Raamattu

Osa artikkelisarjaa
Kristinusko
Jeesus Kristus Syntymä Ristiinnaulitseminen Ylösnousemus
Raamattu Vanha testamentti Uusi testamentti Evankeliumi Raamatun kaanon
Teologia Jumala Kolminaisuus Isä Poika Pyhä Henki Apologetiikka Kaste Kirkko Kristologia Lähetystyö Pelastus Uskontunnustus
Historia Aikajana Apostolit Pietari Paavali Maria Varhaiskristillisyys Kirkkoisät Konstantinus Kirkolliskokoukset Augustinus Suuri skisma Ristiretket Akvinolainen Uskonpuhdistus Luther
Tunnustuskunnat Läntinen Katolinen Protestantismi Adventismi Anabaptismi Anglikanismi Baptismi Kalvinismi Evankelikalismi Pyhitysliike Luterilaisuus Metodismi Helluntaiherätys Itäinen Idän katoliset kirkot Ortodoksinen kirkko Orientaaliortodoksiset kirkot Restorationismi Jehovan todistajat Myöhempien aikojen pyhien liike Ykseyshelluntailaisuus
Muuta aiheesta Jumalanpalvelus Kirkko Kirkkovuosi Taide Kritiikki Ekumenia Musiikki Rukous Saarna Symbolit
Kristinuskon teemasivu
n k m

Raamattu on osin juutalaisuuden pyhien kirjoitusten, sekä kristinuskon omien pyhien kirjoitusten kokoelma. Juutalaisten käyttämä heprealainen juutalaisuuden pyhien kirjoitusten kokoelma Tanak muodostaa osin pohjan kristinuskon Vanhalle testamentille. Lisäksi kristillisessä Raamatussa on uudempien kirjoitusten osa, Uusi testamentti, jota juutalaiset eivät tunnusta.^[1][2] Myös kristinuskon sisällä Raamatun kirjojen kokoonpano vaihtelee hieman kirkkokunnasta riippuen, erityisesti protestanttien, katolilaisten ja ortodoksien välillä.^[1][3]

Heprealaisen pyhien kirjoitusten kokoelman, Tanakin (jota juutalaiset eivät siis kutsu raamatuksi) vanhimmat osat ovat saaneet kirjallisen muodon aikaisintaan 900-luvulla eaa.^[1][3] Toora eli Tanakin ensimmäinen osa on saanut nykymuotonsa todennäköisesti 500–400-luvuilla eaa.^[3] Uuden testamentin tekstit on tuotettu noin 50–120 jaa.^[4] Heprealainen Tanak ja siihen pohjaava Raamatun Vanha testamentti on kirjoitettu alun perin hepreaksi ja paikoin arameaksi, kun taas Raamatun Uuden testamentin alkukieli on puolestaan koinee-kreikka.^[1]

Juutalainen pyhien kirjoitusten kokoelma Tanak jaetaan perinteisesti kolmeen osaan: Toora (’laki’ tai ’opetus’), Nevi’im (’profeetat’) ja Ketuvim (’kirjoitukset’). Alkuperäistä kristinuskon Raamattua yhtenäisenä kirjakokoelmana ei ole olemassa, vaan alussa oli suuri määrä erilaisia tekstejä, jotka ovat kehittyneet itsenäisesti ja jotka myöhemmin kanonisoitiin eli liitettiin osaksi Raamattua.^[5] Protestanttisessa Raamatussa on 66 (39 + 27) erillistä kirjaa. Raamattua tutkiva tieteenhaara on nimeltään eksegetiikka^[6].

Raamattu on maailman levinnein kirja.^[7][8] Pelkästään Gideons International -järjestö on jakanut Raamattua tai sen osaa yli 2 miljardia kappaletta.^[9] Se on käännetty kokonaisuudessaan 474 kielelle. Lisäksi Vanha tai Uusi testamentti on luettavissa 1 231 kielellä, ja vähintään yksi Raamatun kirja on käännetty 2 527 kielelle.^[10][11]

Sana Raamattu tulee kreikan kielen sanasta grámmata, joka ensin tarkoitti kirjaimia, sitten myös ’kirjoituksia’. Kreikasta sana lainautui muinaisvenäjään ja sieltä edelleen viroon ja suomeen. Virossa raamat tarkoittaa yleisesti kirjaa, mutta suomen kielessä ilmaisu ’pyhä raamattu’ on johtanut siihen, että sana on alkanut merkitä vain Raamattua.^[12] Raamatusta monissa kielissä, aikoinaan suomessakin käytetty nimi Biblia muunnelmineen (esimerkiksi englannin Bible) tulee kreikan kielen sanasta (ta) biblia, ’kirjakääröt’.^[5]

Kristinuskon mukaan Raamattu on Jumalan ilmoitus ihmiskunnalle. Se sisältää sanoman ihmisen syntisyydestä sekä pelastuksesta Jeesuksen kautta. Pelastus on tie pois kadotuksen tieltä yhteyteen Jumalan kanssa.

Tämän vuoksi Raamatusta käytetään kristinuskossa myös nimitystä ”Jumalan sana”. Se kuvaa ajatusta siitä, että Jumala on inspiroinut Raamatun eri kirjojen kirjoittajia heidän kirjoitustyössään. Tällöin voidaan puhua joko sanainspiraatiosta, jolloin Jumala on ohjannut kirjoittajien työtä yksittäisiä sanavalintoja myöten, tai asiainspiraatiosta, jolloin Jumala on vain ilmoittanut asiat, joista tulee kirjoittaa. Inspiraatiomalleista on erimielisyyksiä eri kristillisten ryhmien välillä. Varsinainen Jumalan Sana (kreik. Logos) on Jeesus Kristus.

Raamattu on jaettu kahteen osaan, Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Sanalla testamentti tarkoitetaan tässä tapauksessa ’liittoa’,^[5] ’sitovaa sopimusta’ ja ’molemminpuolista sidettä’, joka on vahvistettu veren vuodatuksella. Testamentit kuvaavat siis vanhaa ja uutta liittoa, jotka Jumala on kristinuskon mukaan tehnyt ihmiskunnan kanssa. Vanha liitto tehtiin juutalaisen kansan kanssa, ja sen merkkinä olivat ympärileikkaus ja uhritoimitukset. Uusi liitto tehtiin koko ihmiskunnan kanssa, ja sen merkkinä ovat kaste sekä ristiinnaulitun ja ylösnousseen Jeesuksen tunnustaminen vapahtajaksi.

Koska kristinusko on vallinnut Eurooppaa myöhäisen antiikin ajalta valistusajalle, on Raamatulla uskonnon lisäksi ollut vaikutusta myös länsimaiseen kulttuuriin, kieleen, maailmankuvaan ja lakeihin. Raamattu on vaikuttanut ajanlaskuun ja länsimaiseen kristilliseen juhlakalenteriin. Myös monet sananlaskut ja sanonnat ovat raamatullista alkuperää. Raamatulliset teemat ovat myös varsin yleisiä taiteessa, kuten kirjallisuudessa, kuvataiteessa, musiikissa ja elokuvissa.^[13]

Valistusaika ja tieteellinen vallankumous saivat aikaan sen, että Raamatun ja sen profetioiden eli ennustusten jumalalliseen alkuperään ja historialliseen luotettavuuteen alettiin suhtautua epäilevästi.

Pääartikkelit: Heprealainen Raamattu ja Vanha testamentti

Heprealainen Raamattu eli kristinuskon Vanha testamentti (lyhennettynä VT) sisältää kertomuksen koko maailman luomisesta ja kertoo, miten Jumala valitsi Israelin omaisuuskansakseen muiden kansojen keskuudesta ja miten hän johdatti kansaansa historian lävitse.

Historiallisiksi kirjoiksi sanotaan tavallisesti Vanhan testamentin alkupuolen kirjoja Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esterin kirjaan saakka. Tästä nimityksestä huolimatta ne sisältävät myös runoja, mietelmiä ja ylistyksiä sekä käskyjä ja ohjeita siitä, miten ihmisten tulisi elää. Tärkeimpiä niistä ovat juutalainen laki ja kymmenen käskyä. Mooseksen viidessä kirjassa ilmoitettu moraalinen säädöskokoelma on koko juutalaisen uskon peruspilari.^[14]

Historiallisten kirjojen jälkeen Vanhassa testamentissa seuraa joukko runollisia kirjoja, joista huomattavin on Psalmien kirja, sekä mietelmäkirjoja kuten Saarnaajan kirja.

Vanhan testamentin loppupuoliskon Jesajan kirjasta Malakian kirjaan saakka muodostavat profeettojen kirjat. Profeettakirjoissa on muun muassa ennustuksia tulevasta Messiaasta, joka vapahtaisi maailman synnistä. Kristityt ovat tulkinneet ne ennustuksiksi Jeesus Nasaretilaisen toiminnasta. Profeettakirjat on koottu niiden profeettojen julistuksesta, jotka toimivat Israelin ja Juudan alueilla 700–500-luvuilla eaa. Osa teksteistä, kuten Danielin kirja, on syntynyt tätäkin myöhemmin.^[15] Profeetat jaetaan kirjoitustensa pituuden perusteella suuriin ja pieniin profeettoihin. Suuret profeetat olivat Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel ja pieniä profeettoja muun muassa Aamos, Miika ja Malakia.

Vanha testamentti kirjoitettiin noin vuosina 1000–160 eaa., ja monissa sen kirjoissa on eri-ikäisiä kerrostumia.^[16] Useimmat tutkijat pitävät todennäköisenä, että heprealaisen Raamatun vanhimmat osat ovat saaneet kirjallisen muodon aikaisintaan 900-luvulla eaa.^[1][3] Osa tutkijoista esittänyt tekstien olevan huomattavasti nuorempia.^[17] Tiettyjä lyyrisiä osuuksia (esimerkiksi 2. Moos. 15, Tuom. 5, Psalmi 29, 5. Moos. 33 & 1. Moos. 49) taas pidetään alkuperältään vielä vanhempina, ja yleensä ne sijoitetaan välille 1300–1000 eaa.^[18] Useista aikaisemmista lähteistä koottu Toora eli viisi Mooseksen kirjaa on saanut nykymuotonsa todennäköisesti 500–400-luvuilla eaa.^[3] tai 300–200-luvuilla eaa.^[19] Heprealaisen Raamatun nuorin teoskokonaisuus, apokalyptinen Danielin kirja, on kirjoitettu välillä 168–164 eaa.^[20] Koko Vanha testamentti sai muotonsa noin vuonna 100 jaa.^[19] tai 200 jaa. mennessä.^[18]

Ennen kirjoittamista tekstit ovat levinneet suullisena perimätietona. Niiden alkuperäinen kieli oli enimmäkseen heprea, ja arameaa esiintyy vain muutamissa kirjakääröissä.^[19]

Vanhaan testamenttiin kuuluu 39 (Vulgatassa 46, ortodoksisessa Raamatussa 51) kirjaa.^[19] Erot kirjojen lukumäärissä johtuvat siitä, että katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämä Vanhan testamentin kaanon perustuu varhaiseen aleksandrialaiseen, kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan. Siihen sisältyy myös joukko Vanhan testamentin apokryfisiä kirjoja. 1500-luvulla Martti Luther halusi ottaa sen sijaan käyttöön Vanhan testamentin palestiinalaisen, hepreankielisen version, johon apokryfiset kirjat eivät sisälly. Katolisen ja ortodoksisen kirkon piirissä joistakin protestanttien keskuudessa apokryfisiksi katsotuista Raamatun teksteistä käytetään nimitystä deuterokanoniset kirjat, ja näitä tekstejä käytetään mainittujen kirkkojen liturgiassa runsaasti.^[21]

Pääartikkeli: Vanhan testamentin kaanon

Seuraava luettelo sisältää Vanhan testamentin kirjojen nimet siten kuin ne kirjoitetaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vuonna 1992 käyttöön ottamassa Raamatun suomennoksessa eli Uudessa kirkkoraamatussa. Suluissa on kirjoista käytetyt lyhennysmerkinnät, joita käytetään viitattaessa tiettyihin Raamatun lukuihin ja jakeisiin. Historiallisiin kirjoihin kuuluvat kirjat Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta Esteriin, runollisiin ja opetuskirjoihin kirjat Jobista Laulujen lauluun, loput ovat profeettakirjoja.

Heprealaisen kaanonin eli juutalaisten ja kaikkien kristittyjen hyväksymät kirjat:

Pääartikkeli: Deuterokanoniset kirjat

Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa kaanoniin luetaan myös deuterokanoniset kirjat:

• Tobitin kirja (Tob.)
• Juditin kirja (Jud.)
• Ensimmäinen makkabilaiskirja (1. Makk.)
• Toinen makkabilaiskirja (2. Makk.)
• Kolmas makkabilaiskirja (3. Makk., ei katolisessa kirkossa)
• Neljäs makkabilaiskirja (4. Makk., ei katolisessa kirkossa, ortodoksisessa kirkossa Raamatun liitteenä)
• Viisauden kirja (Viis.)
• Sirakin kirja (Sir.)
• Barukin kirja (Bar.)
• Jeremiaan kirje (Jer. kir.)
• Manassen rukous

Näitä kaikkia pidetään yhtä arvokkaina kuin muita Vanhan testamentin kirjoja, toisin kuin esimerkiksi luterilaisessa kirkossa. Luterilainen kirkko ei kuitenkaan ole hylännyt deuterokanonisia kirjoja, vaan niillä on luterilaisen teologian mukaan toissijainen asema eräänlaisena Raamatun oheislukemistona, ja ne ovat mukana joissakin Raamatuissa Uuden ja Vanhan testamentin välistä löytyvänä liitteenä. Reformoidut kirkot ja suurin osa 1800-luvun jälkeen syntyneistä kirkkokunnista eivät pidä tekstejä Raamattuun kuuluvina.^lähde? Tuorein suomenkielinen apokryfikirjojen käännös otettiin käyttöön vuonna 2007.^[22] Suomenkielinen käännös ja ruotsinkielinen Bibel 2000:n käännös sisältävät 11 Vanhan testamentin apokryfikirjaa kattavan kokoelman.

Pääartikkeli: Uusi testamentti

Uusi testamentti (lyhennettynä UT) käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaaksi tulkitun, Jeesuksen, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.

Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen mukaan) kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa apostolit viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.

Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen Apostolien teot, kolmetoista apostoli Paavalin tai hänen koulukuntansa kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan niin sanottua kirkollista kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian Johanneksen ilmestys.^[23]

Uusi testamentti kirjoitettiin noin vuosina 50–150.^[24] Se sisältää 27 kirjaa. Kirjojen kirjoittajista vanhin ja tunnetuin on Paavali. Muita kirjoittajia ei juurikaan tunneta, vaikka useat kirjat on nimetty jonkun apostolin mukaan. Uuden testamentin kirjat on kirjoitettu koinee-kreikaksi.

Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Aleksandrian piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia. Kaanonin määrittely katsottiin tarpeelliseksi toimeksi harhaoppeina pidettyjä suuntauksia vastaan.^[24]

Uuden testamentin virallisen sisällön osalta kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi. Ne ovat eri asia kuin Vanhan testamentin apokryfikirjat, joilla on tunnustettu asema esimerkiksi katolisessa kirkossa.

Pääartikkeli: Uuden testamentin kaanon

Uuden testamentin kirjat siten kuin ne kirjoitetaan Uudessa kirkkoraamatussa, sekä niiden lyhennysmerkinnät:

Raamatun vanhimmat käsikirjoitukset ovat Kuolleenmeren kirjakääröjen katkelmat. Vanhimmat niistä ovat peräisin 200- ja 100-luvuilta eaa. Raamattua alettiin kirjoittaa jo satoja vuosia aikaisemmin. Koska ne kirjoitettiin hauraalle materiaalille, papyrukselle ja pergamentille, kirjakääröjä jouduttiin jäljentämään useaan otteeseen. Raamatun jäljentämisestä tulikin muinaisessa Israelissa ammatti.^[25]

Ammattijäljentäjät olivat äärimmäisen tarkkoja työssään. Jäljentäjäksi käännetty sana on sofer, joka viittaa laskemiseen ja muistiin merkitsemiseen. He laskivat, mikä oli Pentateukin (Raamatun viisi ensimmäistä kirjaa) keskimmäinen kirjain, mikä oli kunkin kirjan keskimmäinen virke ja kuinka monta kertaa jokainen heprealaisten aakkosten kirjain esiintyi kaikissa Vanhan testamentin kirjoituksissa.^[26] Jottei Raamatun tekstistä olisi jäänyt pois yhtäkään kirjainta, he eivät laskeneet pelkkiä sanoja, vaan myös kirjaimet. Heidän sanotaan pitäneen lukua 815 140:stä Vanhan testamentin eri kirjaimesta.^[27] Jäljentäjät eivät saaneet kirjoittaa mitään ulkomuistista, ja heidän piti käyttää asianmukaisesti vahvistettua jäljennöstä lähtötekstinään. Kaikki uudet käsikirjoitukset piti lukea tarkkaan läpi ja virheelliset kappaleet piti tuhota.^[28]

Kun Kuolleenmeren kirjakääröt löydettiin, tutkijat pääsivät vertaamaan, oliko Raamattu muuttunut satojen vuosien aikana, kun sitä oli jäljennetty ja käännetty. Eräässä tutkimuksessa tutkijat vertasivat Kuolleenmeren kirjakäärössä ollutta Jesajan kirjan 53. lukua tuhat vuotta myöhemmin valmistuneeseen masoreettiseen tekstiin. Jesajan 53. luvun 166 sanassa on vain seitsemäntoista kyseenalaista kirjainta. Kymmenessä näistä kirjaimista on kysymys yksinomaan kirjoitustavasta, joka ei vaikuta merkitykseen. Edelleen neljä seuraavaa kirjainta ovat merkityksettömiä tyylillisiä muutoksia, kuten esimerkiksi konjunktioita. Loput kolme kirjainta muodostavat sanan ’valo’, joka on lisätty jakeeseen 11, eikä merkitys muutu suuresti. Yhdessä 166 sanaa käsittävässä luvussa on tuhannen vuoden periytymisen jälkeen vain yksi kyseenalainen sana (kolme kirjainta) – eikä tämä sana muuta olennaisesti tekstikohdan merkitystä.^[29] Monet Jesajan kirjakäärön ja masoreettisen tekstin välisistä eroavuuksista voidaan selittää jäljentämisvirheiksi. Näitä lukuun ottamatta kirjakäärö on sisällöltään kaiken kaikkiaan huomattavan yhtäpitävä keskiaikaisten käsikirjoitusten tekstin kanssa.^[30]

Uuden testamentin kirjoittajina ja jäljentäjinä toimivat kristityt. Uusi testamentti kirjoitettiin pääasiassa kreikaksi. Uuden testamentin jäljentäjät eivät olleet varsinaisia ammattilaiskirjanoppineita. Myös Uuden testamentin kirjoituksista voidaan todeta, ettei niissä ole tapahtunut vuosisatojen aikana jäljentämisestä tai kääntämisestä johtuvia muutoksia. 1800-luvulla löydetty Codex Sinaiticus, 300-luvulle ajoitettu pergamenttikäsikirjoitus, vahvisti osaltaan Uuden testamentin satoja vuosia myöhemmin tehtyjen käsikirjoitusten yhtäläisyyden. Johanneksen evankeliumin papyruskatkelma, joka löydettiin Egyptistä Faijumin alueelta, on ajoitettu 100-luvun alkupuoliskolle. Se oli säilynyt satoja vuosia kuivassa hiekassa. Teksti on yhtäpitävä paljon myöhäisempien käsikirjoitusten kanssa.^[31]

Pääartikkeli: Raamatun luvut ja jakeet

Raamatun kirjat on jaettu edelleen lukuihin ja luvut jakeisiin. Suomenkielisessä Raamatussa on 1 189 lukua ja noin 31 166 jaetta. Nykyisin käytössä oleva jako lukuihin ja jakeisiin ei ole yhtä vanhaa perua kuin Raamatun alkutekstit vaan on tehty vasta keskiajalla. Myöhemmin myös juutalaiset ovat omaksuneet jaon omiin kirjoituksiinsa.

Pääartikkeli: Raamatunkäännökset

Ensimmäinen raamatunkäännös tehtiin Egyptissä asuvia kreikkaa puhuvia juutalaisia varten noin 250 eaa. Hepreankielisen Raamatun kaikki kirjat oli käännetty kreikaksi ensimmäisen vuosisadan jaa. alussa. Teokseen sisällytettiin myös hellenistisellä ajalla syntyneitä, heprealaiseen Raamattuun kuulumattomia, tekstejä. Tuloksena oli Septuaginta, heprealaista Raamattua laajempi kreikankielinen pyhien kirjoitusten kokoelma.

Kuuluisimmat raamatunkäännökset ovat kreikankielinen Septuaginta (Vanha testamentti), latinankielinen Versio Vulgata, Martti Lutherin saksankielinen käännös vuodelta 1534 sekä englanninkielinen King James Bible vuodelta 1611. Ruotsiksi Uusi testamentti käännettiin vuonna 1526, koko Raamattu vuonna 1541, ja uudet käännökset vuosina 1917 ja 2000.

Suomeksi Uusi testamentti ilmestyi Mikael Agricolan kääntämänä vuonna 1548 (Se Wsi Testamenti), psalttari vuonna 1551 (Dauidin Psalttari) sekä katkelmia Vanhasta testamentista vuosina 1551 ja 1552 (Weisut ia Ennustoxet, Ne Prophetat). Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta työ loppui rahoituksen puutteeseen.^[32]

Vuosina 1602 ja 1638 Suomessa asetettiin komiteoita kokonaisen Raamatun kääntämiseksi. Vuoden 1602 komitean asetti kuningas Kaarle IX, ja sen puheenjohtajina toimivat Turun piispat Ericus Erici Sorolainen ja Aeschillus Petraeus. Komitea sai käännöksen valmiiksi, mutta se ei koskaan päässyt painoon. Uutta käännöstyötä johti uusi piispa Isaacus Rothovius, joka hankki käännökselle rahoituksen vuoden 1638 valtiopäiviltä. Uusi komitea hyödynsi kuitenkin todennäköisesti myös aiempien kääntäjien tekemää työtä, koska käännös valmistui kolmessa vuodessa. Vuonna 1642 ilmestyi vihdoin ensimmäinen kokonainen Raamattu suomeksi (Biblia, Se on: Coco Pyhä Ramattu Suomexi).^[32]

Bibliasta tehtiin uusi Henricus Florinuksen toimittama painos vuosina 1683 (UT) ja 1685 (VT). Syynä uuteen painokseen olivat sekä kieliasun tarkistaminen että pienikokoisemman ja halvemman version tarpeellisuus. Kolmas Anders Lizeliuksen toimittama painos valmistui vuonna 1758, ja neljäs painos vuonna 1776. Tämä vuoden 1776 uudistettu versio oli merkittävin vuoden 1642 alkuperäisen käännöksen jälkeen. Siitä otettiin useita painoksia, ja se levisi koko maahan ja tavallisiinkin koteihin. Näin se lopulta täytti jo alkuperäiselle käännökselle asetetut uskonpuhdistuksen mukaiset tavoitteet Raamatun saamisesta kaikkien ulottuville. Biblian versiota, johon on lisätty Lutherin kirjoittamat esipuheet kullekin luvulle, koko Raamatulle sekä aakkoselliset selitykset ja mittayksiköt, kutsutaan Rekisteriraamatuksi. Rekisterin on koonnut luultavasti toimittaja Lizelius. Esipuheet eivät ole kaikilta osin oikeat, ja niissä on luterilainen puhdasoppisuuden ajan henki.^[32]

1800-luvulla alettiin lopulta valmistella täysin uutta käännöstä. A. W. Ingman julkaisi uuden korjatun laitoksen vuosina 1858 ja 1859. Hänen käännöksensä eivät kuitenkaan saaneet yleistä hyväksyntää. Vuoden 1859 Raamattua kutsutaan koetus­raamatuksi, koska myyntiin laitettujen kappaleiden kanteen määrättiin liimattavaksi lappu ”Koetus-käännös”.^[32]

Vuonna 1861 asetettiin raamatunkäännöskomitea uuden käännöksen aikaansaamiseksi. Komitean vuosina 1869–1886 valmistamaa Vanhaa testamenttia ei kirkolliskokous kuitenkaan koskaan hyväksynyt. Asetettiin uusi komitea, jonka vuonna 1912 julkaiseman Uuden testamentin kirkolliskokous vuonna 1913 erinäisin muutoksin otti vanhan käännöksen rinnalla väliaikaisesti käyttöön. Kokonainen uusi käännös, jota nykyään kutsutaan Vanhaksi kirkkoraamatuksi, hyväksyttiin vuosina 1933 (VT) ja 1938 (UT).^[32]

Nykyisin käytössä oleva käännös, niin sanottu Uusi kirkkoraamattu, hyväksyttiin ja otettiin käyttöön vuonna 1992. Kirkolliskokouksen asettama raamatunkäännöskomitea aloitti käännöstyön vuonna 1973. Komitean jäseninä oli myös edustajia Suomen ortodoksisesta kirkosta ja vapaista suunnista. Katolinen kirkko osallistui komitean toimintaan antamalla palautetta.^[33]

Luettelo suomenkielisistä kirkkoraamatun suomennoksista

• Se Wsi Testamenti (Mikael Agricola) (1548), painoksesta riitti kaikkiin noin 125 silloiseen Suomen kirkkoon yksi kappale, joihinkin kouluihin, rikkaille ja kuninkaalle.
• Biblia, Se on Coco Pyhä Raamattu Suomexi (1642), painos 1 200 kpl. Käännös alkoi vuonna 1604 kuningas Kaarle IX:n käskystä.
• Wanhan Biblian tarkistus (1683/1685)
• Biblia (1776)
• Biblian revisio (Koetusraamattu) (1859)
• Uusi testamentti (väliaikaiseen käyttöön otettu suomennos) (1913)^[34]
• Pyhä Raamattu (1933/1938)
• Uusi kirkkoraamattu (1992) virallinen kirkkoraamattusuomennos

Muita hankkeita

• Uusi testamentti nykysuomeksi (Suomen Pipliaseura 1972)
• Jumalan Kansan Raamattu (Uuras Saarnivaaran käännös, 1992)
• Uuden maailman käännös (Jehovan todistajien käännös, 1995)
• Raamattu Kansalle (2012) Raamattu Kansalle -yhdistyksen toteuttama
• Raamattu (STLK) (Suomen Tunnustuksellinen Luterilaisen kirkon julkaisema Markku Särelän käännös, 2017)

• DigiMarkus
• Psalmit Septuagintan mukaan (Suomen ortodoksisen kirkon suomennos)

• Septuaginta
• Vulgata

• Biblia Hebraica Stuttgartensia
• Bysantin tekstilaitos
• Textus Receptus
• Westcottin ja Hortin laitos

Kaikki kristityt kunnioittavat Raamattua ja erityisesti Uutta testamenttia, mutta mielipiteet kirjoitusten luonteesta ja auktoriteetista vaihtelevat. Erityisesti suhtautuminen Raamatun ilmoituksellisuuteen eli siihen, missä määrin Jumala on ollut osallinen kirjoitusten synnyssä, vaihtelee. Yleisesti Raamattua pidetään sitä erehtymättömämpänä ja suurempana uskon auktoriteettina, mitä suuremmaksi Jumalan rooli sen kirjoittamisessa ja kokoamisessa ajatellaan. Raamattua tulkitaan eri tavalla vaihdellen kirjaimellisesta vertauskuvalliseen ja runolliseen.

Katolisessa ja ortodoksisessa kirkossa ilmoitusta käsitetään olevan kahdenlaista, eli sitä, mikä on kirjattu Raamattuun, ja sitä, joka ilmenee muussa apostolisessa seurannossa eli pyhässä perinteessä. Kummatkin käsitetään osaksi kirkon opetusta, ja uskon ja kirjoitusten ymmärtämiseksi vaaditaan oikea ymmärrys kummastakin. Katolisuudessa uskonopin ja kirjoitusten tulkinta kuuluu paavin ja hänen kanssaan yhteydessä olevien piispojen muodostamalle opetusviralle eli magisteriumille. Ortodoksisuudessa tulkinta kuuluu ekumeenisille kirkolliskokouksille.

Protestantit seuraavat Martti Lutherin muotoilemaa sola scriptura (’yksin kirjoituksista’) -oppia ja uskovat, että uskon ja raamatuntulkinnan ylin ohje on yksin Raamattu. Perimätieto kuljettaa ainoastaan asioita, jotka ovat peräisin Raamatusta, joten se ei ole itsessään auktoriteetin lähde. Koska oppi perustuu ainoastaan Raamattuun, se on aina avoin ja altis uudelleentulkitsemiselle. Tästä on seurannut joskus jopa perustavanlaatuisimpien oppien uudelleenarviointia, johtaen jopa Raamatun auktoriteetin, opillisen erehtymättömyyden sekä virheettömyyden itsensä kyseenalaistamiseen. Tulkinnat vaihtelevat kuitenkin suuntauksesta riippuen.

Niin sanotun puhdasoppisen luterilaisuuden teologit 1600-luvulla pitivät Raamattua kristillisen opin ainoana ohjeena.^[35]

Konservatiivisten suuntausten eli fundamentalististen tai evankelikaalisten kristittyjen joukossa kirjoitusten katsotaan olevan alkuperältään jumalallisia siinä, että niiden kirjoittamista ohjasi Jumala, Pyhä Henki, joka takasi sen, ettei kirjoituksiin päätynyt mitään totuuden vastaista.

Seka fundamentalistit että evankelikaaliset tahot uskovat Raamatun erehtymättömyyteen, mutta Raamatun kirjaimellinen tulkinta on johtanut siihen, että jotkut fundamentalistiset tahot ovat hylänneet jotkut tieteen teoriat, kuten evoluutioteorian, ja suosineet sen sijaan kreationismia. Evankelikaaliset tahot puolestaan pyrkivät yleensä välttämään sellaisia Raamatun kirjaimellisia tulkintoja, jotka johtaisivat suuriin ristiriitoihin yleisesti tunnustettujen tieteellisten tosiasioiden kanssa. He eivät katso, että Raamatun kirjoittajat olisivat tehneet virheitä, mutta sen sijaan suosivat erilaisia Raamatun kirjalliseen ilmaisuun liittyviä teorioita, kuten kirjoitusten osittaista vertauskuvallisuutta, jotka tekevät mahdolliseksi hyväksyä sekä inhimillisen tiedon määrän kasvu että kirjoitusten jumalallinen alkuperä.

Päälinjan protestanttisuus, johon kuuluvat muun muassa jotkut luterilaiset, metodistit, presbyteerit ja anglikaanit, ei opeta Raamatun erehtymättömyyttä samalla tavalla kuin konservatiivisemmat suuntaukset. Kaikkien näiden suuntausten oppiin kuuluu virallisesti kirjoitusten auktoriteetti, mutta ne tulkitsevat sitä hyvin monella eri tavalla. Näissä suuntauksissa kirjoitusten saatetaan katsoa sisältävän myös virheitä tai aikaan, kulttuuriin tai kirjoitustilanteeseen sidonnaisia opetuksia. Tämä on näkynyt erityisesti naispappeuteen, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Suuntausten edustajat katsovat usein, että Raamatun ilmoituksessa on kyse kokonaisuuksista, ylimmistä ohjeista, eikä sen totuus riipu jokaisen yksityiskohdan totuudesta. Liberaalimmat tahot katsovat, että Raamattu on erehtyväisten ihmisten omasta rajoittuneesta näkökulmastaan kirjoittamaa todistusta uskonnollisesta kokemuksestaan. Siksi he eivät katso, että Raamattu olisi erehtymätön.

Edellä mainituista seikoista johtuen liberaalin ja konservatiivisen raamattunäkemyksen kannattajien välillä on ollut kiistoja Raamatun tulkitsemisesta.^[36] Tunnettu esimerkki suomalaisesta keskustelusta on vuodelta 1985. Sen lähtökohta oli raamatuntutkija Heikki Räisäsen lehtihaastattelu, jossa Räisänen esitti väitteensä Raamatun erehdyksistä vaatien Suomen luterilaista kirkkoa tekemään johtopäätöksensä tieteen tuloksista ja lakkaamaan puhumasta Raamatusta Jumalan sanana.^[37]

Pääartikkeli: Raamatun ristiriidat

Nykyään esimerkiksi evankelisluterilaista uskoa opettavissa oppikirjoissa voidaan todeta, että Raamatun tekstit sisältävät keskinäisiä ristiriitoja. Fundamentalistisen raamatuntulkinnan edustajat sen sijaan kiistävät ristiriitojen olemassaolon ja pyrkivät selittämään ristiriitaisiksi katsotut kohdat keskenään yhteensopiviksi.

Eräs tunnettu esimerkki Raamatun tekstien väitetystä ristiriidasta on kertomus Juudas Iskariotin kuolemasta, josta löytyy kaksi eriävää versiota: Matteuksen evankeliumissa ”Juudas paiskasi rahat temppeliin, meni pois ja hirttäytyi”^[38] ja Apostolien teoissa Juudas ”syöksyi päistikkaa alas, niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos”.^[39] Fundamentalistien mukaan nämä kaksi kertomusta täydentävät toisiaan ja muodostavat yhdessä tarkemman kokonaiskuvan tapahtumasta; erään selitysmallin mukaan Juudas hirttäytyi aivan Jerusalemin muurin eteläpuolella sijaitsevan Hinnomin laakson luona, heittäytymällä Hakeldaman pellon kohdalla olevan korkean jyrkänteen reunalta. Köysi kuitenkin katkesi, jolloin Juudaksen ruumis paiskautui maahan, hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.^[40] Nykyaikaisen tutkimuksen valossa kertomukset ovat myöhemmin syntyneitä legendoja ja kuvastavat sitä, kuinka Juudaksen kohtalosta kerrottiin kristittyjen parissa ajan kuluessa yhä kauheampia versioita.^[41]

• Luettelo Raamatun henkilöistä
• Luettelo Raamatun kirjoista
• Mesopotamian muinaisusko ja Raamattu
• Raamattu ja Koraani
• Raamatun aikajana
• Raamatun historiallisuus

• Chilton, Bruce ym.: The Cambridge Companion to the Bible. (2. painos) Cambridge: Cambridge University Press, 2008. ISBN 978-0-521-86997-3 (englanniksi)
• Ehrman, Bart D.: The New Testament. A Historical Introduction to the Early Christian Writings. Oxford: Oxford University Press, 1997. ISBN 978-0-19-508481-8 (englanniksi)
• Häkkinen, Kaisa: Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-27108-x
• Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. (2. tarkistettu ja korjattu painos) Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8
• Nuorteva, Jussi (toim.): Biblia 350. Suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1992. ISBN 951-717-698-8

• Hinton, Michael: Raamattu 100 minuutissa. ((The 100-Minute Bible, 2005.) Tekstien lyhennys: Michael Hinton. Suomennos: Riitta Bonny) Helsinki: Suomen lähetysseura, 2007. ISBN 978-951-624-361-3
• Pyhä Raamattu. (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos) Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 2002. ISBN 952-449-075-7
• Pyhä Raamattu. (Vanha testamentti. XI yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käytäntöön ottama suomennos; Uusi testamentti. XII yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1938 käytäntöön ottama suomennos) Helsinki: Suomen kirkon sisälähetysseura, 1980. ISBN 951-600-005-3

• Aejmelaeus, Lars: Kristinuskon synty. Johdatus Uuden testamentin taustaan ja sanomaan. (Uusittu laitos) Helsinki: Kirjapaja, 2007. ISBN 978-951-607-529-0
• Hakola, Raimo & Pakkala, Juha: Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret. Arkeologian näkökulmia. Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-647-1
• Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. (2. tarkistettu ja korjattu painos) Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8
• Larjo, Lassi (toim.): Raamattu ja länsimainen kulttuuri. Helsinki: Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2003. ISBN 952-9791-51-8
• Merras, Merja & Tarazi, Paul Nadim: Raamattu itämaisin silmin. Jyväskylä: Atena, 2005. ISBN 951-796-403-X
• Mäkipelto, Ville & Huotari, Paavo: Sensuroitu. Raamatun muutosten vaiettu historia. Helsinki: Otava, 2023. ISBN 978-951-1-45245-4
• Palva, Heikki: Raamatun tietosanasto. (2. uudistettu painos) WSOY, 1995. ISBN 951-0-20131-6
• Räisänen, Heikki: Miten ymmärrän Raamattua oikein. Helsinki: Kirjapaja, 1981. ISBN 951-621-292-1
• Räisänen, Heikki: Raamattunäkemystä etsimässä. Helsinki: Gaudeamus, 1984. ISBN 951-662-356-5
• Räisänen, Heikki: Tuhat ja yksi tulkintaa. Luova näkökulma Raamattuun. Helsinki: Yliopistopaino, 1989. ISBN 951-570-024-8
• Räisänen, Heikki: Rosoinen Raamattu. Helsinki: WSOY, 2006. ISBN 951-0-30872-2
• Räisänen, Heikki & Saarinen, Esko: Raamattutieto. Helsingissä: Otava, 1978 (6. painos 1997). ISBN 951-1-04445-1
• Sollamo, Raija (toim.): Paimentolaisten uskonnosta kirkkolaitokseksi. Helsinki: Suomen eksegeettinen seura, 1991. ISBN 951-9217-10-X

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Raamattu.

Wikisitaateissa on kokoelma sitaatteja aiheesta Raamattu.

• Raamattu.fi. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon suomennokset 1938, 1992 ja uudempia käännöksiä.
• Raamattu.uskonkirjat.net. Useita Raamatun eri käännöksiä myös alkukielillä ja rinnakkain, tarkka haku.
• Finbible. Suomalaiset raamatunkäännökset 1938, 1776, 1642, 1548 ja 1552.
• Ääniraamattu.
• e-Sword.net. Eri kielisiä raamattuja ja sanastoja.

• Suomen luterilaisen evankeliumiyhdistyksen (SLEY) Raamattuluennot.
• Radioraamattukoulu – Raamattu kannesta kanteen.
• The Skeptic’s Annotated Bible. (englanniksi)

• Art inspired by Stories in the Bible. (englanniksi)