Ekspressionismi

Ekspressionismi on 1900-luvun alussa noussut taiteen tekemisen tapa, johon kuuluvat taiteilijan sisäisen tunteen ilmaiseminen sekä voimakkaat värit ja aiheet.^[1]

Suuren yleisön edessä nimitystä käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1901 Julien-Auguste Hervén taidenäyttelyssä. Ekspressionistinen liike oli voimakkaimmillaan vuosien 1905–1920 aikana, ja siihen kuului maalaustaiteen ohella myös arkkitehtuuri, näyttämötaide, musiikki ja kirjallisuus.^[2]

Ekspressionistitaiteilijoiden mielestä taiteella piti olla jotain sanottavaa, ja heille teoksen sisältö ja muoto olivat yhtä. Ekspressionistit käyttivät voimakkaita siveltimenvetoja ja vahvoja värejä. Heidän aiheensa olivat usein surullisia, eriskummallisia tai irvokkaita ja ilmaisunsa groteskia, pessimististä tai väkivaltaista.^[1]

Ekspressionistit esittelivät maailman tyypillisesti subjektiivisesta näkökulmasta käsin. Heidän tavoitteenaan oli herättää ajatuksia, tunteita tai inspiraatiota. Ekspressionismi oli reaktio positiiviselle, impressionistiselle ja naturalistiselle taiteelle.^[2] Ekspressionismi voidaan nähdä romantiikan jatkeena.^[3] Ekspressionistit ottivat vaikutteita myös eurooppalaisen taiteen ulkopuolelta ja vierailivat etnografisissa museoissa sekä afrikkalaisen ja oseanialaisen taiteen näyttelyissä.^[4]

Ekspressionismi kehittyi Ranskassa ja kukoisti Saksassa. Joitain ekspressionismin kehitykseen eniten vaikuttaneita taiteilijoita olivat Vincent van Gogh, Paul Gauguin, Edvard Munch ja Henri de Toulouse-Lautrec.^[1]

Liike yhdistetään useimmin saksalaisiin taiteilijaryhmiin Die Brücke ja Der Blaue Reiter. Muita merkittäviä ekspressionistitaiteilijoita olivat Georges Rouault, Egon Schiele, Oskar Kokoschka, Paul Klee, Max Beckmann, Pablo Picasso (osin), Henry Moore, Graham Sutherland, Francis Bacon, Alberto Giacometti, Jean Dubuffet, Georg Baselitz ja Anselm Kiefer. Myös fauvistit kuten Henri Matisse voidaan lukea ekspressionisteihin. Toisen maailmansodan jälkeen syntyi Yhdysvalloissa ekspressionismin muunnelma abstrakti ekspressionismi. 1980-luvulla syntyi uusekspressionistinen liike.^[3]

Natsi-Saksassa ekspressionismi oli eräs niistä modernismin taidesuuntauksista, joita kansallissosialistit tuomitsivat ja joita esitettiin ”rappiotaiteen” näyttelyissä. Aluksi jotkut natsijohtajat, esimerkiksi Hermann Göring kannattivat ekspressionismia, varsinkin Die Brücke -ryhmän maalauksia ”aitosaksalaisena” taiteena. Tämän niin sanotun ekspressionismikiistan ratkaisi Adolf Hitler, ja vuoteen 1937 mennessä ekspressionismi ja ekspressionistit oli julistettu pannaan.

• 
  Edvard Munch, Huuto, 1893.
• 
  Franz Marc, Keltainen lehmä, 1911.
• 
  Franz Marc: Sininen hevonen I, 1911.
• 
  Egon Schiele, Naispari, 1915.
• 
  Ernst Ludwig Kirchner, Omakuva sotilaana, 1915.

Taidemusiikissa ekspressionismi näkyi teosten lyhenemisenä ja ilmaisun tiivistymisenä, mutta draamallisuus kuitenkin säilyi. Ekspressionistinen melodiikka on luonteeltaan soittimellista, koska laulullisuuden ihannetta ei enää pidetty keskeisenä. Harmonian ja sointivärin merkitys korostui, ja alettiin lähestyä atonaalisuutta. Rytmiikka monimuotoistui: tahtilajit vaihtuvat tiheästi ja rytmit ovat poikkeusjakoisia.^[5]

Ekspressionismia tyypillisimmillään edustavat säveltäjät Arnold Schönberg, Alban Berg ja Anton Webern 1910-luvun tuotannoillaan. Igor Stravinskyn baleteissa Tulilintu (1905), Petruška (1911) ja Kevätuhri (1913) on ekspressionistisia piirteitä. Aarre Merikanto ja Väinö Raitio ovat suomalaisia ekspressionisteja.^[5]

Kirjallisuudessa sisäisen kokemuksen ilmentämisen vaatimus merkitsi kapinaa naturalistista todellisuuden jäljentämistä vastaan. Ekspressionistiseen kirjallisuuteen kuului voimakas ilmaisu, provokaatio, sokkivaikutelmat sekä protesti pikkuporvarillista moralismia ja väljähtänyttä arvomaailmaa vastaan. Kirjallisuuden ekspressionismi syntyi noin vuonna 1910, ja vahvimmillaan se oli 1920-luvulla. Kirjallisia ekspressionisteja olivat muun muassa Franz Werfel, Gottfried Benn, Georg Trakl ja Alfred Döblin. Myös Franz Kafka ja Hermann Hesse olivat osin ekspressionisteja.^[6] Suomessa ekspressionismia edustaa parhaiten Edith Södergranin ja Elmer Diktoniuksen runous.^[7]

Varhaisimmat ekspressionistiset elokuvat saivat runsaasti vaikutteita ekspressionistisesta näyttämötaiteesta, ja ne pyrkivät välittämään protagonistin mielentilan lavastuksen avulla. Kuuluisin näistä elokuvista on Robert Wienen ohjaama, vuonna 1920 ensi-iltansa saanut Tri Caligarin kabinetti, jossa hullu päähenkilö kertoo oman näkemyksensä siitä, miten hän joutui mielisairaalaan. Elokuvan vääristyneet kadut ja rakennukset ovat päähenkilön oman sisäisen maailman heijastumia, ja elokuvan muut hahmot on abstrahoitu maskeerauksen ja pukujen avulla visuaalisiksi symboleiksi. Elokuvan sairaalloisen kauhun, uhan ja ahdistuksen tunnelmasta sekä dramaattisesta valaistuksesta ja oudoista lavasteista tuli esikuva useille muille saksalaisille ekspressionistisille elokuville. Paul Wegenerin toinen versio Golemista (1920), F.W. Murnaun kauhuelokuva Nosferatu (1922) ja Fritz Langin tulevaisuuskuvitelma Metropolis (1927) kuvaavat pessimistisissä visioissaan sosiaalista romahdusta tai tutkivat ihmisluonnon synkkää kaksijakoisuutta ja sen kykyä hirvittävään pahuuteen.^[8]

Pääartikkeli: Ekspressionismi (arkkitehtuuri)

Ekspressionismi oli noin 1910–1925 Euroopassa, varsinkin Saksassa, vaikuttanut arkkitehtuurin tyylisuunta. Ekspressionismin mukaan arkkitehdin persoonallisen idean tuli ilmetä rakennuksen vapaasti muotoilluissa, abstrakteissa ja veistoksellisissa muodoissa. Ekspressionistisella arkkitehtuurilla on selvä sisällöllinen yhteys kuvataiteen ja kirjallisuuden ekspressionismiin.^[9]

• 
  Erich Mendelsohn, Einstein-torni, 1921, Potsdam-Babelsberg, Saksa.
• 
  Jules M. Luthmann, Lähetysasema Radio Kootwijk, 1922 Alankomaat, betonirakennus.
• 
  Fritz Höger, Chilehaus, 1925, Burchardstraße Hampuri.
• 
  Josef Franke, Asuin- ja liiketalo "Ring-Eck", 1928, Gelsenkirchen, Saksa.
• 
  Elsi Borg, Taulumäen kirkko, 1929, Jyväskylä.

Modernismin ”ismeistä” juuri ekspressionismi on ollut suosituin Suomen taiteessa. Syitä siihen on etsitty niin pohjoisesta luonnosta kuin karkeasta kansanluonteesta. Ekspressionismin läpimurto oli tapahtunut Suomessa jo ennen 1910-luvun lopulla perustetun Marraskuun ryhmän esiintymistä. Ryhmässä olivat muun muassa Tyko Sallinen, Marcus Collin, Alvar Cawén, Jalmari Ruokokoski, Valle Rosenberg, William Lönnberg ja Ilmari Aalto. Myös esimerkiksi Aimo Kanerva sekä naivistisen tyylisuunnan edustaja Heikki Tuomela kuuluvat tunnettuihin ekspressionisteihin. Liminkalainen taidemaalari Vilho Lampi maalasi nuoruudessaan Tyko Sallisen, Alvar Cawénin ja Marraskuun ryhmän vaikutuksen sävyttämää ekspressionismia.^[10]

• 
  Juho Mäkelä, Omakuva, 1910.
• 
  Alvar Cawén, Sokea soittoniekka, 1922.
• 
  Eemu Myntti, Uimarannalla, 1923.
• 
  Vilho Lampi, Hevoshuijarit, 1930.

Suomalaista uusekspressionismia 1980-luvulta alkaen edustavat muun muassa Leena Luostarinen symbolistisella ekspressionismillaan, Cris af Enehielm satirisoivalla ja karikatyristisellä tyylillään, Jukka Mäkelä ja Hannu Rönkkönen abstraktilla ekspressionismilla. Limingan taidekoulussa maalausta opettava Hannu Lukin tunnetaan isokokoisista varma- ja isolyöntisen ekspressionismin hengessä tehdyistä maalauksistaan^[11] ja taidegraafikko Antti Holman taiteessa on nähty yhteyksiä saksalaisen ekspressionismin perinteeseen.^[12]

• Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa: Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ekspressionismi Wikimedia Commonsissa