Augustus

Augustus
Imperator Caesar divi filius
Rooman keisari Augustus. Patsas on ihannoiva esitys voittoisasta keisarista. Sen tyyli poikkeaa selvästi tasavallan aikaisesta realistisemmasta kuvanveistotyylistä.
Rooman keisari
Valtakausi	27 eaa. – 14
Edeltäjä	Julius Caesar (diktaattori)
Seuraaja	Tiberius
Syntynyt	23. syyskuuta 63 eaa.[1] Rooma[1]
Kuollut	19. elokuuta 14 (75 vuotta) Nola
Puoliso	Clodia Pulchra Scribonia Livia Drusilla
Lapset	Julia Gaius Caesar (adoptoitu) Lucius Caesar (adoptoitu) Tiberius (adoptoitu)
Suku	Julius-Claudius
Isä	Gaius Octavius
Äiti	Atia Balba Caesonia

Gaius Julius Caesar Augustus (synt. Gaius Octavius Thurinus, myöh. Gaius Julius Caesar, yleisesti Augustus) (23. syyskuuta 63 eaa.^[1] – 19. elokuuta 14) oli Rooman ensimmäinen keisari (valtakausi 16. tammikuuta 27 eaa. – 19. elokuuta 14 jaa.). Augustus oli Julius-Claudius-suvun ensimmäinen keisari. Julius Caesar adoptoi hänet vuonna 44 eaa. ja nimitti seuraajakseen.

Ulkonaisesti Augustus säilytti Rooman tasavallan muodot ja tavat, mutta hallitsi käytännössä yksinvaltiaana yli 40 vuotta. Augustus lopetti veristen sisällissotien kauden verisillä sodilla. Hänen suurimpana saavutuksenaan pidetään pitkää suhteellisen rauhan aikakautta Pax Romanaa.

Augustus julistettiin jumalaksi pian kuolemansa jälkeen. Tulevat Rooman ja Bysantin hallitsijat ottivat Augustuksen sukunimen Caesar ja arvonimen Augustus keisarien pysyviksi arvonimiksi.

Augustus syntyi Roomassa nimellä Gaius Octavius Thurinus. Octaviukset eivät olleet alkuperäisiä roomalaisia, vaan he olivat kotoisin Latiumin alueen eteläosassa olevasta Velitraen kaupungista. Suku oli kuitenkin arvostettu ja varakas. Octaviuksen isä Gaius Octavius kuului ritarisäätyyn, ja hänen saavutettuaan kvestorin arvon hänet valittiin senaattiin. Päästessään senaattiin vanhempi Octavius oli ollut avioliitossa erään Ancharian kanssa ja saanut tämän kanssa tyttären Octavia maiorin, mutta Octavius erosi Anchariasta ja avioitui Julius Caesarin sisarentyttären Atia Balba Caesonian kanssa. Pari sai pian tyttären, jonka nimeksi tuli Octavia minor. Vuonna 63 eaa. pari sai vihdoin odotetun pojan, tulevan keisari Augustuksen. Dio Cassius kertoo, että astrologit ennustivat vastasyntyneelle Gaiukselle huonoa tulevaisuutta, mutta tämä on luultavasti jälkikäteinen keksintö. Pikku Gaius vietti ensimmäiset vuotensa isänsä tilalla Velitraessa. Samalla hänen isänsä eteni urallaan, ja hänen palveltuaan preetorina hänet lähetettiin vuodeksi Makedonian maaherraksi. Ollessaan paluumatkalla Italiaan Makedoniasta vuonna 59 eaa. Octavius kuoli yllättäen. Poika Octavius oli tuolloin vasta nelivuotias.^[2]

Octaviuksen äiti Atia meni uusiin naimisiin erään Lucius Marcius Philippuksen kanssa. Philippus oli Julius Caesarin kannattajia ja entinen Syyrian maaherra. Octavius vietti kuitenkin pääosan lapsuuttaan isoäitinsä, Julius Caesarin sisaren, luona. Isoäiti kuoli noin 51 eaa. Vasta kaksitoistavuotias Octavius piti isoäitinsä hautajaisissa hautajaispuheen.^[3] Viisitoistavuotiaana Octavius pukeutui aikuisen miehen toga virilikseen^[4] ja hänet valittiin pontifex-pappiskollegioon.

Caesar pyysi nuorta Octaviusta mukaansa African retkelleen, mutta tämän äiti vastusti lähtöä. Octavius sai kuitenkin ottaa osaa Caesarin African triumfiin. Seuraavana vuonna 46 eaa. Caesar lähti Hispaniaan kukistamaan Pompeiuksen poikia, jotka vielä vastustivat häntä. Octavius päätti liittyä Caesarin seuraan ja selvisi tällä retkellään sekä haaksirikosta että vihamielisten alueiden läpi matkustamisesta. Tämä teki vaikutuksen Caesariin, joka muutti salaa testamenttiaan Octaviuksen hyväksi. Hispanian sotaretken päätyttyä Octavius palasi Caesarin kanssa Roomaan, jossa senaatti myönsi Caesarille imperatorin arvonimen perinnölliseksi lisänimeksi. Vuonna 45 eaa. Octavius lähti Apolloniaan opiskelemaan retoriikkaa ja luultavasti myös sodankäynnin taitoja.^[5]

Maaliskuussa 44 eaa. tuli Octaviuksen äidiltä kirje, jossa kerrottiin, että Julius Caesar oli murhattu Roomassa. Atia kehotti poikaansa olla palaamatta Roomaan, koska oli epävarmaa, mitä tapahtuisi.^[6] Octavius päätti kuitenkin palata Roomaan. Brundisiumissa Octavius sai kuulla, että lapseton diktaattori oli testamentissaan adoptoinut hänet ja tehnyt hänestä perijänsä. Octavius muutti roomalaisen perinteen mukaisesti nimensä Gaius Julius Caesariksi. Normaalisti nimen perään olisi lisätty myös nimi Octavianus, mutta ei ole todisteita, että Augustus olisi näin tehnyt. Nimi Octavianus, jota hänestä tästä eteenpäin yleisesti käytetään, on myöhempi rekonstruktio. Marcus Antonius väitti Octavianuksen saavuttaneen pääperijän aseman Caesarille suoritetuilla seksuaalisilla palveluksilla, mutta asiasta ei ole todisteita, ja Suetonius kutsuu sitä poliittiseksi loanheitoksi.

Pääartikkeli: Mutinan sota

Huhtikuussa 44 eaa. Octavianus saapui Roomaan. Hän oli tällöin kahdeksantoistavuotias, eivätkä monet vallantavoittelijat pitäneet häntä todellisena vaihtoehtona valtaan. Italiassa Octavianus tapasi Caesarin vanhoja veteraaneja, jotka liittyivät joukolla hänen kannattajiinsa. Roomassa Caesarin konsulikumppani Marcus Antonius oli noussut valtaan samalla kun Caesarin murhaajat olivat paenneet kaupungista. Ennen kuin Octavianuksesta tuli laillisesti Caesarin poika, oli senaatin säädettävä tätä koskeva laki. Antonius ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Octavianukselle Caesarin valtavaa perintöä vaan yritti pitkityttää senaatin päätöstä. Antonius esti myös Octavianusta tulemasta valituksi kansantribuuniksi. Octavianuksen suosio kasvoi kuitenkin kansan keskuudessa.^[7]

»Kun [Octavianus] haki kansantribuunin virkaa, Antonius asettui vastarintaan, ja kun hän senaatin päätöksen perusteella aikoi pystyttää ottoisälleen kultaisen tuolin, Antonius uhkasi panna hänet vankeuteen, jollei hän lakkaisi kalastelemasta kansansuosiota.»
(Plutarkhos, Kuuluisien miesten elämäkertoja – Antonius, kääntänyt Kalle Suuronen)

Decimus Junius Brutus Albinus, yksi Caesarin murhaajista, oli Gallia Cisalpinan (Alppien tämänpuoleisen Gallian) maaherra. Caesar oli nimittänyt hänet tähän tehtävään, ja senaatti oli Caesarin murhan jälkeen sen hyväksynyt. Senaatti jakoi sympatiat Caesarin murhaajien kanssa ja vastusti Antoniusta, joka oli nimitetty Makedonian maaherraksi. Antonius sai kuitenkin senaatin vastustuksesta huolimatta provinssinsa vaihdetuksi Gallia cisalpinaksi. Antonius lähti pian Brundisiumiin, jonne osa hänelle uskollisista joukoista oli saapunut. Tilanteen kärjistyessä Octavianus lähti Campaniaan, jossa hän kokosi itselleen armeijan Caesarin veteraaneista. Octavianuksella ei ollut minkäänlaista laillista oikeutta koota tällaista armeijaa, vaan hän käytti rahalahjoja ja asemaansa Caesarin poikana saadakseen sotilaat puolelleen.

Aikaisemmin Antoniukselle uskolliset sotilaat alkoivat myös kannattaa Octavianusta, koska heidän mielestään Antoniuksen olisi pitänyt kostaa Caesarin murha. Octavianus lupasi sotilaille suuremman rahapalkkion kuin Antonius aikoi heille maksaa. Matkalla Roomaan kaksi Antoniukselle uskollista legioonaa loikkasi Octavianuksen leiriin. Silloin Antonius otti itselleen vielä uskolliset joukot ja marssi Gallia cisalpinaa kohti, jossa hän aikoi hyökätä Decimus Brutuksen kimppuun, koska tämä ei aikonut luopua provinssistaan.^[8]

Senaatti tuki puolestaan Decimus Brutusta, jota Antonius alkoi piirittää Mutinan kaupungissa. Cicero, jolla oli tuolloin suuri vaikutusvalta senaatissa, alkoi nyt vastustaa Antoniusta. Ciceron tuella Octavianus nimitettiin senaattoriksi propreetorin arvolla alkuvuodesta 43 eaa. Hänelle myönnettiin myös imperium, joka laillisti hänen siihen asti laittoman armeijansa. Antonius julistettiin isänmaan viholliseksi. Senaatti lähetti tämän jälkeen Octavianuksen vuoden 43 eaa. konsulien Aulus Hirtiuksen ja Gaius Vibius Pansa Caetronianuksen kanssa kukistamaan Antoniusta. Senaatin joukot voittivat Antoniuksen Mutinan taistelussa huhtikuussa 43 eaa., mutta molemmat konsulit kuolivat. Taistelun jälkeen Antonius pakeni Galliaan Marcus Lepiduksen luokse.^[9]

Pääartikkeli: Toinen triumviraatti

Senaatin ja Octavianuksen välit kiristyivät. Senaatti epäsi Octavianukselta triumfin. Kimpaantunut Octavianus marssi joukkoineen Roomaan ja otti itselleen konsulin viran. Antonius ehti tällä välin paeta. Tämän jälkeen tapahtui kuitenkin jotain yllättävää. Octavianus, Antonius ja Lepidus pääsivät vallanjaosta sopimukseen. Miehet muodostivat toisen triumviraatin (triumviri reipublicae constituendae), jonka asema virallistettiin lailla (lex Titia).

Liiton vahvistamiseksi Octavianus meni naimisiin Antoniuksen ottotyttären kanssa. Tämän jälkeen triumvirit ottivat asiakseen jahdata Caesarin salaliittolaisia ja muita vastustajiaan. Seuranneissa proskriptioissa moni korkea-arvoinen roomalainen murhattiin, joukossa myös Cicero. Cicero murhattiin Antoniuksen vaatimuksesta, koska Antonius tunsi puhujaa kohtaan syvää vihaa tämän aiempien filippiläispuheiden takia, joissa oli suorasukaisesti arvioitu Antoniuksen toimintaa. Tarinan mukaan Ciceron pää ja kädet pantiin esille forumin rostralle ja Antoniuksen vaimo Fulvia iski toistuvasti neulalla Ciceron turhan terävää kieltä.

27. marraskuuta 43 eaa. senaatti myönsi triumvireille oikeuden säätää lakeja ilman senaatin tai kansan hyväksyntää. He saivat myös nimittää virkamiehiä mielensä mukaan. Triumvirit jakoivat valtakunnan kolmeen osaan. Octavianus sai Sisilian, Korsikan ja Sardinian, Lepidus sai Hispanian ja Gallia Narbonensiksen, ja Antonius sai loput Galliasta.^[10]

Pääartikkeli: Toisen triumviraatin sota Caesarin murhaajia vastaan

Triumvirit aloittivat heti veriset proskriptiot, joissa kolmesataa senaattoria ja parituhatta ritarisäätyistä menetti omaisuutensa ja joutui maanpakoon tai tapettiin. Puhdistus ulottui laajalle Caesarin salaliittolaisten piirin ulkopuolelle, ja sen syynä lienee ollut myös tarve hankkia pikaisesti varoja sotaväen pitämiseen tyytyväisenä.

Antonius ja Octavianus aloittivat nyt sotaretken itään paenneita Brutusta ja Cassiusta vastaan. Yhteensä triumvireilla oli 43 legioonaa, joista noin 22 osallistui idän sotaretkeen. Lepidus jätettiin hallitsemaan Italiassa. Caesarin murhaajien laivasto esti kuitenkin tehokkaasti armeijaa ylittämästä Adrianmerta, vain kahdeksan legioonan etujoukko pääsi ylittämään meren vuoden 43 eaa. alussa. Sextus Pompeius, jonka nimi myös esiintyi triumvirien proskriptiolistoilla, oli ottanut Sisilian hallintaansa ja koonnut suuren laivaston. Monet proskriptioita paenneet kokoontuivat Sextuksen luokse. Octavianus lähetti laivaston kukistamaan Sextusta. Laivastojen välinen taistelu päättyi ilman selvää voittajaa. Sextus ei kuitenkaan sekaantunut sotaan enää tämän jälkeen.

Kesällä 42 eaa. triumvirien pääarmeija pääsi ylittämään Adrianmeren. Triumvirien joukot kohtasivat nyt itään paenneet Brutuksen ja Cassiuksen Filippoin luona Traakiassa syyskuussa. Octavianus oli tuolloin sairastunut ja seurasi armeijaa vähän jäljempänä. Antonius pystytti leirinsä röyhkeän lähelle vastustajien armeijan leiriä. Octavianus saapui paikalle kymmenen päivää myöhemmin. Armeijat olivat miltei tasavertaisia. Filippoin ensimmäinen taistelu käytiin lokakuun alussa 42 eaa. Octavianuksen joukot kärsivät tappion Brutuksen joukkoja vastaan. Toisella siivellä triumvirien Antoniuksen johtamat joukot kukistivat Cassiuksen, joka tietämättä Brutuksen voitosta teki itsemurhan. 23. marraskuuta armeijat kohtasivat jälleen, ja triumvirit kukistivat lopullisesti Brutuksen, joka hänkin teki itsemurhan taistelun jälkeen.^[11]

Filippoin taistelujen jälkeen Octavianus palasi Roomaan ja Antonius lähti itään. Triumvirit järjestivät hallintoalueensa uudelleen, ja Antonius otti tehtäväkseen idän olojen järjestämisen. Hän sai myös mukaansa suuren osan legioonista ja sai jatkossakin hallita Galliaa. Octavianuksen tehtäväksi tuli asuttaa palveluksensa lopettaneet veteraanit Italiaan ja samalla jatkaa sotaa Sextus Pompeiusta vastaan. Octavianus sai myös Hispanian Lepidukselta, jolle jätettiin vain Africa. Lepidus oli selvästi jäämässä kahden kumppaninsa varjoon.^[12] Antonius liittoutui Egyptin kuningattaren Kleopatran kanssa. Hänellä oli myös suhde Kleopatraan, ja heille syntyi kolme lasta.

Octavianuksen tehtäväksi tuli veteraanien asuttaminen. Tehtävä synnytti paljon vihaa, koska sotilaille piti saada maata ja ne hankittiin etupäässä takavarikoimalla. Ainoastaan kaikkein pienimmät ja suurimmat maatilat säästyivät. Samalla Italia kärsi nälänhädästä, koska Sextus Pompeiuksen laivasto esti viljalaivojen pääsyn Italian satamiin. Pian koko Italiassa mellakoitiin. Antoniuksen veli Lucius Antonius oli vuoden 41 eaa. konsuli, mutta hän ei edes yrittänyt auttaa Octavianusta vaan yllytti väkivaltaan. Myös Antoniuksen vaimo Fulvia antoi tukensa langolleen. Antonius itse ei kuitenkaan antanut suoraan tukeaan veljelleen.^[13] Keväällä 41 eaa. syttyi Luciuksen ja Octavianuksen välillä sota. Lucius miehitti joukkoineen Rooman ja marssi sitten pohjoiseen tavoitteenaan yhdistää joukkonsa Galliassa olleiden Antoniuksen kannattajien kanssa. Octavianus sai kuitenkin hänet piiritetyksi Perusiaan syksyllä 41 eaa. Antoniuksen kannattajat eivät halunneet puuttua tilanteeseen vaan jättivät Luciuksen oman onnensa nojaan. Kaupunki vallattiin verisessä taistelussa keväällä 40 eaa. Octavianus säästi Lucius Antoniuksen hengen ja päästi Fulvian pakenemaan Ateenaan. Myös Antoniuksen joukot armahdettiin.^[14]

Vuonna 40 eaa. Antoniuksen kannattaja Calenus, joka oli hänen käskynhaltijansa Galliassa, kuoli yllättäen. Octavianus käytti tilaisuutta hyväkseen ja sai helposti Antoniuksen Gallian legioonat puolelleen. Samaan aikaan parthialaiset hyökkäsivät voimalla roomalaisia vastaan Lähi-idässä. Antoniuksen oli kuitenkin pakko palata Italiaan varmistamaan asemiaan. Octavianus ja Antonius yrittivät tämän jälkeen kumpikin saada Sextus Pompeiusta puolelleen. Hänen laivastonsa oli kasvanut käsittämään lähes 250 laivaa. Octavianus menikin naimisiin Sextuksen kannattajan ja apen Lucius Scribonius Libon tyttären Scribonian kanssa. Sextus kannatti luultavasti kuitenkin enemmän Antoniusta, ja hän teki hyökkäyksiä Italian rannikolle vastaan ja valtasi Octavianukselta Sardinian. Octavianuksen joukot miehittivät samalla Brundisiumia, jonne Antoniuksen laivasto yritti päästä. Octavianus saapui paikalle armeijan kanssa, mutta kärsi tappion Antoniuksen joukkoja vastaan käydyssä kahakassa. Octavianus ja Antonius pääsivät pian sopuun ja solmivat keskenään sopimuksen. Sopimus vahvisti aikaisemman Philippissä tehdyn sopimuksen sillä muutoksella, että Octavianus sai pitää Gallian ja hän sai myös Illyrian. Lepidus, joka ei edes ollut paikalla, sai pitää African. Octavianus ja Antonius päättivät myös seuraavan viiden vuoden konsuleista, ja Octavianus lupasi luovuttaa Antoniukselle legioonia korvauksena Calenuksen legioonien menettämisestä.^[15]

Antonius solmi avioliiton Octavianuksen sisaren Octavian kanssa. Liiton tarkoitus oli lujittaa triumvirien välejä. Antoniuksen vaimo Fulvia oli kuollut vähän aikaisemmin, ja myös Octavian entinen puoliso Gaius Claudius Marcellus Minor oli kuollut hiljattain. Octavianus ja Antonius saapuivat yhdessä Roomaan, jossa molemmat vastaanottivat ovation. Samoihin aikoihin Octavianuksen sotapäällikkö Helenus valtasi takaisin Sardinian Sextus Pompeiukselta, joka oli jäänyt nuolemaan näppejään Brundisiumin sopimuksen jälkeen. Sextus kiristi puolestaan Italian saartoaan ja valtasi Korsikan. Hän oli saanut jalansijan myös Afrikkaan ja Galliaan. Roomassa jouduttiin taas kärsimään nälkää, ja vuoden 40 eaa. marraskuussa kaupungissa puhkesi levottomuuksia. Triumvirit epäilivät myös toisiaan, ja Octavianus muun muassa teloitutti Gallian armeijansa komentajan Salvidenius Rufuksen, joka oli jo nimitetty seuraavan vuoden konsuliksi. Kerrottiin, että hän olisi juonitellut Antoniuksen kanssa Octavianusta vastaan. Keväällä 39 eaa. triumvirit ja Sextus Pompeius pääsivät yhteisymmärrykseen, ja Sextus sai pitää Sardinian, Korsikan ja Sisilian sekä sai näiden lisäksi Peloponnesoksen. Proskriptioita paenneille myönnettiin myös amnestia.^[16]

Antonius lähti Roomasta Octavian kanssa lokakuussa 39 eaa. Antoniuksen alaiset olivat kukistaneet Vähään-Aasiaan tunkeutuneet parthialaiset. Octavianuksen ja Sextuksen välit heikkenivät heti, kun Antonius oli lähtenyt. Syksyllä 39 eaa. Octavianus erosi Scribonasta, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin saadakseen Sextuksen puolelleen, ja meni pian naimisiin Livian kanssa. Italiassa oli vieläkin pula ruoasta, ja Octavianus syytti julkisesti Sextusta. Sota syttyi, kun Sextuksen laivaston päällikkö Menodorus loikkasi Octavianuksen puolelle 60 laivan ja kolmen legioonan kanssa. Octavianus sai myös valtaansa Sardinian ja Korsikan. Keväällä 38 eaa. käytiin kaksi suurta meritaistelua, Cumaen rannikolla ja Messinan salmessa. Octavianus kärsi tappion kummassakin taistelussa, mutta Sextus ei ottanut aloitetta vaan pysyi puolustuskannalla. Octavianus palasi Campaniaan. Octavianus pyysi nyt apua Antoniukselta, joka lupasi lähettää. Octavianuksen ja Sextuksen välinen sota heikentäisi molempia Antoniuksen kustannuksella. Octavianuksella oli ongelmia muuallakin. Galliassa oli syttynyt kapina, jonka Marcus Vipsanius Agrippa kukisti loppuvuodesta 38 eaa. Roomassa mellakat jatkuivat. Keväällä 37 eaa. Antonius palasi Italiaan neuvottelemaan Octavianuksen kanssa. Octavianus saapui Tarenteumiin tapaamaan Antoniusta. Loppukesästä miehet pääsivät yhteisymmärrykseen. Octavialla saattoi myös olla osuutensa neuvottelujen kulkuun. Antonius lupautui auttamaan Octavianusta Sextusta vastaan. Octavianus saisi laivoja Antoniukselta, ja Antonius puolestaan tulisi saamaan sotilaita Octavianukselta, hän aikoi nimittäin hyökätä Parthiaa vastaan. Antonius jätti 120 sotalaivaa Octavianukselle, mutta Octavianus ei lähettänyt tälle lupamiaan legioonia.^[17]

Samaan aikaan kun Octavianus oli tapaamassa Antoniusta Tarantumissa, hänen tärkein alaisensa Marcus Vipsanius Agrippa varusti suurta laivastoa. Agrippa, joka oli vuoden 37 eaa. konsuli, vapautti muun muassa 20 000 orjaa, jotta laivastoon saataisiin merimiehiä. Agrippa rakennutti Campaniaan portus Iulius -sataman.^[18] Agrippa oli saanut valmistetut loppuun vuonna 36 eaa. Octavianus pyysi apua jopa Lepidukselta, joka ei tähän asti ollut sekaantunut sotaan Sextus Pompeiusta vastaan, ja tämä saapui 12 legioonan kanssa. Heinäkuussa 36 eaa. Octavianus aloitti hyökkäyksen Sisiliaan. Hän hyökkäsi itse pohjoisesta, Statilius Taurus idästä ja Lepidus lännestä. Sextuksella oli suuria ongelmia puolustautua kaikkia kolmea hyökkäystä vastaan, mutta hyökkääjien laivasto joutui myrskyyn, jossa tuhoutui paljon laivoja. Ainoastaan Lepidus sai pääosan joukoistaan maihin ja sai Sextuksen sotapäällikön Lucius Plinius Rufuksen piiritetyksi Lilybaeumiin. Sisilian itäpuolella käytiin useita meritaisteluja, joissa yhdessä Sextus kukisti itsensä Octavianuksen johtaman laivaston. Lopulta Octavianus sai joukkonsa maihin, ja pian hänellä oli 21 legioonaa maissa. Sextuksella oli vain 10 legioonaa, ja kohta hänen vallassaan oli vain saaren koilliskärki. Sextuksen ainoa toivo oli kukistaa vastustajansa merellä, ja jostain syystä Octavianus suostui suunnitelmaan. Naulochuksen meritaistelussa, joka käytiin 3. syyskuuta 36 eaa., kummallakin puolella taisteli 300 laivaa. Octavianuksen laivastoa komensi Agrippa. Ainoastaan 17 Sextuksen laivoista säästyi tuholta. Sextuksen legioonat hylkäsivät hänet, ja Sextus itse pakeni itään. Aluksi näytti siltä, että Sextuksen joukot liittyisivät Lepiduksen armeijaan, mutta Octavianus sai heidät puolelleen. Octavianus riisti Lepidukselta triumviraatin jäsenyyden ja hänellä vielä jäljellä olevat provinssit. Lepidus sai pitää omaisuutensa ja pontifex maximuksen arvon. Sextuksen ja Lepiduksen kukistuttua Rooman valtakuntaa hallitsi enää vain kaksi miestä Octavianus ja Antonius.^[19]

Octavianukselle oli selvää, että hän ja Antonius ajautuisivat pian sotaan. Sextuksen kukistumisen jälkeen Octavianuksella oli vallassaan 45 legioonaa, jotka kuitenkin olivat lähes valmiita kapinaan. Sotilaat olivat näet alkaneet uskoa Octavianuksen propagandaan, ja nyt kun sisällissota oli saatu päätökseen, sotilaat vaativat vapautusta palveluksesta. Octavianus tiesi kuitenkin pian tarvitsevansa joukkojaan Antoniusta vastaan. Lopulta vain pisimpään palvelleet, kaikki jotka olivat palvelleet Octavianusta Mutinan ja Philippin taisteluissa, päästettiin siviiliin. Kaikille saatiin järjestetyksi maata etupäässä Italiasta ja joillekin Galliasta. Lopuille sotilaille Octavianus lupasi 150 denariusta. Octavianus lupaili heille lisäksi sotasaalista Illyrian sotaretkeltä, jota hän suunnitteli. Roomassa Octavianus juhli ovation, ja hän vihjaili, että tasavalta saatettaisiin palauttaa, kunhan Antonius vain palaisi idästä. Sen jälkeen Octavianus järjesti Roomaan jonkinlaisen poliisivoiman ja määräsi Calvisius Sabinuksen kukistamaan Italiaa vaivaavat rosvojoukot. Octavianus antoi myös tavallisten virkamiesten toimittaa tavanomaisia tehtäviään vapaammin kuin aikaisemmin.^[20]

Antonius yritti samalla valmistautua sotaan Armeniaa vastaan, mutta hänen aikeitaan häiritsi Kreikkaan paennut Sextus, joka epätoivoisesti yritti liittoutua Antoniuksen kanssa. Antoniuksen riesaksi Octavia saapui myös hänen luokseen, ehkä Octavianuksen määräyksestä. Vaikka Antoniuksen ja Kleopatran suhde oli yleinen puheenaihe, ei Octavia kuitenkaan ottanut miehestään avioeroa. Octavianus lähetti Octavian mukana myös osan niistä joukoista, jotka hän oli aikaisemmin luvannut Antoniukselle. Loppuvuodesta 35 eaa. Antonius palasi kuitenkin Aleksandriaan Kleopatran luokse ja jätti Octavian Ateenaan. Seuraavana vuonna Antonius soti Armeniassa. Armenian kukistaminen oli kuitenkin laiha lohtu Antoniukselle Parthiaa vastaan kärsityn häpeällisen tappion jälkeen. Palattuaan Aleksandriaan hän juhli voittoa ylellisellä seremonialla, joka muistutti paljon roomalaista triumfia. Octavianus käytti tätä propagandassaan Antoniusta vastaan. Antonius valmistutti kultaiset valtaistuimet itselleen ja Kleopatralle Aleksandrian Gymnasioniin. Heidän yhteiset lapsensa saivat pienemmät valtaistuimet. Antonius nimitti poikansa Aleksanteri Helioksen Armenian, Meedian ja Parthian – kunhan se vain vallattaisiin – kuninkaaksi. Aleksanterin kaksoissisar Kleopatra Selene nimitettiin Kyrenen hallitsijaksi. Vasta kaksivuotias Ptolemaios Philadelphus nimitettiin Foinikian, Syyrian ja Kilikian hallitsijaksi. Lapset puettiin kuninkaallisiin asuihin, kun heitä esiteltiin kansalle. Roomassa kauhisteltiin tällaista itämaista epäsiveellisyyttä ja Octavianus käytti tätä hyväkseen. Octavianus käytti propagandassaan hyväkseen sisarensa kohtaloa. Antoniuksen ja Kleopatran suhteesta kierteli kaikenlaisia tarinoita. Antonius vastasi tietysti samalla mitalla, mutta hän oli selvästi joutunut puolustuskannalle propagandasodassa Octavianusta vastaan. Propaganda oli suunnattu etupäässä Italian asukkaille ja erityisesti veteraaneille.^[21]

Pääartikkeli: Octavianuksen Illyrian sota

Valmistaakseen joukkojaan sotaan Antoniusta vastaan Octavianus aloitti Illyrian valloituksen vuonna 35 eaa. Barbaareja vastaan käyty sota oli monien sisällissotien jälkeen tervetullut. Illyrialaiset olivat jo vuosia tehneet ryöstöretkiä Italiaan ja olivat 40-luvulla eaa. tuhonneet alueelle tunkeutuneet roomalaiset joukot. Cassius Dio kertoo kuitenkin, etteivät illyrialaiset millään tavalla provosoineet sotaa. Octavianus valitsi vain vastustajan, joka oli helposti voitettavissa. Octavianuksen maine sotapäällikkönä oli jokseenkin huono, ja tästäkin syystä hän halusi saavuttaa sotamenestystä ennen kuin lopullinen mittelö Antoniusta vastaan alkaisi. Octavianus osallistui henkilökohtaisesti Illyrian sotatoimiin ja haavoittui kahdesti. Senaatille Octavianus piti puheen, jossa hän vertasi laiskaa ja saamatonta Antoniusta itseensä, Roomaa riivanneiden villien barbaarien kukistajaan. Octavianuksella saattoi kuitenkin olla myös strategisia syitä vallata Illyria. Ehkä hän pelkäsi Antoniuksen joukkojen marssivan alueen kautta Pohjois-Italiaan.^[22]

Sodan varsinaiset saavutukset olivat vaatimattomat. Octavianus aloitti sotatoimet 35 eaa. hyökkäämällä iapodes-heimoa vastaan. Heimon tärkein kaupunki Metulum tuhottiin melko pian. Roomalaiset jatkoivat sieltä Sagestaan ja pakottivat sen antautumaan. Sen jälkeen Octavianus palasi Roomaan aikomuksenaan tulla seuraavana keväänä takaisin. Keväällä 34 eaa. Octavianus päätti kuitenkin hyökätä läheiseen Dalmatiaan. Vuonna 33 eaa. dalmatialaiset antautuivat roomalaisille ja lähettivät rahalahjoja ja vannoivat kuuliaisuutta Roomalle. Lähes 30 muutakin heimoa antautui roomalaisille. Todellisuudessa Octavianuksen valtaama alue ei ollut kovin laaja, mutta sen propaganda-arvo oli suuri.^[23]

Pääartikkeli: Octavianuksen ja Antoniuksen sisällissota

Antoniuksen aika idässä kului sotaretkillä ja Kleopatran kanssa kuherrellessa. Samaan aikaan Octavianus vahvisti lännessä valtaansa, levitti propagandaa ja kokosi liittolaisia. Augustus vihjaili, että Antoniuksen pitkä aika itämailla eksoottisen kuningattaren pauloissa oli muuttamassa häntä vähemmän roomalaiseksi.

Triumvirien toinen viisivuotiskausi päättyi vuoden 33 eaa. lopussa. Tällä kertaa Octavianuksen ja Antoniuksen kauden jatkamisesta ei kuitenkaan ollut puhettakaan. Vuoden 34 eaa. alussa konsuleiksi nousivat Antoniuksen vankat kannattajat Gaius Sosius ja Domitius Ahenobarbus. Sosius hyökkäsi heti julkisesti Octavianusta vastaan. Octavianus itse ei ollut Roomassa mutta palasi pian ja saapui senaatin istuntoon henkivartijoiden kanssa. Senaatin istunnon aikana hän istui konsulien keskellä, vaikkei hänellä tällaista oikeutta ollutkaan. Konsulit pelästyivät ja pakenivat Antoniuksen luokse. Heidän mukanaan seurasi useita, jopa satoja, senaattoreita. Antonius muodosti heistä oman ”vastasenaatin”.^[24]

Vuonna 32 eaa. Antonius saapui joukkoineen Kreikkaan. Antoniuksen armeijaan kuului ehkä 100 000 sotilasta ja hänen laivastoonsa 500 sotalaivaa ja 300 kuljetusalusta. Alkukesästä Antonius ilmoitti eroavansa Octaviasta, joka oli asunut Roomassa. Octavianus oli käyttänyt propagandassaan hyväkseen Antoniuksen ja Kleopatran suhdetta. Octavianus maalasi tulevaa sotaa eräänlaisena ristiretkenä itää vastaan. Idässä oli myös monia, jotka halusivat kostaa Roomalle vanhat kaunat. Yllättävä käänne sattui, kun entinen konsuli Plancus ja tämän veljenpoika Titius loikkasivat Octavianuksen puolelle. Plancus piti senaatissa Antoniusta pilkkaavan puheen, mutta ei saanut suurempaa vaikutusta. Sen jälkeen Plancus kertoi Octavianukselle, että Antonius oli jättänyt testamenttinsa vestaalien huostaan. Elossa olevan henkilön testamentin avaaminen oli laiton teko, mutta Octavianus sai kuitenkin testamentin käsiinsä. Testamentin sisältö oli yllättävä. Antonius tuli haudata Aleksandriaan, Julius Caesarin ja Kleopatran äpäräpoika Kaisarion tuli julistaa Caesarin pojaksi, Kleopatran lapsille tuli jakaa suunnattomia rahalahjoja. Testamentin sisältö sopi Octavianuksen propagandaan täydellisesti. Octavianuksen on epäilty itse kirjoittaneen osan testamentin sisällöstä.^[25]

Triumvirien kauden päätyttyä Octavianuksen laillinen asema oli epävarma. Kesällä 32 eaa. Octavianus järjesti niin, että Rooman kansalaiset vannoivat hänelle uskollisuusvalan. Lähin vastine tällaiselle valalle oli vala, jonka sotilaat vannoivat sotapäällikölleen. Valan vannominen ei luultavasti ollut täysin vapaaehtoista, ainoastaan Antoniuksen entisten veteraanien koloniat säästyivät.^[26]

Kiristyvä tilanne johti sotaan miesten kesken 32 eaa. Aktionin taistelussa vuonna 31 eaa. Octavianus löi Antoniuksen ja Kleopatran, jotka pakenivat Egyptiin. Aktionia on usein pidetty historiallisena rajapyykkinä ja esimerkiksi Cassius Dio laski Rooman uuden hallitsijan ”monarkian” alkaneen tästä vuodesta. Egypti oli kuitenkin vielä valtaamatta, ja Octavianuksen joukot pääsivät sinne heinäkuussa 31 eaa. Aleksandria kaatui Octavianuksen piiritykselle 1. elokuuta, jonka jälkeen Antonius otti oman henkensä. Kleopatra joutui Octavianuksen vangiksi, mutta riisti hengen itseltään. Tarinan mukaan antamalla käärmeen purra itseään kuultuaan, että Octavianus aikoi esitellä kuningatarta triumfissa palattuaan Roomaan. Toisaalta Kleopatran kuolemasta oli hyötyä Octavianukselle, koska Egyptissä oli levotonta valloituksen jälkeen ja elossa ollut Kleopatra olisi voinut toimia keulakuvana kansannousussa Roomaa vastaan. Kleopatran ja Caesarin poika Caesarion murhattiin, mutta Antoniuksen ja Kleopatran lapset säästettiin.^[27]

Antoniuksen ja Kleopatran tappion jälkeen vuonna Octavianuksen asema koko valtakunnan hallitsijana oli taattu. Octavianus hajotti henkilökohtaiset legioonansa ja valitutti itsensä Roomassa konsuliksi.

Vuonna 28 eaa. Octavianus ja Agrippa ottivat vastaan kensorin valtuudet. He olivat myös saman vuoden konsulipari. Octavianus antoi erottaa useita senaattoreita. Senaattiin oli nimittäin otettu jäseniksi useita henkilöitä, joita muut senaattorit eivät pitäneet sen arvoisina. Octavianus antoi myös julistaa, että kaikki triumvirien säätämät lait, mukaan lukien hänen omansa, tultaisiin kumoamaan vuoden lopussa. Tarkoitus oli selvästi osoittaa, että palattaisiin ennen sisällissotia vallinneeseen tilanteeseen.^[28]

Vuoden 27 eaa. alussa Octavianus ja Agrippa ottivat jälleen vastaan konsulin virat. Tammikuun iduksena senaatille pidetyssä puheessa Octavianus julisti palauttaneensa Rooman valtion takaisin senaatille ja sen kansalle, jotka nyt saisivat päättää valtakunnan tulevaisuudesta. Senaatti antoi Octavianukselle provincian eli provinssin, joka käsitti Hispanian, Gallian ja Syyrian, kymmeneksi vuodeksi. 16. tammikuuta senaatti myönsi Octavianukselle kiitoksena uudesta valtiosäännöstä ennennäkemättömän arvonimen Augustus eli ”kunnianarvoisa”. Valtiosäännön laatimisen Octavianus oli aloittanut palattuaan Egyptistä. Kerrotaan että Octavianus tai hänen avustajansa olisivat aluksi ehdottaneet arvonimeä Romulus, Rooman myyttisen perustajan mukaan, mutta tämä ehdotus oli kaatunut senaatin vastustuksen takia. Augustus, tällä nimellä hänet tästä lähtien tunnettiin, sai myös useita muita kunnianosoituksia.^[29][30]

Tämän vuoden elokuussa Augustus matkusti Galliaan ja sieltä Hispaniaan. Matkan tarkoituksena oli luultavasti antaa kuva että senaatti ja kansa tosiaan oli vallassa Roomassa. Samana vuonna vietettiin kahdet triumfit. Toisen niistä sai Marcus Licinius Crassus, Julius Caesarin triumvirikumppanin pojanpoika, joka oli omin käsin tappanut vihollisen päällikön taistelussa. Tästä uroteosta hänelle olisi tullut myöntää spolia opima, mutta Augustus esti tämän. Ilmiselvästi kenelläkään ei tullut olla suurempia sotilaallisia saavutuksia kuin hänellä.^[31]

Vuonna 27 eaa. Augustus ilmoitti luopuvansa vallasta ja palauttavansa sen senaatille. Tämä siirto oli ehkä Augustuksen uran nerokkain propagandatemppu. Tiettävästi Octavianuksen kannattajat mellakoivat ja senaatti päätyi antamaan Octavianukselle prokonsulin vallan valtakunnan länsiosissa ja Syyriassa. Näin Augustus sai valtaansa pääosan armeijasta. Senaatti antoi Octavianukselle myös arvonimet Augustus, kunnianarvoisa, ja princeps, päämies. Ensimmäinen arvonimi nosti Octavianuksen valtakunnan muiden kansalaisten yläpuolelle ja lujitti hänen auktoriteettinsa. Jälkimmäinen, aiemmin muun muassa Pompeiukselle myönnetty arvonimi teki hänestä tasavallan ensimmäisen kansalaisen. Octavianukselle annettiin myös oikeus käyttää coronaa, seppelettä, jota aiemmin vain triumfaattori oli käyttänyt voittokulkueen aikana.

Näiden ennenkuulumattomien toimien seurauksena Octavianuksesta oli tullut Augustus. Hän ei ollut saanut yksittäistä monarkin virkaa, keisariutta tai kuninkuutta, vaan hänen valtansa perustui useisiin tasavaltalaisiin virkoihin, jotka yhdessä takasivat, että häntä kuultaisiin kaikissa tärkeissä asioissa. Rooman tasavallan taru oli lopussa. Vaikka sen muodot säilyivät vielä pitkään, vastaisuudessa senaatin asema muodostui lähinnä nimelliseksi. Tästä sanotaan alkavan prinsipaatin. Augustuksesta eteenpäin keisarit vahvistivat asemaansa hiljalleen vuosisatojen kuluessa, kunnes Diocletianuksen aikana keisarius oli jo muodollisestikin lähellä itämaista kuninkuutta.

Seuraavina vuosina Augustus kokosi itselleen hiljalleen lisää valtaa. Hän luopui vuonna 23 eaa. konsulinoikeuksista, mutta säilytti niihin liittyvän imperium-käskyvallan. Augustus sai kansantribuunin oikeudet (tribunicia potestas) ilman tribuunintitteliä. Näiden oikeuksien nojalla hän pystyi halutessaan kutsumaan senaatin tai kansankokouksen koolle ja laatimaan näiden esityslistan. Hän sai veto-oikeuden elinten päätöksiin, luvan puhua ensimmäisenä kaikissa kokouksissa ja kensorinoikeudet moraalinvartiointiin ja censusten suorittamiseen.

Tribuuninoikeuksien ohella Augustus sai Rooman kaupungin imperium-vallan ja imperium proconsulare maius -vallan (prokonsulin suurempi imperium), joka antoi hänelle oikeuden puuttua provinssien tapahtumiin. Tämän seurauksena hänestä tuli ainoa, joka saattoi saada triumfin, koska kaikki uskonnollisluonteinen imperium-valta oli nyt hänellä. Vuonna 19 eaa. Augustus sai oikeuden käyttää konsulin arvomerkkejä vaikka ei ollut konsuli. Tämä tehtiin ilmeisesti Augustuksen kannattajien aiheuttamien levottomuuksien ehkäisemiseksi. Lepiduksen kuoltua 13 eaa. hänet nimitettiin pontifex maximukseksi eli pontifex-pappiskollegion esimieheksi.

Kun Augustus oli saanut valtansa vakiinnutetuksi, alkoi perinteisesti Pax Romanaksi kutsuttu kausi, jota kuvasi suhteellisen pieni sotilaallisten yhteenottojen määrä ja myös taloudellinen menestys. Ilmiöiden todellista merkittävyyttä on vaikea arvioida, ja perinteisesti historiankirjoitus on nojannut Augustuksen itsensä antamaan kuvaan.

Augustus loi valtakaudellaan ensimmäisen vakinaisen armeijan ja laivaston. Hän siirsi legioonia valtakunnan raja-alueille. Näin väheni sotilaiden vaikutus politiikkaan ja valtio vakautui. Moniin myöhempien vuosisatojen kriiseihin liittyi armeijan palaaminen lähemmäs valtakunnan keskusta, mikä horjutti valtiollisia instituutioita. Hän loi pretoriaanikaartin suojelemaan Roomaa ja keisaria. Kaartista muodostui tulevina vuosisatoina yksi politiikan voimakeskuksia, joka väkivallan avulla monopolisoi monta keisarinvalintaa. Augustus myös uudisti talouspolitiikka ja verojärjestelmää.

Rooma laajeni Augustuksen kaudella merkittävästi, ja valtakunnan rajat vakiintuivat esimerkiksi Euroopassa Reinille ja Tonavalle. Armeija pidettiin tyytyväisenä rahalla ja köyhä kansa leivällä. Rooman rakennuskantaa uudistettiin, ja Augustus kerskuikin rakentaneensa kaupungin uudestaan marmorista. Talouspolitiikka oli kuitenkin heikolla pohjalla. Valloitussotiin ja ryöstelyyn pohjaava valtiontalous osoittautuisi myöhemmin kestämättömäksi. Verotus oli ankaraa, ja rahat tuhlattiin talouskasvua tuottamattomalla tavalla.

Augustus korosti politiikassaan perinteisiä roomalaisia arvoja ja tapoja. Hän vahvisti Rooman valtionuskonnon asemaa ja sponsoroi taiteilijoita, esimerkiksi Vergiliusta, Horatiusta, Ovidiusta ja Liviusta, jotka kirjoittivat Roomalle suuren historian. Hän hyökkäsi moraalista lepsuutta vastaan, pyrki lisäämään avioliittoja ja syntyvyyttä ja vastusti rappiona pitämäänsä käyttäytymistä, kuten aviorikoksia, prostituutiota ja homoseksuaalisuutta. Moraalikampanjoiden tulokset olivat vaatimattomat, mutta niiden vuoksi joutuivat kärsimään niin hänen oma perheensä kuin esimerkiksi Ovidius.

Augustus kuoli 19. elokuuta 14 jaa. huomattavan pitkän hallituskauden jälkeen. Suetoniuksen mukaan hän olisi viimeisenä päivänään kutsunut ystävänsä luokseen ja kysynyt heiltä, oliko hän ”näytellyt elämänsä näytelmän hyvin”. Nämä vastasivat myöntävästi, minkä jälkeen Augustus olisi lausunut viimeisinä sanoinaan: ”Niinpä taputtakaa käsiänne.”^[32][33] Tästä on syntynyt lentävä lause Acta est fabula, [nunc] plaudite (suom. ”Näytelmä on päättynyt, [nyt] taputtakaa.”).^[34]

Toisin kuin aiemmat vallanpitäjät, Augustus kykeni päättämään seuraajastaan. Valinta oli monien vaiheiden jälkeen päätynyt lopulta Tiberiukseen. Kuolemansa jälkeen hänet julistettiin pian jumalaksi, ja hänen adoptioisänsä nimestä Caesar ja hänen kunnianimestään Augustus tuli myös tulevien keisarien arvonimiä. Augustuksen jumalkultti jatkui kunnes kristityt keisarit lakkauttivat sen 300-luvulla.

Augustuksesta on säilynyt meille useita patsaita. Lisäksi on löytynyt hänen oma kertomuksensa valtakaudestaan Res gestae Divi Augusti, joka tunnetaan myös nimellä Monumentum Ancyranum löytöpaikkansa Ankaran mukaan.

Perinteisesti Augustusta on pidetty yhtenä merkittävimmistä Rooman keisareista, vertailukohtina esimerkiksi sellaiset keisarit kuin Trajanus tai Konstantinus Suuri. Hänen perintönsä kesti Rooman hallintojärjestelmässä vuosisatoja, hänen nimensä sitäkin kauemmin esimerkiksi elokuun nimessä monella kielillä (lat. Augustus).

Augustus oli yksi antiikin maailman suurista propagandisteista. Hän palkkasi runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Kuvanveisto esimerkiksi siirtyi vähitellen realismista kohti ihannoivaa keisariutta palvelevaa kuvaustyyliä. Augustuksen propaganda oli niin tehokasta, että sitä on monin osin toisteltu nykypäiviin asti.

Augustus väitti perustaneensa uudelleen tasavallan, ja hänen propagandansa takia väite näytti lähes uskottavalta. Toisin kuin Caesar, Augustus kätki todellisen valtansa, eikä häntä kutsuttu diktaattoriksi tai kuninkaaksi vaan tittelillä princeps, joka tarkoittaa ensimmäistä kansalaista tai hallitsevaa kansalaista. Augustus myös esiintyi usein hyvin vaatimattomana. Hän ei asunut valtavassa palatsissa vaan normaalikokoisessa talossa Rooman perinteisellä aristokraattisella alueella.

Augustuksen vallankumous, joka toi prinsipaatin eli monarkian valtaan, saatiin näyttämään konservatiiviselta restauraatiolta.

Augustus sairasteli usein, mutta on epävarmaa mistä sairaudesta oli kyse. On myös esitetty että hän vain tekeytyi sairaaksi, näin hän teki kun Tiberius uhkasi vetäytyä julkisesta elämästä. Octavianus oli kuitenkin sairas nuorena, ja oli melkein kuolla teini-ikäisenä. Hän sairastui myös Dyrrakionin ja Filippoin taisteluiden aikana.^[35]

Augustus oli naimisissa kolmesti. Ensimmäisen avioliittonsa hän solmi Clodia Pulchran kanssa Julius Caesarin murhan jälkeen. Clodian äiti oli Marcus Antoniuksen vaimo Fulvia, ja hänen isänsä oli Publius Clodius Pulcher. Fulvia tarjosi Clodiaa vaimoksi nuorelle Octavianukselle, kun tämä muodosti toisen triumviraatin Marcus Antoniuksen ja Lepiduksen kanssa. Lepidus tarjosi Octavianukelle vaimoksi oman vaimonsa sukulaista Serviliaa. Octavianus valitsi kuitenkin Clodian.

Octavianus otti avioeron Clodiasta vuonna 40 eaa. ja meni naimisiin Scribonian kanssa. Scribonia oli Lucius Scribonius Libon ja Cornelia Sullan tytär. Scribonian eno oli Sextus Pompeius, jonka kanssa Octavianus yritti solmia liittoa. Avioliitosta ei kuitenkaan tullut pitkäaikainen. Parin ainut lapsi Julia syntyi vuonna 39 eaa., ja lapsen syntymän jälkeen Octavianus otti avioeron vaimostaan.

Octavianus tapasi kolmannen vaimonsa Livia Drusillan vuonna 38 eaa., ja tarinan mukaan hän rakastui ensisilmäyksellä. Livia oli tuolloin vielä naimisissa erään Tiberius Claudius Neron kanssa. Parilla oli jo yksi lapsi, tuleva keisari Tiberius. Lisäksi Livia oli raskaana. Livian mies suostui tai pakotettiin, eroamaan vaimostaan, ja häät pidettiin pian tämän jälkeen.^[36]

Augustus teetti vaimostaan Liviasta muotokuvan Kybelen papittarena: Livialla oli päässään muurikruunu ja kädessään naisten seremoniallinen rumpu. Keisariajalla Kybelen palvonnasta tuli menestyvien julkisuuden henkilöiden muotiharrastus. Kultin pääasiallinen sisältö koostui irstaista menoista, verenvuodatuksesta ja pedofiliasta. Sadistisia tekoja selitettiin sillä, että Kybele-jumalatar vaatii niitä.^[37]

Augustuksen vaimot:

• Clodia Pulchra (noin 44 eaa. – 40 eaa.)
• Scribonia (40 eaa. – 38 eaa.)
• Livia Drusilla (38 eaa. – 14 jaa.)

Augustuksella oli vain yksi lapsi Julia (39 eaa. – 14 jaa.), joka oli naimisissa kolmesti: Marcus Claudius Marcelluksen kanssa 25 eaa. – 23 eaa., Marcus Vipsanius Agrippan (21 eaa. – 12 eaa.) ja keisari Tiberiuksen kanssa (21 eaa. – 2 eaa.)

Augustus adoptoi Julian ja Agrippan pojat Gaius Caesarin ja Lucius Caesarin vuonna 17 eaa. aikeinaan tehdä heistä seuraajansa. Gaius kuoli vuonna 4 jaa. ja Lucius vuonna 2 jaa. Sen jälkeen Augustus adoptoi Agrippan ja Julian kolmannen pojan Agrippa Postumuksen ja vaimonsa Livian aikaisemmassa avioliitossa saaman pojan Tiberius Claudius Neron.

Ainut antiikin aikainen lähde, joka kattaa koko Augustuksen hallituskauden, on 200-luvulla eläneen Dio Cassiuksen Rooman historia. Dion historian lisäksi tärkeitä lähteitä Augustuksen elämästä ovat Suetoniuksen Augustuksen ja Tiberiuksen elämäkerrat. Elämäkerrat eivät kuitenkaan kerro tapahtumia kronologisessa järjestyksessä. Myös Plutarkhoksen kirjoittamat Brutuksen ja Antoniuksen elämäkerrat ovat tärkeitä lähteitä. Dio, Suetonius ja Plutarkhos eivät kuitenkaan eläneet Augustuksen aikaan, ja esimerkiksi Dion käyttämät lähteet eivät nykyään ole tiedossa. Aikalaislähteistä tärkeimpiä ovat Augustuksen oma Res gestae sekä osia Velleius Paterculuksen Rooman historiasta ja Strabonin Geografiasta. Appianuksen sisällissotia käsittelevä teos päättyy Sextus Pompeiuksen kukistumiseen. Augustuksen ajoilta on säilynyt paljon piirtokirjoituksia.^[38]

Hävinneiden lähteiden joukossa on muun muassa Augustuksen omakätinen, tosin osittainen, elämäkerta. Augustuksen sitaateista ja kirjeistä oli olemassa kokoelmia. Agrippan tiedetään myös kirjoittaneen muistelmat, samoin kuin monen muun aikalaisen. Niistä mikään ei kuitenkaan ole säilynyt nykypäivään. Liviuksen historia jatkui vuoteen 9 eaa., mutta nykypäivään on säilynyt vain teoksen sisällysluettelo. Appianuksen hävinnyt Egyptin historia käsitteli Actiumin taistelua ja Egyptin valloitusta.^[38]

Augustus mainitaan myös Raamatun Luukkaan evankeliumissa. Sen mukaan hän olisi juuri ennen Jeesuksen syntymää määrännyt koko valtakunnassa (vanhan raamatunkäännöksen mukaan ”koko maailmassa”) toimeenpantavaksi yleisen verollepanon tai väestönlaskennan.^[39] Tämän maininnan historiallinen todenperäisyys on kuitenkin hyvin kiistanalainen.^[40] Uusimmat selvitykset antavat kuvan siitä, että kyseessä olisi ollut Rooman valtakunnan alueella asuvien uskollisuudenvala keisari Augustukselle, joka sai 2 eaa. arvonimen Pater Patriae.^[41]

• Alan K. Bowman et al.: The Cambridge Ancient History Volume X, The Augustan Empire, 43 BC–AD 69. Cambridge University Press, 2005. ISBN 0-521-30199-8 (englanniksi)
• Anthony Everitt: The First Emperor – Caesar Augustus and the Triumph of Rome. John Murray, 2006. ISBN 978-0-7195-5495-7 (englanniksi)

• Augustus: Yksinvaltiaan elämä ja teot. ((Res gestae divi Augusti.) Suomennos, johdanto ja kommentaari: Pekka Tuomisto. Latinankielinen rinnakkaisteksti) Helsinki: Basam Books, 2009. ISBN 978-952-5534-81-8
• Henrikson, Alf: Antiikin tarinoita. ((Antikens historier, 1959.) Suomennos: Maija Westerlund) Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-18515-9
• Kivimäki, Arto & Tuomisto, Pekka: Rooman keisarit. Hämeenlinna: Karisto, 2005. ISBN 951-23-4546-3
• Tuomisto, Pekka: Rooman diktaattorit. Hämeenlinna: Karisto, 2003. ISBN 951-23-4442-4

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Augustus.

• Roman Emperors – DIR Augustus (englanniksi)

• Res Gestae Divi Augusti (Jumalaisen Augustuksen urotyöt) – Augustuksen oma näkökulma elämästään (latinaksi), (kreikaksi) ja (englanniksi)
• Suetonius, The Life of Augustus (Suetoniuksen Augustuksen elämäkerta) (englanniksi)
• Dio Cassiuksen Rooman historia: kirjat 45–56 (englanniksi)
• Nikolaos Damaskoslaisen Augustuksen elämäkerta (englanniksi)
• Appian, The Civil Wars, Book III (englanniksi)