Aarre Simonen

Aarre Simonen
Aarre Simonen 1960-luvun alkupuolella.
Suomen sisäasiainministeri
Fagerholmin I hallitus 29.7.1948–17.3.1950
Edeltäjä	Eino Kilpi[1]
Seuraaja	Urho Kekkonen[2]
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri
Kekkosen V hallitus[3] 20.10.1954–3.3.1956
Edeltäjä	Penna Tervo[4]
Seuraaja	Kauno Kleemola[5]
Suomen oikeusministeri
Kekkosen V hallitus[3] 20.10.1954–6.11.1954 Paasion hallitus[6] 27.5.1966–22.3.1968 Koiviston I hallitus[7] 22.3.1968–14.5.1970
Edeltäjä	Yrjö Puhakka[8] Johan Otto Söderhjelm[9]
Seuraaja	Weio Henriksson[3] Keijo Liinamaa[10]
Suomen valtiovarainministeri
Fagerholmin II hallitus [5] 3.3.1956–27.5.1957
Edeltäjä	Penna Tervo[3]
Seuraaja	Nils Meinander[11]
Kansanedustaja
21.7.1951–19.2.1962[12]
Ryhmä/puolue	Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri	Hämeen läänin pohjoinen vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt	18. marraskuuta 1913 Helsinki
Kuollut	3. helmikuuta 1977 (63 vuotta) Helsinki
Puoliso	Leeni Lahja Nikkinen
Tiedot
Puolue	SDP (1951–1958) TPSL (1959–1973) STP (1973–1977)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Aarre Edvard (Aarre E.) Simonen (18. marraskuuta 1913 Helsinki – 3. helmikuuta 1977 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, joka toimi muun muassa kansanedustajana (1951–1962) ja useiden hallitusten ministerinä. Kansanedustajana Simonen edusti Hämeen läänin pohjoista vaalipiiriä.^[12] Sosiaalidemokraatti Simonen riitaantui 1950-luvun lopulla SDP:n tannerilaisen enemmistösiiven kanssa ja liittyi 1959 perustettuun Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattiseen liittoon, jonka puheenjohtajana hän toimi vuosina 1964–1970.

Aarre Simosen vanhemmat olivat Rautalammilta Helsinkiin muuttanut muurari Edvard Simonen ja Ida Alina Haapala (ent. Hagstedt). Aarre oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1931, suoritti ylemmän oikeustutkinnon sekä valmistui lakitieteen kandidaatiksi ja lisensiaatiksi vuonna 1936 ja sai varatuomarin arvon vuonna 1943. Simonen suoritti Reserviupseerikoulun 32. kurssin parhaana oppilaana vuonna 1936 ja toimi sotien aikana pääasiassa toimistoupseerina merivoimien esikunnassa. Sotilasarvoltaan hän oli kapteeni.

Sisäministerinä Simonen muun muassa hajotutti lakon Arabian tehtaalla vuonna 1948, saaden tästä lisänimen "Sapeli-Simonen", koska lehtikuvassa ratsupoliisin piiska näytti sapelilta. Elokuussa 1949 Kemin Oy:n lakon aikana Simonen lähetti poliiseja paikalle turvaamaan rikkureitten työrauhaa sen jälkeen kun Fagerholmin I hallitus oli julistanut lakon alaisen Kemijokisuun erottelutyömaan vapaaksi työmaaksi. Lakkolaisten ja poliisien välisessä kahakassa 8. elokuuta 1949 (Kemin veritorstai) kuoli kaksi lakkolaista.

Simonen nousi Suomen Pankin johtokunnan jäseneksi vuonna 1957 ja varapääjohtajaksi 1972. Presidentin valitsijamiehenä Simonen oli vuosien 1950 ja 1956 vaaleissa.

Kesän 1958 eduskuntavaalien jälkeen Simonen oli mukana SDP:stä irtautuneessa "skogilaisessa" vähemmistöryhmässä, joka halusi puolueen tekevän läheisempää yhteistyötä SKDL:n kanssa. Simosen johtaessa välirikon seurauksena perustettua TPSL:ää puolueen kannattajat tunnettiin "simoslaisina". Simonen putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa eikä onnistunut paluuyrityksessään vuonna 1966 puolueensa hyvästä menestyksestä huolimatta. Simosen ura päivänpolitiikassa päättyi vuoden 1970 vaaleihin, jolloin TPSL ei saanut enää yhtäkään eduskuntapaikkaa. Tämän jälkeen hän toimi vielä TPSL:n puoluevaltuuston puheenjohtajana puolueen lakkauttamiseen saakka.

TPSL:n lakkauttamisen (1973) jälkeen Simonen toimi Sosialistisessa työväenpuolueessa. Hän oli STP:n puoluevaltuuston puheenjohtaja vuosina 1973–1976. Myös virkaansa Suomen Pankissa Simonen hoiti kuolemaansa saakka.

Poliittisen toimintansa ohella Simonen oli mm. Imatran Voima Oy:n ja Oulujoki Oy:n hallintoneuvostojen puheenjohtaja, Kemijoki Oy:n ja Lännen Tehtaiden hallintoneuvostojen, Autoliiton ja Suomen siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton varapuheenjohtaja, Rakennuskunta Hakan ja Outokumpu Oy:n hallintoneuvostojen jäsen sekä Helsingin kaupunginvaltuuston, Turun yliopiston valtuuskunnan ja Intimiteatterin kannatusyhdistyksen johtokunnan jäsen.

Vuonna 1953 Aravan silloisen hallituksen jäsenet, muiden muassa Aarre Simonen, saivat syytteen niin kutsutun Kaljakallion jutun vuoksi. Arava oli myöntänyt halpakorkoisen asuntolainan Helsingin Lauttasaareen rakennetulle asunto-osakeyhtiö Kaljakalliolle. Asiasta nousi kohu, kun osoittautui, että asunnot oli rakennettu suuremmiksi kuin lainaehdot sallivat, ja laina peruttiin. Helsingin raastuvanoikeus katsoi Aravan halituksen syyllistyneen varomattomuudesta tehtyyn virkavirheeseen ja tuomitsi syytetyille varoituksen. Korkein oikeus vahvisti vuonna 1958 alempien oikeusasteiden päätöksen.^[13]

Syksyllä 1961 Simonen tuomittiin sakkoihin niin sanotussa Kätilöopiston jutussa Valtakunnanoikeudessa rangaistukseen ministerinä tehdystä virkarikoksesta. ^[14] Sosiaalineuvos Martta Salmela-Järvisen mukaan Simonen oli Kätilöopiston rakennushankkeessa mukana täysin vilpittömin mielin. Salmela-Järvisen mukaan juttu oli oleellisesti sidoksissa tuolloisiin SDP:n sisäisiin kiistoihin, ja hänen mielestään kyseessä oli SDP:n niin kutsutun leskisläisen siiven nostattama ajojahti Simosta kohtaan.^[15] Suomen Sosialidemokraatin pakinoitsija Simo Juntunen (Simppa) tuomittiin kunnianloukkauksesta sakkoihin Helsingin raastuvanoikeudessa hänen herjattuaan Simosta kirjoituksissaan.^[16]

Vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen Simonen nimitettiin Paasion hallituksen oikeusministeriksi, minkä johdosta oikeisto-oppositio teki välikysymyksen. Välikysymyksen mukaan Simonen täytti perustuslaissa ministereiltä vaadituista ominaisuuksista – syntyperäinen Suomen kansalainen, rehelliseksi ja taitavaksi tunnettu – vain kansalaisuutta koskevan kriteerin. Koska hallitus sai äänestyksessä eduskunnalta luottamuksen, on Simonen tiettävästi ainoa Suomessa eduskunnan päätöksellä rehelliseksi todettu henkilö. Toisaalta oikeusministeriön hallitusneuvoksena Simosen ministerikaudella toiminut Kai Korte on muistelmissaan luonnehtinut Simosta yhdeksi parhaista esimiehistään, joka "delegoi valtaa, mutta kantoi vastuun itse". Simonen jatkoi oikeusministerinä myös Koiviston hallituksessa vuosina 1968–1970. Simosen viimeiselle ministerikaudelle osuivat niin kutsutut yllytysoikeudenkäynnit vuosina 1969–1970.^[17]

Aarre Simosen puoliso vuodesta 1945 oli sisustustaiteilija Leni Nikkinen (s. 1919). Heillä oli lapset Iiro (s. 1947), Kati (s. 1949) ja Mari (s. 1951).

Vaikka Aarre Simonen näytti ulkoisesti kestävän tyynesti häneen Kätilöopiston jutun aikana kohdistuneen, lähes neljä vuotta kestäneen ryöpytyksen, sillä oli todellisuudessa vakavat seuraukset hänen yksityiselämäänsä. Simosella todettiin stressistä aiheutunut diabetes, jonka vuoksi hänen molemmat jalkansa jouduttiin myöhemmin 1970-luvulla amputoimaan.^[18] Kielteisen julkisuuden paine kävi ylivoimaiseksi myös Simosen perheelle. Leni Simonen otti vuonna 1970 avioeron ja muutti perheen tyttärien kanssa ulkomaille.^[19]

Aarre Simonen kuoli vatsasyöpään Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa. Hänet haudattiin Simosen perhehautaan Hietaniemen hautausmaalle.^[20]

• 1948–1950 Sisäasiainministeri
• 1949–1950 2. kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
• 1954–1956 Kauppa- ja teollisuusministeri
• 1954 vastaava oikeusministeri
• 1956–1957 valtiovarainministeri
• 1957 ministeri valtioneuvoston kansliassa (myös pääministerin sijainen)
• 1966–1970 oikeusministeri

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Aarre Simonen.

• Peltoniemi, Hannu − Rajala, Pentti: Sapeli-Simonen. Tammi 1981, Helsinki. ISBN 951-30-5234-6.
• Soikkanen, Hannu: ”Simonen, Aarre (1913–1977)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 33–37. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5 Teoksen verkkoversio.

• Itse asiassa kuultuna, tv-haastattelu vuodelta 1975, 56 min, Yle Areena.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Suomi (KANTO) Yhdysvallat Henkilöt Kansallisbiografia Biografiskt Lexikon Eduskunta Yle Uppslagsverket Finland Biografiasampo