Eteläviron kieli

Eteläviron kieli (eteläviroksi lõunaeesti kiil) tai eteläviron murreryhmä tai eteläviron murteet tai Tarton kieli on Kaakkois-Virossa puhuttava itämerensuomalainen alkuperäiskieli tai viron kielen murreryhmä, johon kuuluu neljä alueellista päämuotoa: Mulgin ja Tarton murteet sekä võron ja seton kielet. Lisäksi etelävirolla on kolme jo sammunutta varianttia: Leivun murre, Lutsin murre ja Kraasnan murre, jota puhuivat Kraasnan virolaiset.

Viimeisimmän liivin kielen äidinkielisen puhujan kuoltua eteläviro oli muutaman vuoden itämerensuomalaisista kielistä eteläisin, kunnes eräät liiviläisvanhemmat alkoivat kasvattaa lastaan liivinkieliseksi.^[1][2] Eteläviron asemasta kiistellään. Nykyisin sitä pidetään usein omana kielenään, vaikkakin eteläviron puhujat ymmärtävät jotenkuten viron kieltä eli pohjoisviroa.

Võron kielelle on kehitetty oma kirjakieli. Sillä on kirjallisuutta ja mediatoimintaa. Kieltä opetetaan 26:ssa koulussa Kaakkois-Virossa ja myös Tarton yliopistossa. Kielen suojelemiseen, kehittämiseen ja tutkimukseen on perustettu erillinen valtion laitos, Võru-instituutti. Seton ja mulgin kielten tai murteiden kehittämisen eteen ei ole tehty niin paljon työtä. Tarton kielelle tai murteelle ei ole syntynyt yhteiskunnallista liikettä.

Eteläviron varianteista vain võrolla on kansainvälinen standardisointijärjestön tunnustus eli kielikoodi vro. Mulgin ja Tarton kieliversioita pidetään edelleen murteina ja seton kieltä võron murteena.

Eteläviroa pidetään yhtenä vanhimmista itämerensuomalaisista heimokielistä. Se erosi myöhäiskantasuomesta ensimmäisten kielten joukossa ajanlaskun alun tienoilla. Eteläviro kuului myöhäiskantasuomen eteläsuomen murteisiin, joita puhuttiin Inkerinmaalta Latviaan.

Eteläviro oli 1500–1800-luvulla oma runsaasti käytetty kirjakieli.^[3][4] Se pohjautui Tarton murteeseen.^[5] Ensimmäinen viroa sisältänyt painettu teos oli kirjoitettu oletettavasti Tarton kielellä. Uusi testamentti, Wastne Testament, julkaistiin ensimmäisen kerran eteläviroksi vuonna 1686, kun pohjoisviroksi eli Tallinnan kielellä se julkaistiin vuonna 1715. Myös ensimmäinen vironkielinen sanomalehti, vuodesta 1806 julkaistu, Tarto maa rahwa Näddali-Leht oli Tarton kielellä kirjoitettu.^[3] 1800-luvulle saakka pohjoisviroa ja eteläviroa käytettiin melkein yhtä paljon kirjallisina kielinä. Vasta tuolloin pääsi pohjoisviro, Tallinnan kieli, yleiseksi kirjakieleksi ja syrjäytti eteläviron, Tarton kielen, lähes kokonaan kirjallisesta käytöstä.^[4] Tämä tapahtui 1800-luvun jälkimmäisellä puoliskolla taloudellisista syistä, sillä kielen käyttäjäkunta oli Tallinnan kieltä pienempi.^[3] Myöhemminkin eteläviroa on käytetty muun muassa runoudessa, ja Virossa on kirjoitettu myös vakavaa murrerunoutta.^[4] Kun Suomessa taas murteet ovat olleet kirjallisuudessa niin sanotun murrebuuminkin aikana etupäässä humoristisessa käytössä.^[4]

Myöhemmin eteläviro on kehittynyt lähemmäksi viroa, kun kanssakäymiset ovat tiivistyneet. Tärkeimmät muinaiset kieliopin ja sanaston erot ovat kuitenkin säilyneet paremmin etelävirossa kuin pohjoisvirossa, minkä vuoksi suomea äidinkieleään tai erinomaisesti puhuva saattaa ymmärtää puhuttua eteläviroa helpommin kuin viroa.

Vuoden 2021 väestölaskennan mukaan eteläviron kielen puhujia oli 128 590. Heistä võroa puhui 72 240 henkilöä eli 56 prosenttia, setoa 25 080 henkilöä eli 20 prosenttia, tarton kieltä 17 310 henkilöä eli 13 prosenttia ja mulgin kieltä 13960 henkilöä eli 11 prosenttia.^[6]

Isä meidän -rukous eteläviroksi:

Meie Esä

Meie Esä taiwan: pühendetüs saagu sino nimi. Sino riik tulgu. Sino tahtmine sündigu kui taiwan, niida ka maa pääl. Meie päiwälikku leibä anna meile täämbä. Nink anna meile andis meie süü, niida kui ka meie andis anname omile süidläisile. Nink ärä saada meid mitte kiusatuse sisse; enge pästä meid ärä kurjast: Sest sino perält om riik, nink wägi, nink awwustus igäwätses ajas. Aamen.

• Viron ja viron iästä

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: et:Lõunaeesti murded