpina juutalaiset ja Jehovan todistajat) joutuivat vainon kohteiksi. Kansallissosialistit perustivat jo 1930-luvulla keskitysleirejä joihin he kokosivat edellä mainittuja ryhmiä ja myös rikollisia.^[112]

Myöhemmin jo sodan sytyttyä perustettiin useita tuhoamisleirejä, joissa pantiin toimeen lopullista ratkaisua, jonka tarkoituksena oli hävittää juutalaiset, kommunistit ja muut ”yhteiskuntaan kelpaamattomat” ihmiset massiivisissa tuhoamisoperaatioissa. Suurin osa tuhoamisleireistä perustettiin nykyisen Puolan alueelle. Tunnetuin näistä lienee Auschwitzin Birkenau.^[113] Hitlerin hallinto oli vastuussa jopa 17 miljoonan ihmisen murhaamisesta. Heistä yli viisi miljoonaa oli juutalaisia.^[114]

Pääartikkeli: Adolf Hitlerin taiteilijanura

Siirryttyään politiikkaan Hitler suunnitteli puolueelle monenlaista rekvisiittaa ja tarpeistoa: hakaristitunnuksen, merkkejä, julisteita, käsivarsinauhoja sekä kirjojen ja puoluelehtien kansia. Kun natsit nousivat valtaan 1933, hän sai mahdollisuuden toteuttaa kykyjään arkkitehtina. Hän piirsi luonnoksia rakennuksista, joita hänen suosimansa arkkitehdit, kuten Paul Ludwig Troost ja myöhemmin Albert Speer, toteuttivat.^[5]

Rudolf von Altin lisäksi Hitlerin suurimpia suosikkeja maalaustaiteessa olivat koristeellinen mystikko Hans Makart sekä maalaisromantikot Franz von Defregger ja Eduard von Grützner.^[115] Nämä taidemaalarit edustavat 1800-luvun realismin tyylisuuntia: maisemamaalausta, uusklassista historiamaalausta sekä kansallisromantiikkaa. Kolmannen valtakunnan maalaustaide rajoittui Hitlerin maun mukaiseksi.^[116] Kuvanveistäjistä Arno Breker ja Josef Thorak olivat Hitlerin suosikkeja.^[117] Hitler vihasi modernisteja ja piti heitä puhtaan arjalaisen tradition katkaisseen juutalaisvaikutuksen uhreina. Heidän tekemäänsä taidetta natsit kutsuivat ”rappiotaiteeksi” (Entartete Kunst).^[115]

Pääartikkeli: Adolf Hitlerin terveys

Hitlerin persoonallisuudesta ja mielenterveydestä on esitetty erilaisia teorioita.^[118] Useiden historioitsijoiden sekä yhdysvaltalaiselle tiedustelutoimistolle psykologisen profiilin laatineen psykoanalyytikkoryhmän mukaan Hitler saattoi olla psykopaatti.^{[28][104][119][120][121]}

Piristeeksi Hitler sai varsinkin sodan aikana muun muassa kofeiinia ja pervitiiniä, joka on metamfetamiinia. Lääkitys vaikutti hänen persoonallisuuteensa ja teki hänestä entistäkin ehdottomamman ja hysteerisen, vuodesta 1938 hän ei sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä keneltäkään. Hänen vointinsa huononi keväällä 1942. Hitleriä aiemmin vaivannut vasemman käden vapina palasi helmikuussa 1943 kärsityn influenssatartunnan ja Stalingradin tappion jälkeen. Hitler sai raivokohtauksia, eikä tinkinyt päähänpistoista ja käsityksistään. Helmikuussa 1945 Hitler oli vain raunio entisestään.^[104]

Hitler syntyi Itävalta-Unkarissa, ja hänellä oli Itävallan kansalaisuus aina vuoteen 1925 asti, jolloin Hitler luopui tästä. Tämän jälkeen hän oli valtioton henkilö seitsemän vuoden ajan. Saksan kansalainen Hitleristä tuli 25. helmikuuta 1932, kun hänet nimitettiin virkamieheksi Braunschweigissa, minkä johdosta hän sai kansalaisuuden automaattisesti. Kansalaisuuden saatuaan Hitler pystyi asettumaan ehdolle ja tulemaan valituksi poliittisiin luottamustehtäviin.^{[122][123][124]}

Vuonna 2007 Ala-Saksin paikalliset sosiaalidemokraatit ehdottivat Hitlerin denaturalisaatiota, eli kansalaisuuden poistamista, symbolisena eleenä.^[125]

Hitlerillä oli myös kotikaupunkinsa, Braunaun, kunniakansalaisuus, jonka hän sai vuonna 1933. Tämä poistettiin kuitenkin vuonna 2011.^[126]

• Rautaristi (Saksan keisarikunta, I luokka 1918 ja II luokka 1915)^[127]
• Baijerin sotilasansioiden risti (Saksan keisarikunta, 1917)^[127]
• Kunniaristi (Saksan keisarikunta, 1934)^[127]

• Hitler-Jugend
• Holokausti
• Kansallissosialismi
• Kansallissosialistinen Saksa
• Hitlerin sisäpiirin jäsenet
• Adolf Hitlerin suku
• Adolf Hitlerin seksuaalisuus

• Peter Adam: Art of the Third Reich. New York: Harry M. Adams Inc, 1995. ISBN 0-8109-2615-6
• Ailsby, Christopher: Kolmas valtakunta: Hitlerin Saksan tärkeimmät tapahtumat päivä päivältä. (The Third Reich, Day by Day, 2001) Suomentanut Ahola, Veikko et al. Helsinki: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6815-X
• Beevor, Antony: Berliini 1945. (Berlin the Downfall 1945, 2002)) Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-27036-9
• Below, Nicolaus von: Hitlerin adjutanttina 1937–45. (Als Hitlers Adjutant 1937-45, 1980) 2. painos (1. painos 1981)) Espoo: Fenix, 1998. ISBN 951-862-122-5
• Burleigh, Michael: ”1”, Kolmas valtakunta, s. 94. Suomentanut Hyrkäs, Seppo. Helsinki: WSOY, 2004.
• Waldemar Erfurth: Suomi sodan myrskyssä. Helsinki: WSOY, 1951.
• Heinz Guderian: Panzer Leader. New York: Da Capo Press, 1996. ISBN 0-306-80689-4
• Berthold Hinz: Art in the Third Reich. New York: Pantheon Books, 1979. ISBN 0-394-73743-1
• Hitler, Adolf: Taisteluni osa I. Porvoo: WSOY, 1941.
• Junge, Traudl: Viimeiseen saakka: Hitlerin sihteerin muistelmat. (Bis zur letzten Stunde: Hitlers Sekretärin erzählt ihr Leben, 2002) Toimittanut Müller, Melissa) Suomentanut Meripirtti, Anja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-29088-2
• Kershaw, Ian: Hitler. (Alkuteos Hitler (2008), lyhennetty laitos kaksiosaisesta teoksesta Hitler 1889–1936: Hubris (1998) ja Hitler 1936–1945: Nemesis (2000)) Suomentanut Ilkka Rekiaro. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-22804-2
• Knopp, Guido: Hitlerin naiset ja Marlene. (Hitlers Frauen und Marlene, 2001) Suomentanut Virkkunen, Riitta. Helsinki: Ajatus, 2005. ISBN 951-20-6788-9
• August Kubizek: Adolf Hitler, mein Jugendfreund. Leopold Stocker Verlag, 1953. ISBN 3-7020-0971-X
• Langer, Walter C.: Adolf Hitler – mies ja myytti. (The mind of Adolf Hitler, 1972) Suomentanut Keijo Kylävaara. Helsinki: Kirjayhtymä, 1973. ISBN 951-26-0790-5
• Mannerheim, C. G. E. & Virkkunen, Sakari: Suomen marsalkka Mannerheim. Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-469-X
• Werner Maser: Adolf Hitler – elämä ja teot. (Adolf Hitler, Legende – Mythos – Wirklichkeit, 1971) Suomentanut Manninen, Antero. Helsinki: Kirjayhtymä, 1 974. ISBN 951-26-0951-7
• Petropoulos, Jonathan: The Faustian Bargain, The Art World in Nazi Germany. Penguin Books, 2001. ISBN 978-0-19-512964-9
• Roseman, Mark: The Villa, The Lake, The Meeting – Wannsee and the Final Solution. Penguin Books, 2002. ISBN 0-14-100395-2
• Shirer, William L.: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 1. (The Rise and Fall of the Third Reich: A History of Nazi Germany, 1960) Suomentanut Hiisivaara, Tapio. 4. painos (1. painos 1962–1963). Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6633-5
• William L. Shirer: Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho: Kansallissosialistisen Saksan historia 2. (The Rise and Fall of the Third Reich: A History of Nazi Germany, 1960)) Suomentanut Hiisivaara, Tapio. 4. painos. Gummerus, 2004. ISBN 951-20-6634-3
• Snyder, Louis L.: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1
• Albert Speer: Diktaattorin työkaluna. Kirjayhtymä, 1969.
• John Toland: Hitler. Wordsworth Editions, 1976. ISBN 1-85326-676-0
• Trevor-Roper, H. R.: Hitlerin viimeiset päivät. (The last days of Hitler, 1947)) Suomentanut Talvitie, Oiva. 2. painos. Helsinki: Tammi, 1963.
• Vinogradov, V. K. & Pogoni, J. F. & Teptsov, N. V. (toim): Adolf Hitlerin viimeinen taistelu: Venäjän turvallisuuspoliisin KGB:n salassa pidettyjä asiakirjoja. Suomentanut Ryynänen, Jaana. Helsinki: Perhemediat, 2005. ISBN 952-210-024-2
• Zoller, Albert (toim): Hitlerin yksityissihteeri kertoo. (Hitler privat, 1949. Perustuu tekijän keskusteluihin Christa Schroederin kanssa. 2. täydennetty laitos (1. laitos 1951)) Suomentanut Tenhosaari, Eero & Toivanen, Lotta. Käännetty ranskankielisestä laitoksesta Douze ans auprè̀s d’Hitler. Jyväskylä: Gummerus, 2005. ISBN 951-20-6936-9

• Amsler, Jean: Adolf Hitler: Diktaattorin muotokuva. (Hitler, 1960) Suomentanut Linnonen, Pentti. Helsinki: Weilin + Göös, 1965.
• Bullock, Alan: Hitler: Tyrannin nousu ja kukistuminen. (Hitler: A Study in Tyranny, 1952) Suomentanut Wilenius, Reijo. Helsinki: Tammi, 1958.
• Haffner, Sebastian: Hitler: Reunamerkintöjä. (Anmerkungen zu Hitler, 1978) Suomentanut Salo, Kalle. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06837-7
• Kempka, Erich: Olin Hitlerin autonkuljettaja: Fuhrerin palveluksessa 1932–1945. (Ich habe Adolf Hitler verbrannt, 1951) Suomentanut Mäkelä, Anne. Jyväskylä Helsinki: Minerva, 2010. ISBN 978-952-492-401-6
• Knopp, Guido: Hitlerin lapset. (Hitlers Kinder, 2000) Suomentanut Nykyri, Ilona. Helsinki: Gummerus: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7013-8
• Lower, Wendy: Hitlerin raivottaret: Saksalaisnaisia natsien kuoleman kentillä. (Hitler’s Furies: German women in the Nazi Killing Fields, 2013) Suomentanut Sainio, Juha. Jyväskylä: Atena, 2014. ISBN 978-952-300-065-0
• Maser, Werner: Adolf Hitlerin Taisteluni. (Adolf Hitler: Mein Kampf: Geschichte: Auszüge. Kommentare, 2001) Suomentanut Virkkunen, Riitta. Helsinki: Ajatus, 2008. ISBN 978-951-20-7214-9
• Ohler, Norman: Hitlerin tabut. (Der totale Rausch, Drogen im Dritten Reich, 2015) Suomentanut Raija Nylander. Helsinki: Like. ISBN 978-952-01-1515-9
• Schad, Martha: Naiset, jotka rakastivat Hitleriä. (Frauen gegen Hitler: Vergessene Widerstandskämpferinnen im Nationalsozialismus, 2001/2010) Suomentanut Anttila, Elina et al. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-533-4
• Schroeder, Christa: Olin Hitlerin sihteeri. (Er war mein Chef: Aus dem Nachlaß der Sekretärin von Adolf Hitler, 1985) Suomentanut Anttila, Elina et al. Helsinki: Minerva, 2011. ISBN 978-952-492-463-4

• Adolf Hitler: Tuhatvuotisen valtakunnan korpraali Verkkouutiset
• The Rise of Adolf Hitler. (Hitlerin elämä syntymästä diktaattoriksi) The History Place. (englanniksi)
• Adolf Hitler. Spartacus Educational. (englanniksi)
• The avatar of fascism posed the century’s greatest threat to democracy and redefined the meaning of evil forever (artikkeli Hitleristä). Time. (englanniksi)
• Adolf Hitler: Man and monster. BBC. (englanniksi)
• Hitlerin salaa tallennettu keskustelu Suomessa Yle Elävä arkisto.
• Hitlerin kirjoittama Kansallissosialistisen työväenpuolueen 25 kohdan ohjelma. (englanniksi)

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST 2 ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Norja Chile 2 Espanja Ranska BnF data Katalonia Saksa Italia Israel Suomi (KANTO) Belgia Yhdysvallat Ruotsi Latvia Taiwan 2 Japani Tšekki Australia Kreikka Korea Romania Kroatia Alankomaat Puola Portugali Venäjä 2 Vatikaani Tieteilijät CiNii ORCID Taiteenala KulturNav MusicBrainz RKD Artists ULAN Henkilöt BMLO Deutsche Biographie DDB Trove Uppslagsverket Finland Muut Encyclopedia of Modern Ukraine Europeana Dictionnaire historique de la Suisse NARA RISM SNAC IdRef Te Papa (New Zealand)