Robert De Niro

Robert De Niro
Robert De Niro Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2016
Robert De Niro Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2016
Henkilötiedot
Koko nimi Robert Anthony De Niro
Syntynyt17. elokuuta 1943 (ikä 81)
New York, New York, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä, elokuvaohjaaja, elokuvatuottaja
Vanhemmat Robert De Niro Sr.
Puoliso Diahnne Abbott (vih. 1976–88)
Grace Hightower
(vih. 1997; ero 2018)
Lapset 7
Näyttelijä
Aktiivisena 1963–
Merkittävät roolit
Palkinnot
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Robert Anthony De Niro (s. 17. elokuuta 1943 New York, New York)[1] on yhdys­valtalainen näyttelijä, elokuvaohjaaja ja elokuvatuottaja, joka nousi 1970-luvun lopulla sukupolvensa arvostetuimpien näyttelijöiden joukkoon. Hän näytteli 1970-luvulla muun muassa elokuvissa Kummisetä osa II, Taksikuski, Kauriinmetsästäjä ja Kuin raivo härkä. De Niro on tehnyt usein yhteistyötä ohjaaja Martin Scorsesen kanssa, ja he ovat tehneet yhdessä kymmenen elokuvaa. De Niro tuli tunnetuksi erityisesti väkivaltaisten ja karskien hahmojen esittämisestä, mutta varsinkin uran loppuvaiheessa hän on näytellyt myös koomisissa rooleissa äreitä vanhoja miehiä[2].

Varhainen elämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Robert De Niro syntyi taiteilijoiden suosimassa boheemissa Greenwich Villagessa New Yorkissa. Hänen äitinsä oli taide­maalari ja runoilija Virginia Holton Admiral ja hänen isänsä abstrakti-ekspressionistinen taide­maalari ja kuvan­veistäjä Robert De Niro Sr.[3] Vanhemmat erosivat Robertin ollessa kaksivuotias, ja hän kasvoi pääosin äitinsä luona[4] mutta säilytti hyvän suhteen isäänsäkin.[5] Vanhempiensa kautta De Niron kasvuympäristössä oli paljon muun muassa taiteilijoita ja intellektuelleja,[6] ja toisaalta hänen sosiaaliseen piiriinsä kuului myös jengiksikin kutsuttu nuorisoporukka, jonka kanssa hän teini-ikäisenä vietti aikaansa Little Italyn kaduilla.[4][6][7][8]

De Niron vanhemmat eivät olleet uskonnollisia eivätkä halunneet lastaan kastettavaksi, mutta asuessaan roomalais­katolilaisten iso­vanhempiensa luona vanhempiensa erotessa iso­vanhemmat kastattivat hänet katolisen kirkon jäseneksi.[9] Ystäviensä vaikutuksesta hän osallistui nuorena kirkon messuihin.[8]

Usein Robert De Niroa pidetään amerikan­italialaisena näyttelijänä,[10][11] mutta hän on vain neljäs­osaksi italialainen. Hänen isänsä oli puoliksi italialainen ja puoliksi irlantilainen, kun taas hänen äitinsä oli englantilaista, saksalaista, ranskalaista ja hollantilaista synty­perää.[12][13] De Niron italialaiset iso­vanhemmat Giovanni De Niro ja Angelina Mercurio muuttivat Yhdys­valtoihin Ferrazzanosta Campobasson maa­kunnasta Molisesta. Hänen amerikan­irlantilainen iso­äitinsä Helen O'Reilly taas oli Irlannista muuttaneen Edward O’Reillyn lapsen­lapsi. Kun Robert De Niro sai Italian kansalaisuuden 21. loka­kuuta 2006, hän ilmoittautui Molisen vaali­piirin äänestäjäksi. Italian kansalaisuuden myöntämis­juhlallisuuksien yhteydessä De Niro sanoi rakastavansa Italiaa ja pitävänsä itseään enemmänkin italialaisena kuin vaikkapa irlantilaisena, hollantilaisena, ranskalaisena tai saksalaisena.[14]

De Niron äiti oli työskennellyt Maria Ley-Piscatorille, ja osana työkorvausta 10-vuotias De Niro oli saanut osallistua tämän teatterikoulun oppitunneille ilmaiseksi.[15] 16-vuotiaana De Niro keskeytti high schoolin opiskellakseen näyttelemistä,[2] ja hän opiskeli Stella Adlerin ja myöhemmin Lee Strasbergin johdolla.[15] Hän esiintyi teatterinäytelmissä ennen elokuvauraansa.[2]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisistä teatterirooleista läpimurtoon

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Niro puhuu new­yorkilaisella aksentilla[16], jossa on sekoitus niin italialaisia, juutalaisia kuin irlantilaisiakin vaikutteita. De Niro on puhunut useilla eri aksenteilla ja murteilla eri elo­kuvissa, mutta hänen Kummisetä-elo­kuvissa puhumaansa sisilialaista murretta on kehuttu poikkeuksellisen aidoksi. Ulko­näöltään De Niron on sanottu olevan italialainen,[17][18] mikä selittää osittain sen, miksi hän on päätynyt esittämään italialaista niin monissa elo­kuvissa. De Niro ei oppinut italian kieltä juurikaan lapsuudessaan vaan joutui opettelemaan sitä aikuisena. Hän teki italian­kielisen roolin myös elokuvassa 1900.[19]

De Niro aloitti uransa teatterissa, mutta muutaman off-off-Broadway-näytelmän jälkeen hän sai ensimmäisen elokuvaroolinsa. Brian De Palman ohjaama The Wedding Party oli kuvattu jo 1963, mutta ensi-iltansa se sai vasta 1969. De Niro teki sen jälkeen muutaman pienen elokuvan, ja ensimmäisen kerran hän sai tunnustusta elokuvasta Bang the Drum Slowly – hiljennä-hidasta (1973). Samana vuonna ilmestyi myös Martin Scorsesen ohjaama Sudenpesä. Se oli De Niron ja Scorsesen menestyneen yhteistyön ensimmäinen elokuva.[2]

1970-luvulla nousu sukupolvensa arvostetuimpiin näyttelijöihin

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
De Niro ja Dominique Sanda elokuvassa 1900.

Ohjaaja Francis Ford Coppolan vaikuttui De Niron suorituksesta Sudenpesässä ja halusi tämän näyttelemään nuorta Vito Corleonea toiseen Kummisetä-elokuvaan. De Niron roolisuoritus hahmona, jonka Marlon Brando oli luonut Kummisetään, teki hänestä kansainvälisesti tunnetun. Hän myös sai elokuvasta parhaan miessivuosan Oscarin.[2]

De Niroa alettiin 1970-luvun lopulla pitää sukupolvensa parhaimpiin kuuluvana näyttelijänä.[2] Scorsesen ohjaamassa Taksikuskissa' (1976) hän näytteli taksinkuljettaja Travis Bicklea, joka oli traumatisoitunut Vietnamin sodassa.[20] De Niro tunnetaan huolellisuudestaan rooleihin valmistautumisessa, ja Taksikuskia varten hän muun muassa ajoi viikkoja taksia New Yorkissa.[2] Hän oli Bicklen roolista ehdokkaana parhaan miespääosan Oscariin.[20]

De Niro oli Taksikuskin jälkeen mukana monien tunnettujen ohjaajien elokuvissa. Hän oli Bernardo Bertoluccin elokuvassa 1900 (1976), Elia Kazanin ohjaamassa Viimeisessä valtiaassa (1976), Scorsesen elokuvassa New York, New York (1977) ja Michael Ciminon Kauriinmetsästäjässä (1978), jota De Niro on pitänyt fyysisesti haastavimpana elokuvanaan. Hän oli siitä toistamiseen ehdolla miespääosan Oscariin.[20]

De Niro palkittiin sekä parhaan miespääosan Oscarilla että Golden Globella roolisuorituksestaan nyrkkeilijä Jake LaMottana, jota hän näytteli Scorsesen elokuvassa Kuin raivo härkä (1980). De Niro muuntautui nyrkkeilijäksi harjoittelemalla itse LaMottan kanssa ja hankkimalla 25 kilogrammaa lisää massaa.[20]

1980- ja 1990-luvulla komedioita ja draamoja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Robert De Niro vuonna 1988.

De Niron seuraavia elokuvia olivat Salattu totuus (1981), Scorsesen Koomikkojen kuningas (1983) ja eeppinen Suuri gangsterisota (1984). Tieteiselokuva Brazil – tämän hetken tuolla puolen valmistui 1985, historiallisista tapahtumista inspiroitunut Linnake 1986, Lahjomattomat1987 ja toimintakomedia Keskiyön pako (1988).[20] Näistä Koomikkojen kuningas, Suuri gangsterisota ja Brazil eivät menestyneet taloudellisesti.[2] Lahjomattomissa De Niro näytteli gangsteri Al Caponea.[20]

De Niro ja Scorsese palasivat gangsterien maailmaan elokuvassa Mafiaveljet (1990). Samana vuonna ilmestyi myös elokuva Heräämisiä.[2] Siinä hän näytteli katatonista potilasta, joka saa takaisin tietoisuutensa. Hän sai siitä Oscar-ehdokkuuden, ja hän joutui roolia varten muun muassa harjoittelemaan tilalle sopivia tic-liikkeitä. De Niron kuudes Oscar-ehdokkuus tuli Cape Fearista (1991), joka oli jälleen Scorsesen ohjaama. Siinä De Niron roolihahmo on perhettä piinaava tautoitu raiskaaja.[20]

De Niron komediallisia elokuvia olivat Suurkaupungin yöt (1992) ja Mad Dog and Glory (1993). Tämän pojan elämässä (1993) De Niro puolestaan oli nuoren Leonardo DiCaprion väkivaltainen isä. Jäähyväiset kummisedälle (1993) oli De Niron esikoisohjaus. Se perustui Chazz Palminterin käsikirjoittamaan ja esittämään yhden miehen näytelmään. De Niro vaikuttui suuresti siitä ja piti sitä mahdollisesti historian parhaana yhden miehen näytelmänä.[20]

Mary Shelleyn Frankensteinissa (1994) De Niro on maskeerattu lähes tunnistemattomaksi, sillä hän näytteli siinä Frankensteinin hirviötä. Scorsesen Casinossa (1995) De Niro esittää Frank Rosenthaliin perustuvaa mafialiittolaista.[20] Vuonna 1995 ensi-iltansa sai myös Michael Mannin ohjaama Heat – ajojahti (1994), missä De Niro näytteli lopettamisesta haaveilevaa pankkiryöstäjää ja Al Pacino tätä metsästävää poliisia. De Niro, Val Kilmer ja Tom Sizemore kävivät elokuvaa varten Folsomin osavaltionvankilassa keskustelemassa rikollisten kanssa.[20]

2000-luvun roolit

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
De Niro Karlovy Varyn elokuvajuhlilla 2008

De Niron 1990-luvun lopun komediallisia elokuvia olivat satiiri Wag the Dog – häntä heiluttaa koiraa (1997) ja Terapian tarpeessa (1999). Perhe on painajainen (2000) oli huippusuosittu, ja sille tehtiin myös kaksi jatko-osaa, Painajainen perheessä (2004) ja Pienin painajainen perheessä (2010). De Niro teki 2000-luvun alussa tasaisesti sekä komedioita että draamoja. Jatkoterapian tarpeessa ilmestyi 2002 ja vakoojatrilleri The Good Shepherd 2006.[20]

De Niron uran seitsemäs Oscar-ehdokkuus, joka myös oli ensimmäinen yli 20 vuoteen. tuli Unelmien pelikirjasta (2012), missä hän näyttelee isää, jonka poika kärsii mielenterveyden ongelmista. Varietyn kriitikon Justin Changin mukaan De Niro ei ollut pitkään aikaan ollut yhtä rakastettava ja rentoutunut elokuvaroolissaan.[2][20]

Mafiaperheessä (2013) De Niro on todistajansuojeluohjelmaan sitoutunut gangsteri, joka muuttaa perheineen Ranskaan. Sen jälkeen hän on näytellyt muun muassa komediassa Last Vegas (2013), elokuvassa Legendat kehässä (2013), jossa hän kohtaa Sylvester Stallonen hahmon kanssa vielä kerran nyrkkeilykehässä, työpaikkakomediassa Harjoittelija (2015) ja elokuvassa Joy (2015). Elokuvassa Hands of Stone (2016) De Niro näyttelee nyrkkeilijä Roberto Duránin valmentajaa ja televisioelokuvassa The Wizard of Lies (2016) sijoittaja ja Ponzi-huijaaja Bernie Madoffia.[2] De Niro sai roolista Golden Globe -ehdokkuuden.[20]

De Niro on vuodesta 2018 ollut säännöllisesti mukana Saturday Night Live -viihdeohjelmassa, missä hän on näytellyt asianajaja Robert Muelleria. De Niro oli mukana vuoden 2019 Jokerissa, joka on sarjakuvahahmo Jokerin raju alkuperätarina. Scorsesen ohjaamassa The Irishmanissa (2019) näytteli Frank Sheerania, jonka väitetään tappaneen Jimmy Hoffan. De Niro oli myös elokuvissa The War with Grandpa (2020) ja Amsterdam (2022).[2]

De Niron ja Scorsesen kymmenes yhteinen elokuva on Killers of the Flower Moon (2023), mikä käsittelee 1920-luvulla tapahtuneita osage-murhia. De Niron roolihahmo William King Hale oli vauras karjankasvattaja, joka suunnitteli osagien murhia heidän maansa valtaamiseksi öljyoikeuksien takia.[20] De Niro sai elokuvasta uransa yhdeksännen Oscar-ehdokkuutensa. Hänen ensimmäisestä ehdokkuudestansa tuli jo 49 vuotta eikä kukaan muu näyttelijä ole ollut ehdokkaana niin pitkällä aikavälillä.[21]

De Niro on tehnyt myös muuta uraa näyttelemisen ohella. Hän on ollut tuottamassa elokuvia, televisiosarjoja ja teatteriakin, ja hän on myös ohjannut elokuvat Jäähyväiset kummisedälle (1993) ja The Good Shepherd (2006). Hän oli myös mukana perustamassa Tribecan elokuvajuhlia. Lisäksi De Niro on menestynyt kiinteistö- ja ravintola-alalla.[5]

Tunnustukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Nirolle myönnettiin Yhdys­valtain elo­kuva­instituutin elämän­työ­palkinto vuonna 2003.[22] Hän sai 2009 Kennedy Center -tunnustuksen ja 2011 Golden Globen elämäntypalkinnon Cecil B. DeMille -palkinnon.[2] De Nirolle myönnettiin marras­kuussa 2016 Yhdys­valtain korkein siviileille myönnettävä kunnia­merkki Presidentin vapauden­mitali.[22]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
De Niro ja Grace Hightower vuonna 2010.

De Niro on ollut kahdesti naimisissa. Ensimmäinen avio­liitto Diahnne Abbottin kanssa kesti vuodesta 1976 vuoteen 1988. Liitosta heille syntyi poika Raphael De Niro. Robert De Niro adoptoi myös Diahnnen tyttären Drenan.[23]

De Niro seurusteli pitkään malli Toukie Smithin kanssa.[20] He saivat vuonna 1995 syntyneet kaksoset.[24] Vuonna 1997 De Niro vihittiin näyttelijä Grace Hightowerin kanssa. Heillä on kaksi yhteistä lasta, jotka syntyivät vuonna 1998 ja vuonna 2011 sijais­synnyttäjän avulla. Paris­kunta erosi lopullisesti vuonna 2018. De Niro jätti ensimmäisen avio­ero­hakemuksen jo vuonna 2000, mutta perui sen.[25] De Nirosta tuli isä seitsemännen kerran 79 vuoden iässä vuonna 2023 [26].

De Nirolta leikattiin etu­rauhas­syöpä vuonna 2003.[27]

Vuonna 2006 De Nirolle myönnettiin Italian kansalaisuus.[28][29] De Niro on osa­omistajana Filippiinien Manilassa sijaitsevassa hotellissa Nobu Hotel Manila.[30]

Valikoitu filmografia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Robert De Niron filmografia

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ganz, Adam & Price, Steven: Robert De Niro at Work: From Screenplay to Screen Performance. Palgrave Macmillan, 2020.
  • Levy, Shawn: De Niro: A Life. Crown, 2014.

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Robert De Niro Ace Show Biz. Viitattu 21.5.2014. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m Robert De Niro Encyclopædia Britannica. 12.2.2024. Viitattu 19.2.2024. (englanniksi)
  3. ↑ Robert De Niro Bio­graphy (1943–) Film Reference. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
  4. ↑ a b Robert De Niro Biography. Viitattu 18.1.2022. (englanniksi)
  5. ↑ a b Levy 2014, ”Introduction”.
  6. ↑ a b Ganz & Price 2020, s. 66.
  7. ↑ Bosworth, Patricia: The Secret Life of Robert De Niro Vanity Fair. 3.2.2014. Yhdysvallat: Condé Nast. Viitattu 18.1.2022. (englanniksi)
  8. ↑ a b Levy 2014, ”Chapter 2”.
  9. ↑ Lonergan, Aidan: 7 Things You Never Knew About Robert De Niro’s Surprising Irish Roots The Irish Post. Lontoo. Viitattu 22.4.2019. (englanniksi)
  10. ↑ Flynn, Roderick & Brereton, Patrick: Historical Dictionary of Irish Cinema, s. 10. Lanham: Scarecrow Press, Inc, 2007. ISBN 9780810855571 (englanniksi)
  11. ↑ Arie, Sophie: Don’t Honour Wise Guy De Niro, Say US Italians The Guardian. 13.8.2004. Lontoo: Guardian Media Group. Viitattu 19.1.2022. (englanniksi)
  12. ↑ Robert De Niro Bio­graphy Contact Music. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
  13. ↑ Dougan, Andy: Untouchable: A Bio­graphy of Robert De Niro, s. 145. Da Capo Press, 2003. ISBN 1560254696 Teoksen verkkoversio (viitattu 27.12.2011). (englanniksi) [vanhentunut linkki]
  14. ↑ De Niro Fury at US Italian Attack BBC News. päivitetty 10.9.2004. Lontoo: British Broadcasting Corporation. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
  15. ↑ a b Ganz & Price 2020, s. 69–73.
  16. ↑ Chwat, Sam: De Niro Spent Months on Northwest Accent The New York Times. 20.4.1993. The New York Times Company. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
  17. ↑ Robert De Niro The Biography Channel. Lontoo: A&E Net­works / Sky plc. Viitattu 27.12.2011. (englanniksi)
  18. ↑ Ganz & Price 2020, s. 62.
  19. ↑ ”Robert De Niro on How Hard It Was to Speak Italian in the God­father 2”. Art And Music (käsikirjoitus). 26.12.2017. Viitattu 4.9.2018. (englanniksi)
  20. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Robert De Niro Biography.com. 20.10.2023. Hearst Magazine Media, Inc. Viitattu 14.9.2016. (englanniksi)
  21. ↑ Coggan, Devan: Robert De Niro sets Oscar record for time between first and most recent nominations EW.com. 23.1.2024. Dotdash Meredith. Viitattu 14.9.2016. (englanniksi)
  22. ↑ a b Springsteen, De Niro saavat USA:n presidentin mitalin Ita­lehti. 17.11.2016. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 17.11.2016.
  23. ↑ Robert De Niro Dating History Zimbio. Viitattu 17.12.2012. (englanniksi)
  24. ↑ Baby Surprise! Robert De Niro, 68, and Wife, 56, Welcome a Child Via Surrogate MailOnline. 24.12.2011. Lontoo: DMG Media. Viitattu 17.12.2012. (englanniksi)
  25. ↑ Yli­mutka, Leena: Sokki­ero! Robert De Niron, 75, ja Grace-vaimon yli 20 vuoden liitto päättyy iltalehti.fi. 21.11.2018. Viitattu 21.11.2018.
  26. ↑ Robert De Niro welcomes seventh child at 79 BBC News. 10.5.2023. Viitattu 17.8.2023. (englanti)
  27. ↑ 8 Famous Men with Prostate Cancer CNN. Atlanta. Arkistoitu 10.1.2013. Viitattu 17.12.2012. (englanniksi)
  28. ↑ De Niro: ”I Have an Italian Pass­port, I Have Finally Come Home” Rome Film Festival. 30.12.2013. Arkistoitu 30.12.2013. Viitattu 22.4.2019.
  29. ↑ De Niro Offered Italy Escape from Trump BBC News. 11.11.2016. Viitattu 22.4.2019. (englanniksi)
  30. ↑ Forbes listasi luksus­hotellit: Robert De Niron hotellille tyrmäys – valittiin huonoimmaksi Ilta-Sanomat. 22.12.2015. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 14.9.2016. Viitattu 14.9.2016.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Tammi, Eero: ”Noodles, raiskaaja – De Niron miehinen murhenäytelmä”. Filmihullu 2/2018.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Robert_De_Niro&oldid=22711110”