Puheviestintä

Puheviestintä on tieteenala, joka tarkastelee ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta. Tieteenalan tavoitteena on ymmärtää ja selittää puhe- ja viestintäkäyttäytymistä sekä vuorovaikutuksen dynamiikkaa kasvokkais- ja verkkoviestinnässä sekä medioidussa viestinnässä. Tarkastelun kohteina ovat esimerkiksi ystävyys-, pari- ja perhesuhteet, tiimit, ryhmät ja verkostot, työyhteisön ja organisaation sisäisen vuorovaikutuksen kysymykset, vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteydet, vaikuttamisen ja argumentoinnin keinot, puhe- ja esiintymistilanteet sekä viestinnän eettiset kysymykset.

Puheviestintää voi Suomessa opiskella vain Tampereen yliopiston Viestintätieteiden tiedekunnassa, aiemmin myös Jyväskylän ja Helsingin yliopistoissa. Jyväskylän yliopiston puheviestintä muutti nimensä viestinnäksi vuonna 2017, ja Helsingin yliopiston puheviestinnän tutkintoon johtava koulutus on lakkautettu.

Puheviestinnän asiantuntijat toimivat yrityselämän, median, koulutuksen, viestintäteknologian, politiikan, kulttuurin sekä hallinnon aloilla. He ovat sijoittuneet esimerkiksi yrityksen, järjestön tai muun organisaation johtoon, työyhteisön ja henkilöstön rekrytointi- ja kehittämistehtäviin, viestintäkouluttajiksi ja -valmentajiksi, puheviestinnän opettajiksi, tiedottamisen ja viestintäsuunnittelun alalle sekä kansainvälisten yritysten ja järjestöjen asiantuntijatehtäviin.

Puheviestinnän juuret ovat 1800-luvun loppupuolen Yhdysvalloissa klassisen äidinkielen opetuksessa. Puheviestinnän ensi vuosikymmenet olivat valtaosiltaan lausunta- ja esiintymisopin aikaa, ja erot tuon ajan eurooppalaisen puhetaidon ja retoriikan ja yhdysvaltalaisen puheviestinnän välillä olivat alkujaan pienet. Yhdysvaltalaisen puheviestinnän ja eurooppalaisen puheopin suunnat erosivat käytännössä vasta 1930-luvulle tultaessa, jolloin natsismin nousu vei puheoppia propagandistiseen suuntaan, kun taas puheviestintä pysyi 1950-luvulle asti kohtalaisen tiukasti yliopistojen sisällä eräänlaisen humanististen aineiden opiskelun sivuaineena.^[1]

Ensimmäiset merkit puheviestinnän kehittymisestä itsenäiseksi tieteenalaksi on löydettävissä esiintymisopin alueelta, jossa 1940- ja 1950-luvuilla huomattava määrä tutkijoita, kuten esiintymispelon käsitteen kehittänyt Theodore Clevenger, ryhtyi tutkimaan perinteisten esiintymisopin ohjekirjojen tuloksettomuutta.^[2] Kehitystä nopeutti esiintymisopin tieteellistymisen lisäksi sähköisen joukkoviestinnän merkityksen kasvaminen toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Etenkin natsien propagandan herättämät kysymykset johtivat yhteiskunnallisesti orientoituneen viestintätieteen syntymiseen. Joukkoviestinnän tutkimuksen nousu jätti jälkensä myös puheviestintään, jossa omaksuttiin monia käsitteitä joukkoviestinnän tutkimuksesta ja joka hyötyi viestintään kohdistuvasta yleisestä mielenkiinnon kasvusta. Esiintymisopin rinnalle nousivat 1950-luvun jälkeen keskinäisviestinnän, ryhmäviestinnän ja organisaatioviestinnän tutkimusalueet. Puheviestinnästä terminä muodostui 1950-luvulle tultaessa eräänlainen sateenvarjokäsite, joka keräsi alleen suuren määrän ihmisten välisestä viestinnästä tavalla tai toisella kiinnostuneita tutkijoita.^[3]

Suomessa puheviestinnän varhaisin historia kytkeytyy puhetaiteen sekä julkisen puhetaidon opetustraditioon. Turun Akatemiassa oli sen perustamisesta (v. 1640) alkaen kaunopuheisuuden professuuri. Kansanvalistuksella ja lausuntatraditiolla oli vielä 1900-luvun alkupuolella vahva vaikutus suomalaiseen käsitykseen puhetaidosta. Puhetaidon ja erityisesti ääntämistä ja äänenkäyttöä sekä lausuntaa koskevan opetusalan viriäminen kytkeytyi suomalaisuus-aatteeseen ja suomen kielen aseman vankentamiseen sivistyskielenä.

Puheviestinnän opetusalaa nimitettiin vielä 1900-luvun alkupuoliskolla kaunopuheeksi, kaunoluvuksi, suulliseksi esitystaidoksi tai puhetekniikaksi. Puheoppi-nimitystä käytettiin yleisesti 1960- ja 1970-luvulla, ja se oli käytössä Tampereen yliopistossa vielä vuoteen 2010 saakka. Puheviestintä-nimike otettiin käyttöön 1980-luvun alussa Jyväskylän yliopistossa.

Puheviestinnän tutkimus sai Suomessa alkunsa Jyväskylän yliopistossa 1980-luvun alussa. Ensimmäinen puheviestinnän professuuri perustettiin vuonna 1984 Jyväskylän yliopistoon. Ensimmäinen puheviestinnän pro gradu -tutkielma valmistui vuonna 1984 ja ensimmäinen väitöskirja, Aino Sallisen Finnish Communication Reticence, vuonna 1986. Puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry perustettiin vuonna 1989. Tampereen yliopistoon alan professuuri perustettiin 2003. Nykyisin Suomessa on kaksi puheviestinnän professoria: Maarit Valo Jyväskylän yliopistossa ja Pekka Isotalus Tampereen yliopistossa.^[4]

Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin viisi puheviestinnän alan väitöskirjaa, kaikki vuoden 1981 jälkeen.^[5]

Puheviestintä kuuluu viestintätieteisiin. Tiedejärjestelmässä se sijoittuu humanististen tieteiden, käyttäytymistieteiden ja yhteiskuntatieteiden risteykseen. Puheviestintä on humanististen ja yhteiskunnallisten tieteiden yleislinjasta poiketen tavallista käytäntöpainoitteisempi tieteenala, sillä siinä on ilmiöiden selittämisen, ymmärtämisen, tulkitsemisen ja kuvailemisen lisäksi kiinnitetty erityistä huomiota käytännön sovellusten kehittämiseen. Puheviestintä onkin yhtäältä oppinaine, jossa paneudutaan tehokkaan ja tilanteisiin sopivan puheviestinnän kouluttamiseen, ja toisaalta tieteenala, johon kuuluu teorioita, malleja ja empiiristä tutkimusta.^[6]

Puheviestintä on hyvin edustettuna monissa kansainvälisissä viestintätieteellisissä järjestöissä, kuten ECREA:ssa, ICA:ssa ja NCA:ssa. Eurooppalaisessa viestintätieteellisessä yhdistyksessä ECREA:ssa (European Communication Research and Education Association) on puheviestinnän oma osasto, jonka nimi on ECREA Section for Interpersonal Communication and Social Interaction.^[7] International Communication Association (ICA) järjestää vuosittain kansainvälisen kongressin, jossa käsitellään myös puheviestinnän tutkimuksen tuloksia. National Communication Association (NCA) järjestää puheviestinnän alan suurimman kansainvälisen kongressin vuosittain Yhdysvalloissa. Suomalainen puheviestinnän tieteellinen yhdistys Prologos ry järjestää yleensä joka toinen vuosi puheviestinnän valtakunnallisen kongressin Puheviestinnän päivät ja julkaisee puheviestinnän vuosikirja Prologia^[8] Prologia on julkaistu vuodesta 2005. Sen päätoimittajina ovat toimineet Tuula-Riitta Välikoski, Pekka Isotalus, Tarja Valkonen, Maarit Valo, Leena Mikkola ja Jonna Koponen.

Puheviestinnän tutkimus keskittyy interpersonaaliseen viestintään, ryhmäviestintään ja esiintymiseen. Puheviestinnän tutkimuksessa tarkastellaan ihmisten keskinäistä vuorovaikutusta, viestintäprosesseja sekä puhe- ja viestintäkäyttäytymistä. Tutkimus ei rajoitu kasvokkaisviestintään, vaan tutkimuskohteena on myös viestintäteknologian välityksellä tai muissa medioissa tapahtuva kanssakäyminen.

Vuorovaikutusta tarkastellaan monenlaisissa yhteyksissä, kuten ystävyys-, pari- ja perhesuhteissa, tiimeissä, ryhmissä ja verkostoissa, työyhteisön ja organisaation sisäisen vuorovaikutuksen kysymyksissä, vuorovaikutuksen ja hyvinvoinnin yhteyksissä, opetuksessa, hoito- ja ihmissuhdetyössä, politiikan kontekstissa sekä mediassa. Lisäksi perehdytään vaikuttamiseen ja argumentointiin, viestintäteknologian ja vuorovaikutuksen välisiin yhteyksiin, viestinnän yhteiskunnalliseen merkitykseen sekä viestinnän eettisiin kysymyksiin.

Puheviestinnän alalla tutkitaan esimerkiksi

• esiintymistä
• retoriikkaa, argumentointia ja vaikuttamista
• vuorovaikutuksen kognitiivista perustaa
• puheviestinnän merkkijärjestelmiä (sanallista ja sanatonta viestintää)
• viestintäosaamista ja sen kehittymistä
• puheviestinnän oppimista ja opettamista
• vuorovaikutuskäyttäytymisen piirteitä
• vuorovaikutussuhteita
• vuorovaikutusta ryhmissä
• viestintää työelämän tilanteissa ja eri professioissa
• viestintäkontekstien ominaispiirteitä
• puhekulttuureja
• viestintäteknologian merkitystä kanssakäymisessä
• yhteiskunnallista vuorovaikutusta.

Suomessa puheviestinnän jatko-opintoja voi tehdä Jyväskylän yliopistossa viestintätieteiden laitoksella ja Tampereen yliopiston Viestinnän, median ja teatterin yksikössä. Näiden kahden laitoksen lisäksi alan tutkimusta on ainakin Helsingin ja Turun yliopistoissa. Jyväskylän yliopistossa puheviestinnän tutkimuksen painoalueet ovat vuorovaikutusosaaminen ja viestintäkoulutus, yksityis- ja työelämän vuorovaikutussuhteet sekä teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Tampereen yliopistossa puheviestinnän tutkimuksen painopisteet ovat poliittinen viestintä, ammatillinen puheviestintä, puheviestintä hyvinvoinnin edistäjänä, kuunteleminen sekä medioitu interpersonaalinen viestintä.

Puheviestinnässä tehdään sekä laadullista eli kvalitatiivista että määrällistä eli kvantitatiivista tutkimusta. Puheviestinnän ilmiöitä tutkittaessa käytetään samoja tutkimusmenetelmiä kuin ihmistieteissä yleensäkin. Käytetyimpiä aineistonkeruumenetelmiä ovat haastattelu, havainnointi, kyselylomake, erilaiset mittarit sekä päiväkirjat ja muut kirjalliset aineistot. Ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen tarkastelussa ja tutkimuksessa käytetään esimerkiksi seuraavia teorioita ja teoreettisia näkökulmia:

Puheviestinnän teoriat jaetaan yleensä laki-, sääntö- ja systeemiteorioihin.^[9]

• Lakiteoriat pyrkivät selittämään puheviestinnän ilmiöt luonnonlakien kaltaisina lainalaisuuksina ja syy-seurassuhteina, jotka toteuvat väistämättä aina samalla tavalla.^[10]
• Sääntöteoriat pyrkivät selittämään puheviestinnän ilmiöt ihmisten toiminnassaan noudattamien tapojen, sääntöjen ja normien avulla, joissa ei ole kyse välttämättömyyksistä vaan taipumuksista.^[10]
• Systeemiteoriat pyrkivät selittämään puheviestinnän ilmiöt ihmisten ja heidän viestintänsä muodostamina järjetelminä, joista osa on lakien ja osa sääntöjen alaisia ja jotka muodostavat yhtenäisen ja järjestelmällisen verkoston, jossa kaikki ovat vuorovaikutussuhteessa toisiinsa.^[11]

Puheviestinnän teorioita on kritisoitu yhtäältä siitä, että suurin osa niistä on lainattu muilta tieteenaloilta, ja toisaalta siitä, että ne eivät tarjoa selityksiä moniin kysymyksiin, minkä vuoksi tulisi kehittää uusia teorioita.^[12]

Keskinäisviestintä tarkoittaa puheviestinnässä tilannetta, jossa vähintään kaksi ihmistä viestii vastavuoroisesti toisilleen. Keskinäis- ja ryhmäviestinnän raja on häilyvä. Keskinäisviestinnän teoriassa tarkastellaan usein vain kahden henkilön muodostamaa viestintätilannetta eli dyadia sen yksinkertaisuuden vuoksi, mutta se on kuitenkin vain osa keskinäisviestinnän tutkimusalueesta.^[13]

Yksi tunnetuimmista keskinäisviestintää visuaalisesti ja graafisesti kuvaavista malleista on Rossin malli vuodelta 1965. Rossin mallin mukaan keskinäisviestintätilanteessa pyritään ymmärtämään sitä ajatusta, jota toinen yrittää viestillään välittää. Tämä tulkinta ei perustu pelkästään puhuttuun vaan koko tilanteeseen, kuten toisen äänenpainoihin ja ilmeisiin. Näiden keskinäisviestinnän perustekijöiden lisäksi henkilöiden viestintään vaikuttavat Rossin mallin mukaan tilannekohtaisesti teoreettiset taustamuuttujat, joihin kuuluvat tiedot, aiemmat kokemukset, mielialat, asenteet ja tunteet.^[14]

Epävarmuuden vähentämisen teorian (eng. uncertainty reduction theory) esittivät alunperin Charles Berger ja Richard Calabrese vuonna 1975 artikkelissaan Some Explorations in Initial Interaction and Beyond. Teoria koski alunperin nimenomaan ensitapaamisia, mutta sitä on myöhemmin laajennettu koskemaan keskinäisviestintätilanteita yleisesti. Teorian mukaan ihmisten kohdatessa toisensa heidän ensisijainen päämääränsä on vähentää tilanteessa vallitsevaa epävarmuutta. Ensisijainen keino epävarmuuden vähentämiseksi on kyky ennakoida toisen osapuolen käyttäytyminen, mikä edellyttää tietoa toisesta osapuolesta. Keskinäisviestinnän kehitys jaetaan teoriassa alkutilanteeseen (eng. entry phase), jossa haetaan selkeää taustatietoa toisesta, ja sitä seuraavaan yksilölliseen vaiheeseen (eng. personal phase), jossa ihmiset alkavat kertoa omista arvoistaan, tunteistaan, kokemuksistaan ja ongelmistaan. Epävarmuuden vähentämisen teorian keskeinen väite on siis, että keskinäisviestintätilanteessa epävarmuus vähitellen vähenee.^[15]

Konstruktivistisen teorian muotoili Jesse Delia ja hänen tutkimusryhmänsä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa. Teorian mukaan keskinäisviestintätilanteessa osapuolten suhtautuminen toisiinsa riippuu siitä, millainen ajatusrakennelma ja mielikuva osapuolilla on toisistaan. Mitä paremmin viestijä ymmärtää omaavansa erilaisia mielikuvia, eli mitä kognitiivisesti kompleksimpi (eng. cognitive complexity) hän on, sitä paremmin hän pystyy käsittelemään näiden mielikuvien vaikutuksia keskinäisviestintätilanteessa ja näin onnistumaan tässä viestintätilanteessa. Konstruktivismin mukaan keksinäisviestinnän tutkimuksessa tulee huomioda kaikki mahdolliset tiedot, kokemukset, mielialat, asenteet ja tunteet, joita ihmisillä on, sillä ne kaikki yhdessä vaikuttavat ihmisten mielikuviin toisistaan.^[16]

Relationaalisen viestinnän teoria perustuu Gregory Batesonin 1950-luvulla perustaman Palo Alto -ryhmän psykologisiin tutkimuksiin ja havaintoihin sekä etenkin Batesonin oppilaiden Paul Watzlawickin, Janet Beavinin ja Don Jacksonin vuonna 1967 julkaisemaan teokseen Pragmatics of Human Communication. Teoria korostaa viestijöiden ominaisuuksien sijaan itse viestintätilanteen merkitystä. Keskinäisviestintätilanne voi olla komplementaarinen, jolloin osapuolet ovat erimielisiä käsittelemästään aiheesta, symmetrinen, jolloin osapuolet ovat samanmielisiä käsittelemästään aiheesta, tai eriävä, jolloin toinen osapuoli ei ota kantaa asian puolesta tai sitä vastaan. Relationaalisen viestinnän teorian mukaan puheviestintää on sen lisäksi, mitä sanotaan, myös se, mitä jätetään sanomatta, jolloin viestintätilanteen osapuolet viestivät itse asiassa paljonkin, vaikka he eivät sanoisi mitään.^[17]

Sosiaalisen läpäisyn teorian (eng. social penetration theory) esittivät Irwin Altman ja Dalmas Taylor 1970-luvulla. Teoria perustuu ajatukseen, että sosiaalisten suhteiden syntyminen ja kehittyminen perustuvat ihmisten välille syntyviin avoimiin ja luottamuksellisiin keskinäisviestintätilanteisiin. Mitä paremmin läpäisemme keskinäisviestinnässä tietyn muodollisen ja varautuneen vaiheen, sitä paremmin pääsemme kanssaihmistemme kanssa aitoihin ystävyyssuhteisiin ja solmimme heidän kanssaan pysyviä sosiaalisia siteitä. Teoriaan liittyy läheisesti itsestään kertomisen (eng. self-disclosure) käsite, joka on jopa itse teoriaa tunnetumpi ja myös siitä erillään käytetty. Itsestään kertominen viittaa siihen tapahtumaan, kun viestintätilanteen osapuolet uskaltautuvat olemaan avoimia toisilleen kertomalla omista luottamuksellisista asioistaan.^[18]

Teorian koordinoiduista tarkoitteiden hallinnasta (eng. coordinated management of meanings) esittivät W. Barnett Pearce ja Vernon Cronen 1980-luvun alussa, ja se perustuu yhtäältä relationaaliseen viestinnän teoriaan ja toisaalta kielifilosofiseen puheaktiteoriaan.^[19] Teorian mukaan keskinäisviestinnässä keskeistä on tilanteiden hallinta eli kyky koordinoida erilaisten puheaktien vaikutuksia parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemiseksi. Puheaktit ovat aina sidoksissa tilanteeseen, jossa ne esitetään, minkä vuoksi on tärkeää tajuta keskinäisviestintätilanteeseen vaikuttavat taustatekijät.^[20]

Keskinäis-, ryhmä- ja organisaatioviestinnän väliset erot eivät ole käsitteellisesti selkeitä, ja tämä erottelu onkin useimmiten enemmänkin käsitteiden itsensä kuin teorioiden toimivuuden näkökulmasta perusteltua. Ryhmä voi sisältää ajoittaisia dyadeja, ja organisaatiot rakentuvat yleensä ryhmistä ja keskinäisviestinnästä.^[21]

Yksi tunnetuimmista ryhmä- ja organisaatioviestintää hahmottelevista malleista on Westleyn ja MacLeanin malli vuodelta 1967, joka on laajalti eri yhteyksissä seurattu mallintamistapa mutta ryhmäviestinnän tapauksessa erityisen havainnollistava. Malli jakaa ryhmäviestinnän neljään vaiheeseen: ensimmäisessä vaiheessa viestijä A muodostaa mielikuvan kohteesta X, toisessa vaiheessa viestijä B muodostaa mielikuvan samasta kohteesta, minkä jälkeen molemmat ilmaisevat omat näkemyksensä, kolmannessa vaiheessa viestijä C muodostaa mielikuvan, minkä jälkeen hän ilmaisee näkemyksensä ja viestijä A ilmaisee omaan ja B:n näjemyksiin perustuvan näkemyksensä, ja neljännessä vaiheessa viestijä B ensin ilmaisee näkemyksensä C:lle, sitten C ilmaisee B:n näkemykset huomioon ottavan näkemyksen A:lle ja sitten A ilmaisee C:ltä saamansa näkemykset toisille. Lopussa kaikki tilanteeseen osallistujat jakavat käsityksen siitä, mikä X on.^[22] Malli soveltuu myös organisaatioviestintään, jossa osallistujia on vain enemmän ja yhteisen näkemyksen muotoutuminen tällöin monimutkaisempaa.^[23]

Syötöksen, prosessin ja tuotoksen ratkaisumalliin (eng. input-process-output problem-solving model) esitti Susan Jardboe vuonna 1968, ja se perustuu Barry Collinsin ja Harold Guetzkowin 1960-luvulla kehittämiin periaatteisiin. Jardboen mallin, joka on luonteeltaan enemmänkin teoria kuin malli, mukaan ryhmäviestintä perustuu neljään erilaiseen toimintamahdollisuuteen, joihin kuuluvat syötös–tuotos-vaihtoehto, syötös–prosessi-vaihtoehto, prosessi–tuotos-vaihtoehto ja syötös–prosessi–tuotos-vaihtoehto. Syötös–tuotos-vaihtoehdossa jostain syötöksestä seuraa välittömästi jokin tuotos, syötös–prosessi-vaihtoehdossa syötöksestä seuraa sitä käsittelevä prosessi, prosessi–tuotos-vaihtoehdossa prosessista seuraa jokin tuotos, ja syötös–prosessi–tuotos-vaihtoehto on edellä esitettyjen vaihtoehtojen yhdistelmä, jossa toteutetaan ne kaikki erottamatta niitä toisistaan.^[24]

Vaihdannan teoria (eng. exchange theory) perustuu John Thibautin ja Harold Kellyn 1950-luvulla muotoilemiin periaatteisiin. Sitä on perinteisesti lähestytty keskinäisviestinnän teoriana, mutta se on tullut yhtä tutuksi myös ryhmä- ja organisaatioviestinnän alueilla. Teorian mukaan ryhmä- ja keskinäisviestintä perustuu siihen panostetun ja siitä saatavan hyödyn tasapainoon. Viestintätilanteessa olevat ihmiset siis arvioivat toisiaan kaupankäynnin kaltaisesti.^[25]

Koheesion teorialla tarkoitetaan useiden teorioiden muodostamaa teoriaperhettä, jotka sijoittuvat ryhmä- ja organisaatioviestinnän välimaastoon. Koheesion tutkimisen peruslähtökohdat muotoili 1930-luvulla sosiaalipsykologi Kurt Lewin, joka kutsui koheettisiksi ovat sellaisia ryhmiä ja organisaatioita, jotka ovat yhteistyöhaluisia ja -kykyisiä. Lewin tarkasteli koheesiota yhtäältä ihmisten persoonallisten yhteensopivuuksien ja -sopimattomuuksien suunnasta ja toisaalta siitä näkökulmasta, miten ryhmän tai organisaation tehtävät vaikuttavat koheesioon. Koheesion merkitys näkyy Lewinin mukaan selvimmin juuri ryhmien ja organisaatioiden päämääriä tarkasteltaessa, sillä huono koheesio johtaa myös ryhmän tai organisaation huonoihin tuloksiin.^[26]

Irving Janisin 1980-luvulla muotoilema ryhmäajattelun (eng. group think) ajatus edustaa koheesioteoriaa. Janisin mukaan liika koheesio on haitallista ryhmien tulosten kannalta, sillä se johtaa liialliseen varovaisuuteen ja kriittisen ajattelun unohtamiseen. Koheesion lisäksi myös konfliktit ovat siis välttämättömiä hyviin tuloksiin pääsemiseksi.^[27]

Organisaatioprosessin teoria perustuu Carl Weickin 1960-luvun lopulla kirjoittamaan teokseen The Social Psychology of Organizing. Teorian mukaan organisaatiot syntyvät ihmiselle myötäsyntyisestä tarpeesta muodostaa organisaatioita, yksikään organisaatio ei olisi sellainen, ellei sitä olisi päämäärätietoisesti kehitetty sellaiseksi, ja organisaatioiden olemassaololle ei ole muuta syytä kuin se, että ihminen synnyttää toiminnallaan järjestystä ja sitä kautta organisaatioita. Organisaatiot siis perustuvat ihmisen perusluonteeseen ja ovat osa ihmisyyttä. Weickin mukaan organisaatioviestintä perustuu siihen, että ihmiset pyrkivät viestinnällään toteuttamaan organisaationsa päämääriä, mikä edellyttää, että kaikki organisaatiossa olevat mieltävät tavoittelevansa päämääriä yhteisesti. Mitä paremmin organisaatiossa on jaettu tietoa siitä, mihin toiminnalla pyritään, sitä paremmin organisaatio toimii, ja käänteisesti mitä epäselvempää tieto on, sitä huonommin organisaatio toimii.^[28]

Neljän systeemin teorian kehitti Rensis Likert 1960-luvulla. Se perustuu kolmen muuttujan ja neljän niiden vaikutussuhteita kuvaavan systeemin ristivalottamiseen. Muutujiin kuuluvat syymuuttujat, jotka viittaavat päätösten suoriin vaikutuksiin organisaation toimivuuteen, välimuuttujat, jotka viittaavat päätösten välillisiin vaikutuksiin, ja tuotomuuttajat, jotka viittaavat organisaation tuottavuuteen. Systeemeihin kuuluvat tulokeskeinen autoritaarinen systeemi, joka perustuu esimiehen pelkoon nojaavaan johtamiseen, ihmiskeskeinen autoritaarinen systeemi, joka perustuu organisaation tyytyväisyyteen ja motivaatioon nojaavaan johtamiseen, konsultatiivinen systeemi, joka perustuu opastamiseen, ohjaamiseen ja neuvomiseen, ja osallistuvan johtamisen systeemi, joka perustuu johtajan osallistumiseen alaistensa työhön. Teorian mukaan tuotosmuuttujat ovat usein huonoja autoritaarisessa systeemissä, sillä siinä välimuuttujat jäävät huomiotta, ja hyviä osallistuvassa johtamisessa. Osallistuva johtaminen parantaa välimuuttujien kannalta olennaista viestintäilmapiiriä, jossa organisaation jäsenet ovat avoimissa ja toisiaan tukevissa viestintäsuhteissa.^[29]

Joukkoviestintä määritellään yleensä teknisten apuvälineiden avulla tapahtuvaksi viestien lähettämiseksi, jossa yhdellä viestien lähettäjällä on apuvälineiden kautta mahdollisuus tavoittaa lukuisia vastaanottajia. Joukkoviestintä poikkeaa keskinäis-, ryhmä- ja organisaatioviestinnästä selkeimmin siinä, että joukkoviestintään kuuluu erottomasti teknisten apuvälineiden käyttö. Vaikka myös muissa viestinnän muodoissa käytetään teknisiä apuvälineitä, ne eivät ole joukkoviestinnän tavoin riippuvaisia niistä.^[30]

Yksi tunnetuimmista joukkoviestinnän malleista on George Gerbnerin vuonna 1956 esittämä kuvaus. Gerbnerin mallin ajatuksena on, että joukkoviestintä perustuu tiettyihin todellisuuden tapahtumiin, jotka ihminen tavalla tai toisella havaitsee ympäristössään. Tähän havaintoon perustuvan mielikuvan välittäminen muille ihmisille edellyttää pääsyä viestintäkanaviin, jota valvotaan joukkoviestintään kuuluvilla kriteereillä. Joukkoviestinnän muoto ja sisältö määrittävät sen, missä yhteydessä mielikuva esitetään. Joukkoviestinnän kohteen lopullinen mielipide ei synny pelkästään joukkoviestinnän esittämän mielikuvan pohjalta, vaan se on enemmänkin lausunto, jonka kohde sitten suhteuttaa omiin aiempiin mielipiteisiinsä.^[31]

Käyttötarkoitusteorian (eng. uses and gratifications theory) kehittivät Jay Blumler ja Elihu Katz 1970-luvulla ja sitä ovat kehitelleet edelleen Alan Rubin ja Philip Palmgreen 1980-luvulla. Teorian mukaan television katsojia ja radion kuuntelijoita tulee lähestyä joukkoviestinnän asiakkaina, jotka hakevat joukkoviestimistä jotain itselleen sinä hetkenä sopivaa ohjelmaa samalla periaatteella, kuin ihmiset hakevat itselleen kaupasta sillä hetkellä tarpeellisia hyödykkeitä. He eivät siis ole vain passiivisia joukkoviestinnän kohteita, vaan aktiivisia valitsijoita. Teorian mukaan ihmiset hakevat viestimistä pääsääntöisesti joko tietoa tai kokemuksia.^[32]

Kultivaatioteorian (eng. cultivation theory) kehitti George Gerbner 1970-luvulla. Sen mukaan joukkoviestimien luoma todellisuuden kuva siirtyy toisinaan viestimiä seuraavien ihmisten todellisuudeksi. Tämä perustuu kultivointiin, joka viittaa joukkoviestimien tapaan painottaa jotain todellisuuden piirteitä. Joukkoviestintä ei luo todellisuuden kuvaa tyhjästä, vaan ainoastaan esittää todellisuuden aina tietyssä valossa. Esimerkiksi jos joukkoviestimet painottavat yhteiskunnan väkivaltaa, sen kohteet uskovat, että yhteiskunta perustuu väkivaltaan enemmän kuin se todellisuudessa perustuu, ja alkavat pitämään väkivaltaa normaalina seikkana.^[33]

• Puro, Jukka-Pekka: Johdatus puheviestinnän teorioihin. Tampere: Tammer-paino, 1996.

• Almonkari, M. & Isotalus, P. (toim.) 2009. Akateeminen puheviestintä. Helsinki: Finn Lectura.
• Allen, M., Preiss, R. W., Gayle, B. M. & Burrell, N. (toim.) 2002. Interpersonal communication research: advances through meta-analysis. Mahwah: Lawrence Erlbaum.
• Frey, L. R., Botan, C. H. & Kreps, G. L. 2000. Investigating communication: introduction to research methods. 2. painos. Boston: Allyn & Bacon.
• Frey, L. R., Gouran, D. S. & Poole, M. S. (toim.) 1999. The handbook of group communication theory and research. Thousand Oaks: Sage.
• Greene, J. O. & Burleson, B. R. (toim.) 2003. Handbook of communication and social interaction skills. Mahwah: Lawrence Erlbaum.
• Griffin, E. 2003. A first look at communication theory. 5. painos. Boston: McGraw-Hill.
• Isotalus, P. & Rajalahti, H, 2017. Vuorovaikutus johtajan työssä. Helsinki: AlmaTalent.
• Littlejohn, S. W. 2002. Theories of human communication. 7. painos. Belmont: Wadsworth.
• Rubin, R. B, Rubin, A. M. & Piele, L. J. 2004. Communication research: strategies and sources. 6. painos. Belmont: Wadsworth.
• Vangelisti, A. L. (toim.) 2004. Handbook of family communication. Mahwah: Lawrence Erlbaum.

• Communication Education
• Communication Monographs
• Communication Research
• Communication Theory
• Communication Yearbook
• Human Communication Research
• Journal of Computer-Mediated Communication
• Prologi, Puheviestinnän vuosikirja
• The Quarterly Journal of Speech

• Tampereen yliopisto, Viestintätieteiden tiedekunta
• Jyväskylän yliopisto
  • Puheviestinnässä tehdyt opinnäytteet (väitöskirjat, lisensiaatintyöt, pro gradu -tutkielmat)
  • Puheviestinnän sanasto
• Ryhmäviestinnän perusteet -verkko-oppimateriaali (Arkistoitu – Internet Archive)
• European Communication Research and Education Association
• International Communication Association
• National Communication Association
• Prologos ry, Suomen puheviestinnän tieteellinen yhdistys
• Ylen Elävä arkisto: Jokamiehen puhekoulu tavoitteli selkeää ja rikkaruohotonta arkipuhetta