Könnin mestarit

Könnin mestarit olivat Ilmajoella 1700- ja 1800-luvuilla vaikuttaneita seppiä sekä kellonrakentajia, jotka ovat erityisen kuuluisia valmistamistaan könninkelloista.

Könnin suvun esivanhemmat ovat Könnin sukukirjan vuoden 1949 painoksen mukaan Rannon talosta, joka sijaitsi Koskenkorvan Jouppilan kylässä Kyrönjoen varressa nykyisen Ilmajoen ja Kurikan rajamailla. Suur-Ilmajoen aikana talo kuului Nenättömänkylään. Kylän läpi virtasi Nenättömänluoma ja sen varrelle Nopankylään asti, Ilmajoen ja Kurikan asukkaat asettuivat asumaan.

Rannon talossa asui Liuhtarin-Rannon suku, jonka ensimmäinen edustaja, Lauri Juhonpoika Luctari mainitaan maakirjoissa vuonna 1546. Hänellä oli hallussaan kaksi taloa, joista poika Filip Laurinpoika sai haltuunsa Liuhtariselan. Toinen poika, ja Könnien esi-isä, Pentti Laurinpoika sai haltuunsa Liuhtariselan tilasta erotetun ja Kyrönjoen rantaan siirretyn talon, joka sai nimen Randois.

Edellä olevan sukujohdon esitti Jaakko Sarvela virheelliseksi Könnin sukukirjan täydennetyssä laitoksessa v. 1988 liittämällä kirjaan sukujohdon kommentit, mutta korjaamatta itse sukujohtoa. Alla mainitun Jaakko Juhonpojan isä on kylläkin Rannosta ja nimeltään Juho Niileksenpoika. Juho Niileksenpojan isänpuoleinen sukulinja menee kuitenkin 1600-luvulla Pentti Jaakonpoikaan (haudattu 24.2.1681), joka tuli Käräjäsaaresta (Jouppuselasta) Rannon isännäksi, eikä Liuhtarin Lauri Juhonpoikaan. Pentti Jaakonpojan vaimo oli Kaisa Heikintytär (haudattu 2.7.1690). [Lähde: Tapio Piirto ja Penni Airas: Könni, verkkojulkaisu 2008]

Rannon talon seitsemäs isäntä oli Jaakko Juhonpoika (1687–1764). Hänellä ja vaimollaan Maria Sigfredintytär Koskenkorvalla oli viisi lasta: kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Isonvihan aikaan talo poltettiin kaikkine rakennuksineen, ja se joutui pitkäksi aikaa autioksi. Talosta ei ollut jaettavaa kahdelle pojalle. Rannon talon vanhempi poika Simo sai talon haltuunsa, ja nuorempi veli Jaakko oli pakotettu hakemaan toimeentulonsa muulla tavoin.

Könnin ensimmäinen mestari Jaakko Jaakonpoika Ranto (28. kesäkuuta 1721) meni luultavasti jo 14-vuotiaana rengiksi Jurvan Tuppiraudan taloon. Sieltä hän siirtyi Ilmajoelle Kauppilan taloon rengiksi. Kauppilan naapuri- ja Ilmajoen pitäjänsepäksi vuodesta 1734 valittu Juho Niilonpoika lienee ensimmäisenä opettanut tulevalle Könnin Mestarille "vasaran tanssia alasimella". Myös toinen pitäjänseppä Jaakko Heikinpoika ja myöhemmin hänen poikansa, Heikki Jaakonpoika opettivat Jaakko Rantoa.

Kauppilassa asuessaan siellä asui myös taitava, seinäkellojakin valmistanut seppä Tuomas Luopajärvi Jalasjärveltä. Hänen töitään tarkastellessaan Jaakossa heräsi into tutustua sepän ammattiin. Perehtyäkseen siihen hän siirtyi ns. viikkorengiksi, joka vapaa-aikoinaan opetteli kellojen tekoa ja sepän töitä.

Luopajärven harmiksi Jaakko Rannosta kehittyi mestariaan taitavampi takoja ja kelloseppä. Kellojen valmistus alkoi kiinnostaa yhä enemmän, ja hän kävi opissa kaupunkien kelloseppien luona perehtyen seinäkellojen valmistukseen. Vaasalaisilta ammattimiehiltä Jaakko Ranto oppi myös ruotsin kielen, ja hän otti käyttöön Ranto nimen ruotsinnoksen Strand.

Kauppilasta 18-vuotias Jaakko siirtyi asukiksi Peuralaan, missä vuonna 1742 solmi avioliiton palvelija Maria Juhontyttären kanssa. Marian kuoltua keuhkotuberkuloosiin 25. heinäkuuta 1778, vihittiin Jaakko uuteen avioliittoon 1779 Maria Bertholdintyttären kanssa.

Jaakko Strand toimi Ilmajoella pitäjän pyssyseppänä ja seppänä, mutta kiinnostui myös maanviljelystä. Ilmajoen Lahdenkylän Karjanmaalle hän perusti Polvenmäen uudistilan, jossa ryhtyi kokeilemaan uudenaikaisia viljelytapoja. Tilalle hän rakensi itselleen pajan, ja täällä ollessaan hän sai pitäjänsepän toimen, josta kuitenkin erosi ostettuaan Könningsbäckin, kruunun uudistilan.

Könnin kruununtilan ensimmäinen isäntä Bartholdus (Pärttyli) Vhaël syntyi Oulussa 1667 ja kuoli Tukholmassa 1723. Hän oli pappi ja Ilmajoen kirkkoherra vuosina 1699–1714 ja 1721 jälkeen. Pärttyli oli myös talouden alalla varsin yritteliäs, ja hän oli kiinnittänyt huomiota autioksi syrjäseuduksi jääneen Könninluoman alueen viljelymahdollisuuksiin. 1710-luvulla hän haki ja sai luvan uudistilan perustamiseen sinne. Etuutena määrävuosien ajaksi kruunun uudistilallisille myönnettiin myös verovapaus.

Vhaëlin kuoltua hänen leskensä Margareta (o.s. Fordell) yritti jatkaa tilan viljelemistä. Häneltä tila siirtyi pastori, sittemmin kirkkoherra Salomon Hanneliukselle, jonka nimissä sitä viljelivät lampuodit Juho Mikonpoika ja hänen poikansa Lauri Juhonpoika.

Könnin mestarien historia alkaa 2. toukokuuta 1757, kun Jaakko Ranto-Strand osti kruunun uudistilan kirkkoherra Salomon Hanneliukselta. Ostaja sai hyväkseen uudistilan jäljellä olevat verovapausvuodet, 17 vuotta. Viimeisen Ala-Könnin mestarin tyttären, Alma V. Schantzin, mukaan talon hinta maksettiin kuparisilla plootu-rahoilla, jotka vitsaksilla sidottuina kuormattiin rekeen, ja niin ajettiin myyjälle. Tilan maanmittaus suoritettiin 1759 Köningsbackin uudistilasta Ilmajoen pitäjässä Korsholman eteläisessä voutikunnassa ja Pohjanmaan maaherrakunnassa. Mittauksen suoritti kesäkuussa vuonna 1759 komissionimaanmittari Andres Colleen.

Könnin mestarien talot ja rakennukset olivat Ilmajoen Alapäässä Peltoniemen kylässä Ylistaroon ja Munakkaan johtavan tien varressa. Suurin osa valtavasta rakennusmiljööstä on purettu, mutta joitain rakennuksia on edelleen olemassa, muun muassa Ala-Könnin päärakennus. Ilmajoelta Könnille on matkaa noin 6 km ja Alajokea halkovasta Kyrönjoesta se on noin 3 km:n päässä luoteeseen. Nimenä Könni on vanhaa suomenkieltä ja tarkoittaa hurskasta. Ruotsin vallan aikana Könnin nimi oli Köningsback.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Kansan keskuudessa Könni, könninkello nimet tulivat nopeasti tunnetuksi luotettavista, erinomaisista ja erilaisista kelloista. Pienimmät könninkelloista ovat taskukelloja, tunnetuimmat kaappikelloja ja suurimmat mitä valmistettiin, tornikelloja. Myös muu tuotanto, kuten aseet, hevosajoneuvot, monihaittaiset lukot, rokotusvälineet ja kirurgin välineet, kangaspuut, maanviljely ja metsänhoito ym. ovat mainitsemisen arvoisia.

Könnin nimi merkitsi kellon ostajalle laatua ja toimivuutta. Könninkello oli ja on edelleen haluttu, mutta se ei ole koskaan ollut kaikkien saatavilla. Nimi tuli tunnetuksi kaikkialla Suomessa ja laajalti Suomen ulkopuolella.

Jaakko Könni (Königsback), alkujaan Ranto syntyi 28. kesäkuuta 1721 Ilmajoen Koskenkorvalla ja kuoli 3. toukokuuta 1794 Ilmajoen Könnillä. Hän oli Könnin kellomestarisuvun kantaisä, talollinen, rauta-, kello- ja pyssyseppä.

Uudistilan kirjoissa olevan nimen mukaan Jaakko Ranto otti nimen Königsbäck – yhtä usein nimi esiintyy myös muodossa Köningsbäek – joka lienee lähinnä muodostunut Könninluoman ruotsinkielisestä nimestä Könnisbäck. Virallinen nimi Königsbäck esiintyy kirjoissa aina vuoteen 1830 saakka. Nimi kuitenkin muuttui alkuperäiseen muotoonsa Könni, ja ainakin 1798 painetussa Hermelin-Hällströmin Ruotsin lääninkarttasarjassa liittyvässä Vaasan maaherrakunnan kartassa paikan nimeksi on merkitty Könni.

»Könnillä Jaakko jatkoi sepänammattiaan yhtä uutterana kuin ennenkin. Hän alkoi valmistaa myös pyssyjä. Tämän taidon hän oppi siten, että meni Vaasaan, kun oli saanut ensimmäisen pyssynpiipun taotuksi. Vaasassa toimi silloin harvinaisen taitava pyssyseppä. Tälle suositteli Jaakkoa ent. kauppias Granberg. Tähän aikaan kaikki ammattitaito pidettiin kateellisesti hyvin salassa. Granberg sen vuoksi esitti pyssysepälle, että Könni oli hyvin vähätietoinen mies, joka oli jollain tavoin valmistanut pyssynpiipun ja nyt halusi, että seppä valmistaisi siitä pyssyn hänelle, mutta kun mies oli tunnetusti köyhä, joten ei voi maksaa työpalkkaa, hän korvaisi sen työllä. Tähän seppä suostui ja Jaakko sai nähdä koko valmistuksen, porauksen, reiän kaivun ym. Käytännöllisenä miehenä hän ei muuta tarvinnutkaan, vaan kykeni heti valmistamaan aivan erinomaisia pyssyjä, joita sitten myös pojat tekivät".»
(Helsingfors Morgonbladin kirjoitus 1841)

Jaakko Jaakonpojasta tuli Könnien kellomestarisuvun kantaisä, ja hän ryhtyi Könnillä entistä tarmokkaammin harjoittamaan sepänammattiaan rauta-, kello- ja pyssyseppänä. Hänen valmistamansa pyssyt olivat hyvin kysyttyjä ja samoin hänen valmistamansa seinäkellot, jotka alkoivat saavuttaa mainetta. Sepäntyön rinnalla hän suoritti merkittävän työn maanviljelijänä ja loi suuntaviivat yhdistetylle teollisuus- ja maataloustoiminnalle vuosisadan ajaksi. Tilaa raivattiin ja maa-ala lisääntyi; pian hänellä oli rinnallaan 1754 syntynyt poikansa Juho.

Könnin asettuessa tilalle se oli autioitunut ja sisälsi vain vähäisiä peltotilkkuja. Mittauskirjan mukaan peltoa tai pelloksi kelpaavaa maata oli alle 4 tynnyrinalaa ja niittyä 45 tynnyrinalaa, mistä parempaa niittyä noin puolet. Koko tilan suuruus oli n. 42 tynnyrinalaa. Jaakko Könni ja hänen poikansa raivasivat suoperäisillä mailla uutta peltoa noin 200 tynnyrinalaa (noin 100 hehtaaria), joka silloisena aikana oli merkittävä saavutus. Myös uusiin viljelytapoihin kiinnitettiin huomiota ja järkiperäiseen metsänhoitoon ja sen käyttöön. Jaakon aikana Könnin tila alkoi jo kohota huomattavaan vaurauteen, ja seuraavien sukupolvien aikana vaurastuminen vain jatkui.

Näitten varhaisempien Könnien voimaperäinen pellonraivaus, joka vaati runsaasti työvoimaa, lienee muun huomion rinnalla antanut aiheen hyvin tunnettuihin tarinoihin koneellisesta "Könnin kuokkamiehestä" ja "tuulikuokasta". Saattaa olla, että Könni on kurillansa sanonut jotain tämäntapaisesta mekaanisesta laitteesta joillekin ihmettelijöille. Jaakko Könni oli myös pitäjän luottamustoimissa ja muun muassa kauan aikaa kirkon isäntänä.

Puolisot: 1. 1742 Maria Juhontytär (28. toukokuuta 1725 – 25. kesäkuuta 1778); 2. 1779 Maria Bartholdintytär Ilkka (6. helmikuuta 1739 Ilmajoki – 31. maaliskuuta 1813). Kuusi lasta: neljä tytärtä ja kaksi poikaa isän elämäntyön jatkajaksi.

Juho Könni oli toisen polven mestari, kello- ja vaskiseppä sekä maanviljelijä, joka syntyi Ilmajoella 18. syyskuuta 1754 ja kuoli 1. joulukuuta 1815

Könnin talon peri vanhin poika Juho, ja hän avioitui vuonna 1772 ylistarolaisen Maria Matintytär Kriikun kanssa. Lapsia heille syntyi seitsemän, ja viidestä pojasta oli tuleva uusia mestareita sukuun.

Juho Könni peri isänsä opastuksella kellosepän ja maanviljelyn taidot. Hänen viiden poikansa lisäksi verstaalla oli opettelemassa sepäntaitoja useita perheen ulkopuolisia kisällejä. Kaappikellojen valmistus laajeni suuresti, ja Juho otti useita oppilaita avukseen kellojen tekoon. Sepäntyö alkoi saada jo tehdasmaista luonnetta kellojen levitessä yhä laajemmalle. Malliltaan Könninkellojen sanottiin olevan sirompia kuin muiden tekijöiden valmistamat.

Kellokaapeista kurvikkaan muodokas "mamsellikaappi" suorastaan hivelee silmää. Akkamalli suorine ryhtineen ja rypytetyllä hameella on kuin vahva pohjalaisemäntä itse. Ukkomalli seisoo kuin järkäle isäntä suorine jalkoineen. Koristelu ja väritys on aistikas, ja kaiken sen kruunaa kruunu, joka on sirosti veistetty kukka- tai muu mukaelma.

Iso ja kupera kellonlasi oli erikoisvalmisteinen. Savesta muovattiin muotti, ja kuuman uunin tasainen lämpö taivutti suoran lasilevyn hiljaiseltaan muotin mukaiseksi. Jäähdyttyään kupera lasi leikattiin muotoonsa.

Juho Könni keksi myös "keervärkkin", joka oli puoliautomaattinen jyrsinkone kellonrattaiden ja trellien hampaiden tekemiseen. Keervärkin jakolevyllä on 26:lle saman keskeiselle ympyränkaarelle merkitty hammasjaot pistein. Rattaan hammasvälit jyrsitään kampea veivaten muototerillä. Terä pyörii ja tekee edestakaista ylösalaista liikettä leikaten nopeasti hammaskolon. Rakenteeltaan se on yksinkertainen ja nerokas.

Parhaat kellokaapit tehtiin Könnillä, mutta alihankkijoita oli aina Järviseutua ja Keski-Pohjanmaata myöten. Kaappeja tehtiin Könnin mestareille, mutta asiakas saattoi ostaa myös vain pelkän koneiston, jolle sitten paikallinen nikkari veisti aikanaan kaapin. Juhlavia, pitkällä heilurilla varustettuja kaappikelloja ilmaantui yhä useamman pohjalaisen talonpojan tupaan. Pian kaappikello oli yhtä oleellinen osa taloa kuin takka, ja "vanhoina aikoina" kaappikello jäi talon omaisuudeksi, vaikka väki vaihtui.

Juho Könni tapasi Ruotsissa kuljeksineen alajärveläisen miehen, joka oli siellä oppinut vaskesta valamaan ja sen edelleen levyksi takomaan. Mies opetti Könninmestarille kuparisepän töitä, käsittelemään messinkiä ja valamaan vaskea sekä takomaan ne levyksi. Juho laittoi Könninluomaan sitä varten hamarin, vesivoimalla toimivan konevasaran, jota käytettiin keväisin tulvavesien aikana.

Kaksi-, kolme-, ja neliviisaristen kaappikellojen lisäksi alettiin valmistaa taidokkaita erikoistuotteita. Kuuluisin näistä oli oheinen, seitsemänviisarinen kalenterikello^[1]. Kellon koneistojen lisäksi verstaalla valmistui teriä ja koneistoja sahalaitoksille, kellon vietereitä ja muutama taskukellokin, jonka valmistus oli tarkkaa työtä. Taskukellojen kuoret sekä emaloidut, Könnin nimellä valmistetut taulut tilattiin Tukholmasta.

Juho jatkoi isänsä viljelystöitä ja laajensi tilaa ostamalla ja raivaamalla lisää maata. Uudenaikaisilla viljelystavoilla hän saattoi maan hyvään kasvukuntoon saavuttaen hyviä tuloksia. Vuonna 1800 Juho sai Suomen Talousseuran hopeisen "Taito ja Toimi" -mitalin ketjuineen palkinnoksi maataloudellisista ja mekaanisista ansioistaan. Mainitussa tilaisuudessa Könnit lupasivat "tästä lähin, kuten tähänkin asti, ottaa oppilaita työpajoihinsa", joista jo oli monta seppää lähtenyt eri pitäjiin.

Jaakko Juhonpoika Könni (1774–1830)^[2] oli kolmannen polven kellomestari. Hän on kuuluisin Könnin mestareista. Hänen tuotantonsa käsitti taskukellojen^[3] valmistuksesta alkaen seitsemänviisarisiin kaappikelloihin sekä kaupunkien tornikelloihin. Hienoin työ oli tähtitieteellinen tarkkuuskello fysiikanprofessori Gustav Gabriel Hällströmille. Hänen valmistuksessaan oli myös erilaisia kirurgisia kojeita, rokoteneuloja, jousia ja hienoteräisiä sahanteriä sahalaitoksiin. Hän kehitti ja laajensi maanviljelyä sekä toimi myös rakennusmestarina.

Helsingin uudisrakennuskomitea tilasi Jaakko Könniltä kellonkoneiston Engelin suunnittelemaan senaatintaloon, nykyiseen valtioneuvoston linnaan. Syyskuussa 1822 mestari kävi poikansa Juha Könnin kanssa asentamassa sen sisääntuloportaikon päätyyn.^[4] Engel tilasi kellon alun perin tunnetulta saksalaiselta kellosepältä, mutta joutui perumaan tilauksen, kun tilaus tehtiinkin "joltain pohjalaiselta talonpojalta", kuten Engel harmissaan kirjoitti ystävälleen^[5].

Maaherra Herman Wärnhjelm ojensi Ilmajoen kirkossa elokuussa 1824 Venäjän keisari Nikolai I:n hänelle myöntämän kunniamerkin. Suomen talousseura myönsi hänelle taidoistaan ja senaatin kellosta tunnustukseksi sinisessä nauhassa kannettavan kultamitalin. Ilmajoen hautausmaalla on hänestä kaiverrettuna juhlallinen mainesana: "Maanviljelijä ja Suomen maan ensimmäinen Tornikellojen tekijä:"

Juho Juhonpoika Könni (1782–1855)^[2] oli kolmannen polven kellomestari. Kuten veljensä Jaakko, myös hän oli taitava kellojen tekijä. Huomattavin kellotilaus oli koneiston toimittaminen Helsinkiin Carl Ludvig Engelin suunnittelemaan Nikolainkirkkoon, nykyiseen tuomiokirkkoon. Ehkä kaunein hänen valmistamansa kello on vuodelta 1817 oleva Ilmajoen kirkon lehterikello^[6].

Taitavana vaskenvalajana Juho Juhonpoika Könni valmisti moniin kirkkoihin kynttiläkruunuja. Hän oli myös Suomen paras lukkoseppä, lukoissa saattoi olla jopa seitsemän haittaa. Hän kehitti hevos­ajo­kalujen valmistusta, joka myöhemmin jatkui Kurikan Kampinkylästä oppilaana olleen Sameli Kiskolan aloitettua kärryjen ja rekien valmistuksen. Könnin ajokalutuotanto loi myös pohjan Ilmajoen Nopankylästä alkaneelle hevosajokalutuotannolle. Juho Könni valmisti 48-niittiset damastiakangaspuut ja opetti tyttärensä kutomaan niillä erittäin hienoja kuviollisia kankaita. Vuonna 1836 hän suunnitteli ja valmisti vipulaitteen, jolla hän nosti Ilmajoen kirkon 150 cm korkeuteen, laittoi uudet kivijalat sekä kehitti vesivaaituksen, jolla hän mittasi kivijalan suoruuden. Venäjän keisari Nikolai I myönsi Juho Könnille hopeisen kunniamitalin sinisessä nauhassa kannettavaksi. Maaherra Herman Henrik Wärnhjelm ojensi sen hänelle juhlatilaisuudessa Ilmajoen kirkossa 1824.

Juho Jaakonpoika Könni (1798–1865)^[2] oli neljännen polven könninmestari ja Ala-Könnin isäntä. Hän kehitti ja laajensi kellotuotantoa tehdasteollisuudeksi. Tuotantoon kuuluivat monenlaiset sepäntyöt ja ajokalujen valmistus. Tehdaslaitos oli laaja, ja oppipoikia ja työntekijöitä oli runsaasti. Mestari matkasi paljon käyden muun muassa Pietarissa ja Tukholmassa. Talo oli varakas, ja tilukset olivat laajat. Sekä maa-, karja että metsätalouteen uhrattiin aikaa runsaasti. Ulkomaisen tuonnin ja halpojen "kukkuu­kellojen" myötä kellotuotanto Könnillä vähitellen hiipui. Mestarin kuollessa hänellä oli viisi tytärtä, mutta ei poikaa jatkajaksi. Mestarin kuoltua hänen oppilaansa pitivät jonkin aikaa tuotantoa yllä, mutta vähitellen sekin loppui.

Jaakko Juhonpoika Könni (1816–1861) oli neljännen polven könninmestari ja Yli-Könnin isäntä. Viimeinen Yli-Könnin mestari työskenteli suurimman osan elämästään isänsä rinnalla, eivätkä hänen työnsä yksilöllisesti erotu isänsä töistä. Hän hoiti vesivasaralla valmistettavia karkeampia sepäntöitä ja valvoi korkealle kehitettyä metallivalimoa, josta toimitettiin valuosia myös Ala-Könnin kellopajan tarpeisiin. Talon laajat viljelykset vaativat runsaan palveluskunnan, ja Yli-Könni olikin Ilmajoen varakkaimpia taloja. Varakkaat Ala- ja Yli-Könnin mestarit toimivat myös ympäristön "pankkilaitoksena", ja useat paikkakunnan talot ja Ilmajoen seurakunta olivatkin velkaa Könneille. 1860-luvun nälkävuosien jälkeen Könnien perikunnat joutuivat kärsimään, kun ahtaiden aikojen vuoksi velalliset eivät pystyneetkään maksamaan lainojaan takaisin.

Juho Könnin puoliso kuoli keväällä ja mestari itse syksyllä 1861. Lapset olivat vielä pieniä, eikä mestari ollut ehtinyt opettaa heille taitojaan. Kuollessaan hän vei arvokasta tietoa mukanaan hautaan, ja kansan suussa kerrotaan edelleen tarinoita Könnin piruista ja kuokkamiehestä. Laivanpään mutkaa ei ollut olemassa vielä mestarien eläessä, mutta Juhon kuolinvuotta seuranneen kevään aikana Kyrön­joen mutkaan ajautui höyrykäyttöinen siipirataslaiva, josta Laivanpään mutka sai nimensä. Juuri sinne myös Könnin kuokkamies hukkui kuokittuaan ensin luojansa hengiltä.

• Disneyn Kaunotar ja hirviö -elokuvassa hirviön linnan kelloksi lumotun palvelijan suomenkielinen nimi on Könni (alkup. nimi Cogsworth).

• Eteläpohjalaisia elämäkertoja
• Ilmajoen joulu – Ilmajokiseura, "kertomuksia eri vuosilta"
• Ilmajoen museo
• Lenni Huhtanen: Kurikan maatalousnäyttely 1936 esitelmä, "Kurikan ajokaluteollisuus"
• Marja-Liisa Kriikku: "Könnin mestarien mailla". Ilkka 10.2.1996 n:o 39.
• Pekka Laaksonen: "Se pyörii sittenkin: suomalaisia keksijäoriginelleja". Tieteessä tapahtuu 15, 8 (1997). Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta, 1997. Sivut 37–42.
• Jaakko Laurila: Könnin suku: sukuhistoria ja sukuluettelo, toimittanut ja sukutauluston laatinut Kosti Könni. Vaasa: Könnin suvun oltermannikunta, 1949. NBN-FI f535601.
• Kotiseutuneuvos Vesa Luoma
• Anna-Leena Ranto: tutkielma Joutsenon opistossa kulttuuritoimen linjalla 1986
• Jorma Räihä: "Jacob Könnin pöytä- ja taskukellot". Keräilyn maailma 1997, n:o 7–8. Sivut 38–40.
• Jaakko Suominen: "Koneihminen suomalaisessa kulttuurissa". Tieteessä tapahtuu 2003, 3. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta, 2003. Sivut 31–40. (Artikkelin verkkoversio)
• Toivo Virrankoski Ilmajoki-seura, "Nopankylän rekiseppiä ja kärrynikkareita"

• Alamäki, Hessa 1932. Könnim pirut ja Poika-Juusee. Helsinki: K.F. Puromiehen Kirjapaino.
• Koivisto, Esko 2009. Aikarauta. Valokuvakirja Könnin kellomestareiden töistä kuvin ja sanoin. Omakustanne, Kirkkonummi.
• Malkola, Eero 1983. Ilmajoen Könnit, maankuulut kellomestarit, teoksessa Kytösavut XIV, Etelä-Pohjanmaan maakuntaliitto. Myös eripainoksena, kustantaja Aallon patteriston perinnetoimikunta, Kirjapaino IL-MO Ilmajoki 1996.
• Rajala, Leena (toim.): Könnin suku : Jaakko ja Maria Königsbäck-Könnin jälkeläiset : sukuhistoria ja sukuluettelo. Ilmajoki: Könnin suvun oltermannikunta, 1988 (1. laitos 1949). ISBN 951-99914-1-7.
• Renkola, Arvo 1986. Könnin kuokkamiehen jäljillä. Perimätietoon perustuvaa asutushistoriaa Ilmajoen pitäjän pohjoiskulmalta. Ilmajoki: Ilmajoki-seura.

• Könnin suvun viralliset sivut. Könnin suku. Arkistoitu 2.5.2013.
• Suomen kellomuseossa on mm. Jaakko Könnin valmistamia tasku- ja pöytäkelloja
• Ilmajoen museossa (Arkistoitu – Internet Archive) on Könnin mestarien valmistamia hevosajokaluja, kelloja, kangaspuut, lukkoja, työkaluja mm. keervärkki
• Kansallismuseon kuukauden esine: kaappikello
• Ei vain kellonrakentajia – Könnien uusi sukukirja esittelee kelloistaan tunnetun suvun maanviljelystä ja viinanpolttoa Yle, 2021
• Martti Raukko : Kello-Könneistä, Helsingin Sanomat Viikkoliite, 24.09.1933, nro 39, s. 2, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot