Yhteisötaide

Yhteisötaide (engl. community art, community-engaged art tai social art) on 1990-luvulta yleistynyt taiteen suuntaus, jossa taidetta tehdään jonkin yhteisön ehdoilla, yhteisön jäsenten kanssa ja heitä varten.

Kuvataiteen kentällä yhteisötaide-käsite vakiintui 1990-luvun loppupuolella.^[1]selvennä Yhteisötaide toteutetaan yleensä projekteina, tapahtumina tai työpajoina. Taiteilija on tapahtuman, teoksen tai ilmiön tuottaja tai ohjaaja.^lähde?

Yhteisötaiteen eräänä edelläkävijänä voi pitää saksalaista Joseph Beuysia, joka loi 1960-luvulla käsitteen Yhteiskunnallinen kuvanveisto (saks. Die Soziale Plastik) ja toteutti esimerkiksi teoksen 7 000 tammea, jossa vuonna 1982 istutettiin tammia saksalaiseen Kasselin kaupunkiin documenta 7 -näyttelyn yhteydessä.^lähde?

Yhteisötaide onkin sukua ympäristötaiteelle ja performanssille, jotka molemmat pyrkivät usein pois taidegallerioista ja taidemuseoista. Taiteenalasta on käytetty myös nimityksiä "osallistuva taide" ja "sosiaalinen taide". Yhtymäkohtia yhteisötaiteelle voisivat olla myös taidesosiologia ja taidekasvatus.^lähde?

Yhteisötaiteen tuloksia kutsutaan yhteisötaideteoksiksi tai yhteisöteoksiksi.^lähde?

Suomessa kansalais- ja työväenopistot ovat edistäneet yhteisöllistä luovuutta jo 1900-luvun alusta asti. Taiteeksi näitä asioita ei kuitenkaan ole luokiteltu, vaan niitä on ehkä enemmänkin pidetty käsityön jatkumoon kuuluvana harrastajataiteena. 1960-luvulla kansainvälisessä taide-elämässä alkoi tapahtua suuria murroksia ja taide alkoi tulla ulos museoista. Suomalainen taide-elämä oli vielä melko pysähtynyttä. Yhteisötaiteellisten ideoiden ainoa toimintaympäristö oli underground-kulttuuri, joka myös antoi uusille taidemuodoille anarkistisen leiman.^lähde?

Videon ja videotaiteen merkitys on tärkeä niin yhden taiteilijan ajattelussa kuin yhteisötaiteenkin välineenä. Vuonna 1971 Vanhalla ylioppilastalolla Elonkorjaajien järjestämässä Intermedia-tapahtumassa Erkki Kurenniemi esitteli Dimi-O videoteoksen, jossa videokamera reagoi sen edessä olevan henkilön liikkeisiin ja muutti ne ääneksi. Dimi-O oli edelläkävijä suomalaisessa videotaiteessa, interaktiivisessa taiteessa ja yhteisötaiteessa. Videotaiteen ja performanssin yhdistelmät ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia kollektiiviselle luomiselle. Esimerkkejä Suomessa ovat tästä vuonna 1982 Lehtimäen ympäristötaidesymposiumissa Turppi-ryhmän performanssin pohjalta syntynyt Earth Contacts -videoteos sekä Homo $ -ryhmän samantapaiset teokset. Video on tiivistänyt performanssin esittäjineen konkreettiseksi yhdeksi kokonaisuudeksi ja teokseksi. Itse performanssi on ehkä enemmänkin esitys, jota ei voi täysin luokitella kuvataiteelliseksi teokseksi.^lähde?

Pääartikkeli: Performanssi

Yhteisötaiteen kehitykseen vaikuttivat merkittävästi happeningit, jotka edelsivät performansseja. Happeningin käsite otettiin käyttöön ensimmäistä kertaa New Yorkissa vuonna 1959. Happeningin ideana oli yhdistää toisistaan erilleen joutuneita taidetta ja elämää, haluttiin saada katsojat mukaan teokseen. Suomeen happeningit rantautuivat vuonna 1963, jolloin Helsingin Taidehallissa Suomi rakentaa –näyttelyn avajaisissa nähtiin happeningin kaltainen teos, jossa avajaisissa esiintyneet soittajat oli sijoitettu eri saleihin ja musiikki kiersi soittajalta soittajalle. Tällöin teoksen vastaanottoon vaikutti vastaanottajan sijainti, eli teoksen kokonaisvaltainen tulkitseminen oli mahdotonta. Teoksen organisoijana toimi säveltäjä Henrik Otto Donner, joka oli myös järjestämässä samana vuonna Street Piece: Helsinkiä, ensimmäistä oikeaa ”esteettisesti ohjelmoitua” happeningia Suomessa.^lähde?

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Taidehistorian aikana on ollut paljonkin yhteisöllistä toimintaa. Poliittisen avantgarden käsite syntyi 1800-luvun alussa Ranskassa, jonka jälkeen syntyi taiteen avantgarden käsite 1863. Jotkut modernismin avantgardesuuntaukset sanoutuivat irti politiikasta, mutta toiset, kuten Italian futuristit halusivat vaikuttaa myös yhteiskuntaan.

Situationistinen internationaali perustettiin 1957 ranskalaisena marxilaisälymystön ryhmittymänä. Liike toimi lähinnä Pariisissa ja suunnitteli mittavia sosiaalisia ja poliittisia muutoksia. 2000-luvun alussa nosti päätään artivismi, joka kehittyi rinnan anti-globalisaatio-liikkeen sekä sodanvastaisen liikehdinnän kanssa. Artivisti ajaa usein poliittista asiaansa taiteen keinoin ja artivistisella toiminnalla on samankaltaisia piirteitä yhteisötaiteen kanssa, kuten teosten toteuttaminen projekteina, tapahtumina tai työpajoina.

Englantilaisen kuvanveistäjä Antony Gormleyn teos One & Other voitti Lontoon kaupungin järjestämän Trafalgarin aukion niin sanotun Neljännen veistosjalustan kilpailun kesällä 2008 yhdessä Yinka Shonibaren teoksen kanssa. Neljäs veistosjalusta on ollut tyhjänä aukion rakentamisesta, vuodesta 1841 asti. Sitä alettiin käyttämään nykytaiteen teoksia varten vuonna 1998. Väliaikaisilla veistoksillaan jalustalla ovat olleet Mark Wallingerin, Bill Woodrown ja Rachel Whitereadin, Mark Quinnin sekä Thomas Schütten teokset.^lähde?

One & Other on sata päivää jatkuva performanssi, jossa veistosjalusta pidetään miehitettynä 24 tuntia vuorokaudessa sadan päivän ajan. Osallistujia on 2 400 ja heidät valitaan 32 000 halukkaan joukosta arpomalla. Kuka tahansa Englannissa asuva voi ilmoittautua. Osallistujat saavat tehdä jalustalla mitä tahansa laillista tunnin ajan.^lähde?

Teos alkoi 6.7. ja päättyy 14.10.2009. Televisiokanava SkyArts taltioi ja arkistoi kaikki osallistujat, joiden osuudet lähetetään suoratoistolähetyksenä internetissä. Elokuvaohjaaja Mike Figgis tekee dokumentin projektista. ^[2]

Ihmisiä kutsuttiin työstämään teoksia sadan tonnin painoisesta savikuutiosta kuvanveistäjä ja kuvataiteilija Antony Gormleyn organisoimassa yhteisöteoksessa Savi ja kollektiivinen keho Helsingin Kaisaniemen kentällä maalis-huhtikuussa 2009. Työskentely tapahtui ilmoittautumisten perusteella neljän tunnin jaksoissa ja tekijöitä oli yli 1 300. Valmistuneet teokset olivat nähtävillä neljän päivän ajan työskentelypaikalla, joka oli valkoinen kuplahalli. Tapahtuma oli osa Pro Arte -säätiön toteuttamaa Ihme-projektia. ^[3]

Ars 06 näyttelyssä Helsingissä esitettiin video Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen yhteisöteoksesta Birminghamin ensimmäinen Valituskuoro. Birminghamissa Englannissa kysyttiin ihmisiltä, mistä he haluavat valittaa. Valituksista koottiin ja sävellettiin laulu kuorolle, jota se esitti eri paikoissa Birminghamissa.^[4] Vastaavaa teosta alettiin toteuttaa myöhemmin eri puolilla maailmaa, muun muassa eri puolilla Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Singaporessa valituskuoro päätti perua kaikki julkiset esiintymiset. Viranomaiset eivät antaneet lupaa esitykselle, koska kuorossa oli muutamia jäseniä, jotka asuivat pysyvästi Singaporessa, mutta eivät olleet kaupunkivaltion kansalaisia. Myöskään kuoron Malesiassa syntyneelle johtajalle, sekä taiteilijoille Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen ei annettu esiintymislupaa.^[5]

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Maiju Ahlgrén toteutti Jorvin sairaalaan vuosina 2005–2006 Kuiskauksia -ympäristö ja -yhteisötaideteoksen. Teoksen ideana oli järjestää sairaalassa olosuhteet, joissa toimivat eräänlaiset yllätysarpajaiset. Arpajaisvoittona oli ajatus. Ajatukset olivat omia, lainattu kirjoista ja lauluista. Ne olivat sellaisia ajatuksia, joihin saattoi ajatella kertyneen elämänkokemuksen myötä syntynyttä viisautta ja vapautta.

Ajatukset oli kirjottu potilaiden tyynyliinoihin, joita oli yhteensä sata kappaletta, joissa jokaisessa eri teksti. Pesulan liinavaatepakkaajat toimivat onnettarina, sillä he lähettivät osastoille noin 30 prosenttia kirjottuja kappaleita. Arpajaiset toteutuivat aina kun vaihdetaan vuodevaatteita, keskimäärin kaksi kertaa viikossa.

Teoksen tarkoituksena oli luoda yhteyden tunnetta yli rajojen. Tarkoituksena oli myös saada laitosarkeen mahdollisuus yllätyksiin ja sattumaan. Se tarjosi potilaille ja henkilökunnalle väylän maailmaan, joka on kaikille ihmisille yhteinen, onpa sitten sairas tai terve. Teos on välittämisen ele.

Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Minna Heikinahon Ilmainen aamiainen on yksi Suomen tunnetuimmista yhteisötaiteen teoksista. Heikinaho piti Kuvataideakatemian loppunäyttelyn tarjoamalla ilmaista ateriaa kesän 1994 ajan Helsingin Hämeentie 6:ssa sijaitsevassa liikehuoneistossa. Teos oli esillä pahimpana lamakautena. Teoksellaan Heikinaho halusi luoda tilan, jossa hän pystyi pohtimaan kävijöiden synnyttämiä merkityksiä, sekä määrittelemään itseään suhteessa arkeen ja taiteeseen. Ilmaisella aamiaisella hän halusi rakentaa asioita itsestään ulospäin eikä sisäänpäin niin kuin tavallisesti tapana on. Julkisessa sanassa teos määriteltiin "tilataiteeksi", "sosiaaliseksi eleeksi", milloin miksikin. Teos aiheutti hämmennystä, koska sitä oli vaikea sijoittaa mihinkään perinteiseen taiteen kaanoniin.

Lapin yliopiston Kide-lehdessä Heikinaho sanoo. että yhteisötaide on erilaisuuden etsimistä ja uudenlaisen taiteilijaidentiteetin luomista uuden nimikkeen alla. Yhteisötaide on toimintaa suhteessa ympäristöön ja sen ihmisiin, ihmisten mukaanottamista taiteelliseen prosessiin. Ihmiset voivat olla osana teosta tai sitten he voivat olla tekijöinä myös itse. Yhteisötaide nostaa esiin arkipäivän kysymyksiä taiteen kielen kautta sekä toisaalta hahmottaa taiteilijan roolissa tapahtuneita muutoksia.

Heikinahon mukaan yhteisötaiteesta tekee taidetta motiivi, joka voi olla esimerkiksi poliittisen kommentin tai ohjelman aikaansaaminen. Heikinahon motiivi töilleen on ihmisten arvomaailman tai mielipiteiden esiintuominen teoksen kautta. Ihmisten arvomaailman erilaisuutta sekä erilaisuuden kunnioittamista hän on käsitellyt muun muassa videotöissään.

Kulttuuritutkija Hanna Kuuselan mukaan pitäisi olla tarkkana siitä, milloin yhteisöllisyyttä käytetään hyväksi ja milloin taiteella halutaan rakentaa jotain uutta tai parempaa. Huomiota saaneena yhteisöllisyysteoksena Kuusela mainitsee romaanin Pirunmeri, jota kirjoitettiin joukkovoimalla ja jota markkinoitiin yhteisöllisenä teoksena. Kuuselan mukaan ”Pirunmeren kohdalla sanottiin, että koko Suomi kirjoittaa, mutta lopulta siinä keskeisessä roolissa oli pari firmaa, jotka ohjasivat lopputulosta.”^lähde?

Kuusela kirjoittaa kirjassaan Kollaboraatio, yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa, että jopa kaikkein konservatiivisimmat yksilöä korostavat instituutiot ovat nyt yhteistyön valtaamia. Amos Rexn avajaisnäyttelyssä teamLab yleisö osallistui piirtämällä liskoja. Kuusela tulkitsi, että hyödyn saaja ei ole liskoa piirtävä pikkulapsi, vaan japanilainen megasuosittu taidekollektiivi. Kiasman Visitorsista käytetyt ylisanat kertoivat tutkijan mukaan siitä, että yhteisölliset hankkeet lupaavat yleensä aika paljon, mutta pystyvätkö ne vastaamaan lupauksiinsa.^lähde?

Kuuselan mukaan jokaisen teoksen kohdalla kannattaisi kysyä, edistääkö teos yhteistä hyvää vai käytetäänkö yhteisöllisyyttä vain hyväksi.^[6]

Vuoden 2021 Turner-palkinnon kaikki viisi ehdokasta olivat taideyhteisöjä, eikä mukana ollut yhtään taiteilijaa yksilönä. Kollektiivien valinta kuvastaa sitä, että aikaisemman vuoden kuluessa vain harvoilla taiteilijoilla oli mahdollisuus esittää mitään julkisesti. Se sai palkintotuomarit keskittymään taiteilijoiden ryhmiin, jotka ovat pystyneet osoittamaan työnsä yhteisöllisyyttä, eikä aina taidegallerioiden piirissä.^[7]

• 7 000 tammea (saksaksi)
• Ympäristö- ja yhteisötaidetta
• Lapin yliopisto, Ympäristö ja yhteisö taiteen tapahtumapaikkana (Arkistoitu – Internet Archive)
• Taideteollisen korkeakoulun tiedote kuvataiteilija Lea Kantosen yhteisötaidetta käsittelevästä väitöskirjasta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kristiina Korpela ja muut, Kiskot vievät^{[vanhentunut linkki]}
• Kester, Grant. Conversation Pieces: Community + Communication in Modern Art. Berkeley: University of California Press, 2004.
• Kwon, Miwon. One Place after Another Site-Specific Art and Locational Identity. Boston: MIT Press. 2004.
• Lacy, Suzanne. Mapping the Terrain: New Genre Public Art. Seattle: Bay Press, 1995.
• One & Other teoksen pääsivu 6.7.-14.10.2009.
• Kuvapäiväkirja työskentelystä 24.3.–3.4. 2009, Ihme-projekti.
• Valituskuoro-projektin kotisivut (englanniksi)
• Maiju Ahlgrén esittelee Kuiskauksia-teoksen (Arkistoitu – Internet Archive)
• Yhteisötaiteilija Minna Heikinheimon haastattelu Lapin yliopiston Kide-lehdessä (Arkistoitu – Internet Archive)