Yhdysvaltain merijalkaväki

Yhdysvaltain merijalkaväki United States Marine Corps
Tunnus
Toiminnassa	10. marraskuuta 1775–
Valtio	Yhdysvallat
Aselajit	merijalkaväki
Osa joukkoa	Yhdysvaltain asevoimat
Koko	182 000 aktiivipalveluksessa
Tukikohta	Pentagon
Infobox OK

Yhdysvaltain merijalkaväki (engl. United States Marine Corps^[1], lyhenne USMC) on yksi kuudesta Yhdysvaltain asevoimien puolustushaarasta. Se on Yhdysvaltain laivaston kanssa vastuussa maan merirajojen puolustamisesta ja laajamittaisista maihinnousuista sotilaallisissa operaatioissa ^[2] sekä kaikkien yhdysvaltalaisten suurlähetystöjen vartioinnista ympäri maailmaa^[3]. Sen palveluksessa on yhteensä noin 182 000 henkilöä, joista noin 38 500 on reservissä. Naisten osuus merijalkaväen sotilaista on 7,1 %.^[4]

Yhdysvaltain merijalkaväki perustettiin 10. marraskuuta 1775 Yhdysvaltain vapaussodassa palvelleista siirtokuntien merijalkaväen sotilaista. 28. marraskuuta 1775 Samuel Nicholas nimitettiin merijalkaväen ensimmäiseksi komendantiksi, ja joulukuussa merijalkaväessä palveli yhteensä noin 300 sotilasta. Kun vapaussota päättyi vuonna 1783 siirtokuntien voittoon ja Yhdysvaltain itsenäisyyden tunnustamiseen, siirtokuntien merijalkaväki lakkautettiin. Kaikki 131 upseeria ja yli 2 000 sotilaista menettivät paikkansa merijalkaväen palveluksessa. Instituutio elvytettiin vasta vuonna 1798, kun Yhdysvaltain kongressi perusti laivastoministeriön Yhdysvaltain laivastolle. Vuonna 1800 merijalkaväki siirsi toisen komendanttinsa William Ward Burrowsin johdolla toimipisteensä Yhdysvaltain pääkaupunkiin Washingtoniin, jossa nykyisin sijaitsee merijalkaväen päämaja.

Ensimmäinen Yhdysvaltain rajojen ulkopuolinen sota merijalkaväelle oli ensimmäinen barbareskisota vuosien 1801 ja 1805 välillä. Kenraali William Eatonin ja aliluutnantti Presley O’Bannonin johdolla merijalkaväki ratkaisi sodan kulun Yhdysvaltain eduksi Dernan taistelussa vuonna 1805, ja lopulta heikentynyt Osmanien valtakunta joutui antautumaan Yhdysvalloille. Vuoden 1811 maaliskuussa merijalkaväki perusti Yhdysvaltain rauhan ajan ensimmäisen laivastotukikohdan Georgian osavaltioon, mutta tukikohta hylättiin kaksi vuotta myöhemmin 1813. Merijalkaväen ensimmäinen maataistelu käytiin vuoden 1812 sodassa Sackets Harborissa New Yorkin osavaltiossa. Vuoden 1812 sodassa merijalkaväen sotilaita palveli myös eversti Winfield Scottin yllätyshyökkäyksessä Kanadan puolelle sekä kenraali Andrew Jacksonin puolustuslinjassa kukistamalla englantilaisten maihinnousun New Orleansin satamassa. Vuonna 1817 presidentti Jackson määräsi merijalkaväen tunkeutumaan Espanjalle kuuluneen Floridan maaperälle ja Yhdysvallat kaappasi Itä-Floridan hallintaansa.

Vuoden 1812 sodan jälkeen alkoi merijalkaväen rappeutuminen. Kolmas komendantti Franklin Wharton kuoli kesken virkakautensa ja neljäs viranhaltija Anthony Gale erotettiin syytöksistä epäpätevyydestä ja alkoholismista. Vuonna 1820 merijalkaväen viidenneksi komendantiksi nimitettiin Archibald Henderson, ja hän palveli virassa 39 vuoden ajan eli pidempään kuin yksikään muu komendantti. Hendersonin alaisuudessa merijalkaväki teki tutkimusmatkoja Karibianmerellä, Meksikonlahdella, Länsi-Afrikassa, Falklandinsaarilla ja Sumatrassa, ja hänen toimintansa esti presidentti Jacksonin ehdotuksen merijalkaväen liittämisestä Yhdysvaltain maavoimiin. Hendersonin ansiosta kongressi hyväksyi vuonna 1834 ehdotuksen merijalkaväen siirtämisestä laivastoministeriön alaisuuteen. Henderson oli myös kahden merijalkaväen johdossa vuosien 1846 ja 1848 välisessä Meksikon–Yhdysvaltain sodassa, jossa merijalkaväki ja maavoimat valtasivat Chapultepecin linnan Méxicon kaupungin lähistöllä. Henderson kuoli kesken virkakautensa vuonna 1859, mutta nykyisin hän kuuluu saavutustensa ansiosta merijalkaväen merkittävimpiin hahmoihin.

Yhdysvaltain sisällissodassa vuosien 1861 ja 1865 välillä merijalkaväen sotilaita palveli sekä Unionin että Konfederaation puolella. Sisällissodan jälkeen merijalkaväki palasi asevoimien itsenäisen puolustushaaran rooliinsa, ja vuodesta 1864 lähtien merijalkaväen seitsemäs komendantti oli Jacob Zeilin. Zeilinin alaisuudessa Yhdysvaltain merijalkaväki omaksui oman sinettinsä, virallisen hymninsä sekä latinankielisen tunnuslauseensa semper fidelis eli ”aina uskollinen”, jonka pohjalta merijalkaväen soittokunnan kapellimestari John Philip Sousa sävelsi samannimisen merijalkaväen virallisen marssin vuonna 1869. Vuonna 1898 Espanjan ja Yhdysvaltain sodassa merijalkaväki teki ensimmäiset laajamittaiset maihinnousunsa miehittämällä Espanjan vallan alaiset siirtomaat Filippiineillä, Kuubassa ja Puerto Ricossa, ja merijalkaväki myös perusti Guantanamo Bayn laivastotukikohdan Kuuban maaperälle.

1900-luvun alussa merijalkaväki osallistui Yhdysvaltain sotilaallisiin interventioihin monissa Latinalaisen Amerikan köyhissä banaanivaltioissa, mukaan lukien Dominikaanisessa tasavallassa, Haitissa, Meksikossa, Nicaraguassa, Panamassa ja Hondurasissa. Merijalkaväen ensimmäinen merkittävä osallistuminen sotatoimiin 1900-luvulla oli kuitenkin ensimmäisessä maailmansodassa, kun Yhdysvallat liittyi ympärysvaltojen puolelle vuonna 1917. Ympärysvaltoihin liittymisen aikoihin merijalkaväessä palveli 511 upseeria ja 13 214 sotilasta, mutta sodan päättymiseen mennessä miesvahvuus oli noussut jo 2 400 upseeriin ja 70 000 sotilaaseen.^[5] Merijalkaväki osallistui maataisteluihin Euroopassa, enimmäkseen Ranskan ja Saksan maaperällä, ja heidän voittonsa saksalaisista Marnen lähistöllä vuonna 1918 kuului merijalkaväen historian suurimpiin taisteluihin. On väitetty, että saksalaisten lempinimi merijalkaväen sotilaille oli Teufelshunde eli ”paholaiskoirat”, mutta todellisuudessa kyseessä on urbaani legenda.^[6]

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaallinen toiminta siirrettiin 1930-luvun varrella Tyynellemerelle, koska Japanin keisarikunta oli omaksunut imperialistisen laajentumispolitiikan ja laivastoministeri Frank Knox uskoi, että Japanin sotilasmahti olisi vakava uhka Yhdysvaltain turvallisuudelle. Vuoden 1941 joulukuussa Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan liittoutuneiden puolelle ja merijalkaväki mobilisoitiin Tyynellemerelle. Merijalkaväen toiminnalla oli ratkaiseva rooli Tyynenmeren sodan kulussa, ja merijalkaväki osallistui muiden muassa Guadalcanalin, Tarawan, Saipanin, Iwo Jiman ja Okinawan taisteluihin. Merijalkaväen miestappiot toisessa maailmansodassa olivat sen historian suurimmat: lähes 87 000 miestä kaatui tai haavoittui^[7], ja 2 274 joutui akselivaltojen sotavangeiksi^[8]. Sodan päättymisen jälkeen merijalkaväessä palveli noin 485 000 miestä, ja se oli organisoitu kuudeksi divisioonaksi. Toisen maailmansodan päättyminen liittoutuneiden voittoon ja keisarillisen Japanin sotilasmahdin romahtaminen mahdollistivat merijalkaväen toiminnan Kaakkois-Aasiassa, mukaan lukien Taiwanissa, Laosissa, Thaimaassa ja Etelä-Vietnamissa.

Vuonna 1950 alkaneessa Korean sodassa Yhdysvaltain merijalkaväki teki kenraali Douglas MacArthurin johdolla maihinnousun Incheonin kaupunkiin, joka oli joutunut Korean tasavallan miehittäneen Korean kansanarmeijan alaisuuteen. Maihinnousun ansiosta pohjoiskorealaisten huoltolinjat katkesivat ja kaupunki oli seuraavan viikon sisällä Yhdistyneiden kansakuntien valvonnassa. Korean kansanarmeijan sotilaat joutuivat sekasorron valtaan ja merijalkaväki seurasi heitä Jalun rantatörmille saakka, missä Kiinan Kansan vapautusarmeija saapui Korean demokraattisen kansantasavallan tueksi ja merijalkaväki vetäytyi Koreoiden väliselle rajalle 38. leveyspiirillä. Merijalkaväen kannalta sodan yksi tärkeimmistä taisteluista käytiin Changjinissa, jossa vetäytyvät merijalkaväen sotilaat aiheuttivat Kansan vapautusarmeijalle raskaita miestappioita. Merijalkaväen miestappiot Korean sodassa olivat arviolta 30 000 kaatunutta tai haavoittunutta miestä.^[9] Kun sota ratkesi aselepoon vuonna 1953, merijalkaväessä palveli yhteensä 261 000 miestä.

Merijalkaväellä oli myös merkittävä rooli Vietnamin sodassa, jossa se osallistui Đà Nẵngin, Huến ja Khe Sanhin taisteluihin. Kaikki merijalkaväen sotilaat poistuivat Vietnamista vuonna 1971, mutta myöhemmin vuonna 1975 merijalkaväki lähetettiin evakuoimaan Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan Saigonista Pohjois-Vietnamin kansanarmeijan saapuessa kaupunkiin. Merijalkaväki menetti Vietnamin sodassa yhteensä 14 836 kaatunutta.^[10] Vietnamin sodan tappion myötä merijalkaväki ei enää osallistunut laajamittaisiin sotatoimiin, mutta se osallistui maihinnousuihin vuonna 1983 Grenadan ja vuonna 1989 Panaman miehityksessä. Vuonna 1983 tehty itsemurhapommi-isku yhdysvaltalaisille paraakeille Beirutissa tappoi 241 sotilasta merijalkaväestä.^[11] Merijalkaväki oli myös vuoden 1991 Persianlahden sodassa, Yhdysvaltain rauhanturvaoperaatioissa Somaliassa vuosien 1992 ja 1995 välillä ja vuoden 1999 Kosovon sodassa.

Syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen presidentti George W. Bush julisti terrorisminvastaisen sodan, mikä salli Yhdysvaltain merijalkaväelle ja kaikille muille asevoimien puolustushaaroille maailmanlaajuiset oikeudet terrorismin vastaisiin operaatioihin.

Ensimmäinen merijalkaväen osallistuminen terrorismin vastaiseen toimintaan oli vuonna 2001, kun Yhdysvallat aloitti sodan Afganistanissa kaataakseen Taliban-hallinnon ja kaapatakseen al-Qaida-terroristijärjestön perustajan Osama bin Ladenin. Ensimmäiset merijalkaväen joukot saapuivat Afganistaniin Pohjoisen liiton kontrolloiman Qunduzin maakunnan kautta ja kaappasivat lentoaseman Kandaharissa.^[12] Vuodesta 2002 lähtien merijalkaväen ensisijainen tehtävä Afganistanissa on ollut vuoristossa ja maaseudulla yhdysvaltalaisilta piileskelevien vastarintataistelijoiden paikantaminen. Vuonna 2008 presidentti Bush ja puolustusministeri Robert Gates ilmoittivat 3 200 uuden merijalkaväen sotilaan lähettämisestä Afganistaniin Nato-jäsenmaiden rauhanturvaoperaatioiden avuksi.^[13]

Vuonna 2003 Yhdysvallat aloitti Irakin sodan Saddam Husseinin hallinnon kaatamiseksi, ja Yhdysvaltain merijalkaväki osallistui muiden muassa Fallujan kaupungin valtaamiseen. Sotatoimien päättymisen jälkeen yli 3 000 merijalkaväen sotilasta osallistui Irakin hallituksen joukkojen rinnalla muiden muassa vuonna 2004 operaatio Phantom Furyyn, jonka oli tarkoitus kaapata Falluja, jonka Irakin vastarinta oli miehittänyt Husseinin hallinnon kaatumisen jälkeen.^[14] Merijalkaväen sotilaita on kuitenkin myös syytetty sotarikoksista Irakissa, kuten vuoden 2005 Hadithan verilöylystä, jossa Yhdysvaltain merijalkaväki tappoi 24 irakilaista siviiliä Hadithan kaupungissa Länsi-Irakissa.

Yhdysvaltain merijalkaväki toimii puolustusministeriön alaosaston laivastoministeriön alaisuudessa. Puolustushaaran korkea-arvoisin upseeri on merijalkaväen komentaja, pääsääntöisesti täyskenraali, joka on vastuussa merijalkaväen sotilaiden värväyksestä, koulutuksesta ja varustuksen hankkimisesta.^[15] Komentaja on Yhdysvaltain asevoimien pääesikunnan jäsen ja vastuussa toiminnastaan laivastoministerille. Komentaja kuuluu olla neljän tähden kenraali, jonka on nimittänyt virkaan Yhdysvaltain presidentti ja valinnan on vahvistanut Yhdysvaltain senaatti. Komendantin alaisuudessa on hänen varamiehensä ja muut sotilaskomentajat, joille komendantti kertoo laivastoministeriön päättämät käskyt. Nykyista edeltävä Yhdysvaltain merijalkaväen komentaja oli Persianlahden sodassa ansioitunut kenraali James T. Conway, jonka presidentti George W. Bush nimitti virkaan vuonna 2006.^[16] Conwayn varamies oli nuorempi kenraali James Cartwright, jota pidettiin todennäköisenä ehdokkaana seuraavaksi merijalkaväen komentajaksi. Yhdysvaltain maavoimien rakenteesta poiketen merijalkaväki ei ole organisoitu tavanomaisen armeijan tavoin, vaan se koostuu taisteluosastoista, jotka on jaettu merijalkaväkipataljooniksi, merijalkaväkiprikaateiksi ja merijalkaväkiarmeijakunniksi.^[17] Merijalkaväkeen kuuluvat myös erilliset osastot komentoketjulle, maajoukoille, ilmavoimille ja logistiikalle. Yhdysvaltain merijalkaväessä palvelee 176 000 miestä kolmessa divisioonassa ja 40 000 miestä yhdessä divisioonassa joka on reservissä, joten se miesvahvuudeltaan Yhdysvaltain asevoimien puolustushaaroista pienin, mutta kuitenkin suurempi monen muun valtion koko asevoimat. Presidentti Obaman suunnitelmiin kuuluu merijalkaväen vahvuuden nostaminen 27 000 miehellä.^[18] Merijalkaväki käyttää armeijan sotilasarvoja.

Vaihtelevan kokoinen Marine Air-Ground Task Force (MAGTF) kuuluu maa- ja ilmakomponentin lisäksi huolto- ja komentokomponentit. Pienin osasto on merijalkaväkipataljoonan taisteluosasto (MEU), jossa on noin 2 000 sotilasta ja suurin merijalkaväkiarmeijakunta (MEF). Tyynenmeren ja Atlantin laivastoille on yleensä alistettu molemmille kolme pataljoonaa ja seitsemäs MEU-pataljoona on reservissä Okinawan tukikohdassa. Jokainen pataljoona pystyy suorittamaan erikoisjoukko-operaatioita. Merijalkaväkiprikaatin (MEB) vahvuus on 10 000–20 000 sotilasta ja sen ilmakomponenttiin kuuluu noin 100 helikopteria ja 50 rynnäkkökonetta. Armeijakuntia (MEF) on rauhan aikana kolme ja niissä on joukkoja kulloisessakin tehtävässä tarvittava määrä. Armeijakunnan lennostoon kuuluu noin 120 lentokonetta ja 150 helikopteria.^[17]

Yhdysvaltain maavoimien tavoin merijalkaväkeen kuuluu useita erikoisjoukkotoiminnan osastoja, kuten terrorismin vastaiseen toimintaan koulutettu FAST, Team Six sekä tiedusteluun ja ei-tavanomaiseen sodankäyntiin erikoistunut Force Reconnaissance. Merijalkaväen erikoisjoukkojen esikunta on suoraan vastuussa United States Special Operations Commandille.^lähde?

Vuosittain palvelukseen astuu yli 2 000 upseeria ja 38 000 hyväksytään koulutukseen, johon valitaan laivaston reserviupseerikurssilta (NROTC), upseerikokelaskoulusta (OCS) tai Yhdysvaltain laivastoakatemiasta. Kuusikuukautinen peruskoulutus jalkaväkijoukkueen johtajaksi järjestetään Quanticossa, Virginiassa.^lähde?

Laivastoministeriön toiminnan seurauksena merijalkaväki tekee aktiivista yhteistyötä Yhdysvaltain laivaston kanssa, ja niiden välinen suhde on läheisempi kuin muilla Yhdysvaltain asevoimien puolustushaaroilla. Kaikkia merijalkaväen sotilaita kannustetaan jo alokasvaiheessa yhteistyöhön laivaston henkilökunnan kanssa, ja yhteistyön toimivuuden takaamiseksi molemmilla puolustushaaroilla on käytössä samoja koulutusohjelmia. Laivasto avustaa merijalkaväkeä logistiikassa ja sotilaiden kuljetuksessa taistelukentälle, ja vastaavasti merijalkaväki suorittaa laivaston puolesta merivoimien operaatioissa vaaditut tehtävät sisämaassa. Merijalkaväellä ei ole omia lääkintämiehiä tai sotilaspastoreita, koska laivaston lääkintämiehet ja sotilaspastorit korvaavat molemmat roolit merijalkaväessä. Merijalkaväen ja laivaston yhteistyön takia vuonna 2007 laivastoministeriö yritettiin nimetä ”laivasto- ja merijalkaväkiministeriöksi”, mutta lopulta ehdotus hylättiin.^[19]

Merijalkaväellä on käytössään omat hävittäjät, taisteluhelikopterit, kuljetuslentokoneet hyökkäysalukset, panssarivaunut ja tykistö joten se on täysin omavarainen. Pääasiallisena maastopukuna käytetään MCCUU-leikkauksella varustettua MARPAT-kuvioitua pukua. Kantolaitteena nykyään merijalkaväki käyttää SPARTAN II tai Interceptor liiviä, johon on kiinnitettynä taskuja, tämä lipastaskut+sirpaleliivi järjestelmä on syrjäyttänyt LC-2 kantolaite. Merijalkaväen erikoisjoukot kuten Force Reconnaissance ja FAST käyttävät myös CIRAS ja FSBE -liivejä. Interceptor liivejä alettiin korvaamaan MTV liiveillä, jotka taas todettiin liian raskaiksi ja niistä kehitettiin SPC liivi joka on korvaamassa molemmat mallit.

Yhdysvaltain merijalkaväen sotilaiden ensisijainen käsiase on M16-rynnäkkökivääri tai sen pohjalta valmistettu M4-karbiini yleisimpänä aseena ollessa M16A4 M5-RAS-kiskoetupäällä varustettuna. Merijalkaväki on korvaamassa kaikkien kiväärimiesten aseet Heckler & Koch HK416 rynnäkkökivääriin perustuvalla M27 kiväärillä, jolla voi ampua pistemaaleja 550 metriin ja aluemaaleja jopa 700 metriin asti.^selvennä Tulitukimiesten aseistukseen kuuluvat M240- ja M249-konekiväärit, ja raskaamman tulivoiman takaavat myös rynnäkkökivääreihin liitettävä M203-kranaattiampumalaite sekä M224- ja M25-kranaatinheittimet. Merijalkaväen sotilaat voidaan aseistaa myös M2-mallin raskaalla konekiväärillä tai Mk 19 -kranaatinheittimellä. Merijalkaväen tarkka-ampujat on aseistettu M40-kiikarikiväärillä. Panssarintorjuntaa varten merijalkaväen aseistukseen kuuluu AT4- ja SMAW-raketteja sekä FGM-172 SRAW-, FGM-148 Javelin- ja BGM-71 TOW -ohjuksia. Joidenkin sotilaiden aseistukseen kuuluu myös M9-pistooli.

Merijalkaväen ajoneuvoihin kuuluu Humvee-panssariautoja ja M1 Abrams -taistelupanssarivaunuja, jotka ovat myös Yhdysvaltain maavoimien käytössä. Merijalkaväellä on kuitenkin myös puolustushaaraa varten suunniteltuja ajoneuvoja, kuten AAV-7A1-amfibiovaunuja ja LAV-25-panssariautoja. Irakissa toistuvien tienvarsipommi-iskujen vaaran seurauksena vuonna 2007 merijalkaväki tilasi 3 200 kappaletta MRAP-panssariautoja korvatakseen Humveet, jotka osoittautuivat liian heikosti panssaroiduksi tienvarsipommeille.^[20] Merijalkaväen tykistöön kuuluvat M777- ja M198-haupitsit sekä M142 HIMARS-raketinheittimet.

Merijalkaväellä on maassa liikkuvien kulkuneuvojen ohella myös suuri valikoima helikoptereita ja lentokoneita. AH-1 SuperCobra on merijalkaväen taisteluhelikopteri, joka siirrettiin merijalkaväen palvelukseen maavoimien uudemman AH-64 Apachen massatuotannon alkamisen jälkeen. UH-1N Twin Huey, CH-46 Sea Knight ja CH-53 Sea Stallion ovat kuljetushelikoptereita, mutta merijalkaväki suunnittelee niiden korvaamista V-22 Ospreylla. Marine One -kutsukoodilla tunnettu helikopteri kuljettaa presidenttiä.

Merijalkaväellä on myös AH-8B Harrier II - ja F/A-18 Hornet -suihkuhävittäjiä, mutta ne korvataan F-35 Joint Strike Fighterilla. EA-6 Prowler ja KC-130 Hercules ovat elektroniseen sodankäyntiin tarkoitettuja lentokoneita.

Merijalkaväen miehittämättömiin UAV-koneisiin kuuluvat RQ-7 Shadow ja ScanEagle.

• Merijalkaväen hymni

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Yhdysvaltain merijalkaväki Wikimedia Commonsissa

• Yhdysvaltain merijalkaväen virallinen kotisivusto (englanniksi)