Kriminologia

Tätä artikkelia on pyydetty laatuarvioitavaksi. Keskustelun tavoitteena on varmistaa, että artikkeli sisältää selkeät perustiedot aiheestaan ja on muutenkin kunnossa. Mikäli artikkeli läpäisee arvioinnin, se merkitään joko lupaavaksi artikkeliksi tai hyväksi artikkeliksi. Artikkelin keskustelusivulla voit ottaa asiaan kantaa.

Kriminologia on käyttäytymis- ja yhteiskuntatiede, joka tutkii rikoskäyttäytymistä ja siihen kohdistuvia reaktioita. Kriminologiassa rikoskäyttäytyminen määritellään sosiaalisten normien rikkomiseksi, eli se ei tutkimuskohteena rajaudu pelkästään rikosoikeudellisten rikosten tutkimiseen. Tieteenalana kriminologia on ennen kaikkea kiinnostunut siitä, miksi yksilöillä on vaihteleva alttius rikkoa sosiaalisia normeja. Rikollisuuteen kohdistettut reaktiot ymmärretään laajasti, sillä tieteenalan kiinnostus rikollisuuden aiheuttamiin reaktioihin yltää aina moraalitunteista rikosoikeudellisiin prosesseihin ja kriminaalipolitiikkaan. Kriminologia pyrkii selittämään rikollisuuden syitä eri menetelmiä ja teorioita käyttäen, mutta myös rikollisuuden seurauksia, kuten vammoja ja taloudellisia vahinkoja. Kriminologista tutkimusta tehdään Suomessa pääasiassa yliopistoissa, mutta osin myös rikosseuraamusalan koulutusta antavissa ammattikorkeakouluissa.^[1]

Kriminologia on tieteenalana kehittynyt 1800-luvun aikana samoihin aikoihin kuin sen lähitieteet sosiologia, sosiaalipsykologia ja psykologia. Sanaa kriminologia käytettiin kuitenkin ensimmäisen kerran vasta 1850-luvulla ja se vakiintui tieteenalan nimenä 1890-luvulta alkaen.^[3] Kriminologian alaan kuuluvat varhaisimmat pohdinnat painottivat tapaustutkimuksia ja filosofisia lähestymistapoja. Keskeinen hahmo tieteenalan varhaisimmassa vaiheessa oli 1700-luvun lopulla elänyt italialainen Cesare Beccaria, joka painotti sitä, että rikosoikeudellisien rangaistuksien tulee pohjautua ymmärrykseen ihmisen käyttäytymisen syistä. Hänen mukaansa ihminen syyllistyy rikokseen hyötymistarkoituksessa, kun hän arvioi, että saatava hyöty on suurempi kuin siitä koituva haitta. Tämä ajatus on jäänyt eloon tietyissä kriminologisissa koulukunnissa, jotka hyödyntävät rationaalisen valinnan teoriaa.^[2]

1820-luvulla alkaen kriminologinen tutkimus alkoi painottaa empiriaa, minkä mahdollisti tilastotieteen synty. Havaittiin, että rikollisuudessa on säännönmukaisuuksia ja että rikoskäyttäytymistä ohjasi pikemminkin kausaalinen käyttäytyminen. Tilastohavaintojen perusteella voitiin tehdä johtopäätöksiä rikollisen yksilöllisistä ominaisuuksista, kuten koulutustasosta ja yhteiskuntaluokasta. Biokriminologian nousu tapahtui vuonna 1876, kun italialainen psykiatri Cesare Lombroso julkaisi teoksen, jossa esitettiin ajatus rikollisuuden perustumisesta biologisiin tekijöihin. Hänen mukaansa rikollinen voitaisiin tunnistaa fyysisten ominaisuuksien, kuten kasvonpiirteiden avulla, mutta myöhemmissä teoksissa hän esitti rikollisuuden taustalla olevan myös rikollisen kasvu- ja elinympäristöstä johtuvia tekijöitä. Aikakauden myöhemmässä tutkimuksessa tukeuduttiin myös degeneraatioajatteluun, jonka mukaan erilaiset sosiaaliset ongelmat periytyvät biologisesti. Eräänlainen vastaisku biologisille selitysmalleille oli psykoanalyysiin pohjautuvat mallit, joissa painotettiin rikollisien henkistä epätasapainoisuutta ja sen hoidon merkitystä rikollisuuden vähentämisessä.^[2]

1800-luvun lopulla kriminologia alkoi lähentyä sosiologiaa, minkä seurauksena korostettiin sosiaalisen ympäristön muodostamia riskejä yksilön tulevalle rikoskäyttäytymiselle. Sosiologisen kriminologian aikana huomattiin, että vain pieni osa rikollisuudesta päätyy rikostilastoihin, minkä seurauksena alettiin turvautua kyselytutkimuksiin todellisen rikollisuuden määrän selvittämiseksi. Koska sosiologisesti orientoituneet kriminologit olivat pääasiassa kiinnosteita rikollisuudesta sosiaalisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä, jäivät tänä aikana vähemmälle huomiolle rikollisuuden biologiset ja psykologiset selitysmallit. Sosiologian valtakausi kriminologisessa selittämisessä kesti aina 1970-luvulle asti. Sen jälkeen kriminologia on siirtynyt monitieteisiin lähestymismalleihin, joissa on hyödynnetty eri yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitä. Nykytutkimuksessa hyödynnetään uudestaan jo aiemmin esillä olleita luonnontieteellisiä näkökulmia.^[2] Valtavirtakriminologian rinnalle on syntynyt 1960-luvulta alkaen myös kriittisiä ja radikaaleja suuntauksia, jotka ovat hyödyntäneet teorioita esimerkiksi marxilaisuudesta ja feminismistä. Tätä suuntausta edustavat tutkijat yhdistävät kriminologisen tutkimuksen ja yhteiskunnallisen aktivismin. Tavoitteena on usein vaikuttaa tutkimuksella kriminaalipolitiikkaan ja rikollisia koskeviin asenteisiin. Kriittinen ja radikaali kriminologia on ollut suuntauksena vahva etenkin englanninkielisessä tiedeyhteisössä.^[4]

Kriminologian aineistot voidaan jakaa kysely- ja rekisteriaineistoihin. Rekisteriaineistoihin kuuluvat viralliset tilastoinnit rikollisuudesta ja sen kehityksestä. Näitä ovat esimerkiksi poliisin ja tuomioistuinten tilastot, joista kuitenkin puuttuu merkittävä määrä rikoksista. Suomessa esimerkiksi rikosrekisteriin kirjataan lähtökohtaisesti vain rikoksia, joista tuomitaan vankeusrangaistus. Rikosseuraamuksia ei määrätä vain tuomioistuimissa, vaan sakkorangaistuksia voi määrätä myös poliisi. Tästä huolimatta esimerkiksi Tilastokeskuksen rikollisuutta kuvaavissa tilastoissa hyödynnetään vain tuomioistuinten määräämiä rangaistuksia. Siten suuri osa lievemmistä rikoksista jää tilastoinnista sivuun. Toisaalta osa rikoksista ei koskaan edes päädy poliisin tietoon. Poliisi ei myös aina kykene selvittämään sille ilmoitettuja rikoksia, Rikossyyte voi myös kaatua tuomioistuimessa. Tämän takia kriminologiassa hyödynnetään rekisteriaineistojen lisäksi kyselytutkimuksia, jotta rikollisuuden määrästä saataisiin todenmukaisempi käsitys. Yksi keskeinen kyselututkimuksen tyyppi on uhrikysely, minkä osallisujilta tiedustellaan, ovatko he joutuneet rikoksen uhriksi. Toinen laajalti käytetty kyselymenetelmä on itse ilmoitetun rikollisuuden kysely, jossa osallistujia pyydetään anonyymisti vastaamaan, onko vastaaja itse syyllistynyt rikokseen. Kysely- ja rekisteriaineistojen pohjalta pyritään saavuttamaan käsitys kokonaisrikollisuudesta, johon kuuluvat sekä ilmi- että piilorikollisuus. Nykyään tutkimusaineistoja voidaan kerätä myös esimerkiksi sosiaalisesta mediasta.^[5]

Nykykriminologiassa hyödynnetään pääosin tilastoanalyysiin perustuvia määrällisiä tutkimusmenetelmiä. Pyrkimyksenä on selittää eri rikollisuutta koskevien ilmiöiden ja rikollisuuteen vaikuttavien tekijöiden suhdetta toisiinsa. Tutkimuksessa voidaan esimerkiksi pyrkiä selittämään sukupuolen yhteyttä rikoksen uhriksi joutumiseen. Toisaalta myös laadullisella tutkimuksella on ollut tärkeä osuus kriminologian historiassa. Kriminologiassa on hyödynnetty etenkin etnografiaa, jossa tutkimusta saatetaan tehdä eläen jonkin marginaalisen ihmisryhmän, kuten päihteiden ongelmakäyttäjien parissa. Historiallisesti etnografian avulla on kyetty tekemään havainto piilorikollisuuden laajuudesta, mikä oli keskeinen käännekohta kriminologian aineistonkeruumenetelmien käytössä.^[5] Etnografista kriminologiaa on Suomessa tehnyt esimerkiksi Jussi Perälä, joka on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisten päihteiden ongelmakäyttäjien arkea ja huumemarkkinoita etnografisesti.^[6][5]

Itsekontrolliteoria lähestyy rikollisuutta psykologian näkökulmasta. Sen mukaan rikollinen käyttäytyminen johtuu yksilön puutteellisesta kyvystä säädellä omaa käyttäytymistään. Ajatuksena on se, että heikko itsekontrolli on näkynyt rikollisen koko elinkaaressa niin, että hän on iän myötä siirtynyt aina vakavampiin sosiaalisien normien rikkomiseen. Heikkoa itsekontrollia on pidetty kriminologisessa tutkimuksessa suhteellisen pysyvänä ominaisuutena ja siihen on liitetty psykiatrisista diagnooseista ennen kaikkea ADHD. Vaikka heikkoa itsekontrollia pidetäänkin varsin pysyvänä ominaisuutena, tutkimuksessa on kuitenkin huomattu, että sitä voidaan oikeanlaisilla menetelmillä kuntouttaa.^[7]

Paineteoria jaetaan yleensä kahteen tyyppiin, klassiseen ja yleiseen paineteoriaan. Klassisen paineteorian mukaan rikollisuutta selittää yhteiskunnassa heikossa asemassa olevien turhautuminen, koska heillä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia vaurauden saavuttamiseen kuin ylemmillä yhteiskuntaluokilla. Rikollisuus nähdään silloin mahdollisuutena korjata yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta. Yleisen paineteoria eroaa klassisesta paineteoriasta siinä, että sen mukaan turhautumista voi aiheuttaa laajempi kirjo tekijöitä. Sen mukaan turhautumista voivat aiheuttaa kielteiset ärsykkeet ja tyytymättömyys omaan elämäntilanteeseen, jota pyritään muuttamaan paremmaksi rikollisella käyttäytymisellä. Teoriaa on tukenut se, että rikokseen syyllistyvät ovat usein yhteiskunnallisesti huono-osaisia. Toisaalta on huomattu, että rikollisuus myös aiheuttaa huono-osaisuutta eikä siten rikoksiin syyllistymällä useinkaan saavuteta omaan elämään kohdistuvia tavoitteita.^[7]

Sosiaalisen kontrollin teorian mukaan mukaan ihmiset syyllistyvät rikoksiin, jos sitä ei käyttäytymisen muotona kontrolloida riittävästi. Sosiaalinen kontrolli voidaan jakaa viralliseen yhteiskunnan järjestämään kontrolliin, kuten poliisiin ja oikeuslaitokseen, tai epäviralliseen, kuten vanhempien lapsiinsa kohdistuvaan kontrolliin. Teorian mukaan rikollinen käyttäytyminen syntyy, kun rikollisen siteet yhteiskuntaan heikkenevät. Taipumusta rikolliseen käyttäytymiseen heikentävät tunnepohjaiset ihmissuhteet, motivoitunut side yhteiskunnan perinteisiin instituutioihin, ajankäyttö laillisiin toimintoihin ja kunnioitus lain noudattamista kohtaan. Yhteiskunnan perinteisiä instituutioita edustavat esimerkiksi parisuhde, työ ja koulutus. Teoria korostaa yhteiskunnan instituutioihin sitouttamisen merkitystä rikollisuuden vähentämisessä..^[7]

Oppimisteorian mukaan rikollisuus opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja siten se korostaakin ympäristötekijöiden merkitystä. Historiallisesti se on syntynyt pitkälti vastauksena rikollisuuden luonnontieteellisille selitysmalleille. Oppimisen myötä yksilölle syntyy rikosmyönteisiä asenteita ja rikoksen tekemisiä varten tarvittavia tekniikoita. Rikoskäyttäytyminen syntyy tai sitä edesauttaa rikoksien tekemisiin myönteisesti suhtautuva ystäväpiiri. Motivaatio rikoksiin syyllistymiselle on se, että rikollinen kokee rikoskäyttäytymisen omassa ryhmässään palkitsevana. Toisaalta on huomattu, että rikolliset usein myös hakeutuvat toisten rikollisten seuraan, mikä tukee rikollisuuden palkitsevuutta. Rikollisen vertaisryhmän löytäminen ja rikoskäyttäytymisen oppiminen voivat tapahtua myös vankilassa, mikä osin kyseenalaistaa vankiloiden tehokkuuden rikollisuuden torjunnassa.^[7]

Leimaamisteorian mukaan rikoskäyttäytymistä edesauttaa yhteiskunnan reaktiot rikoksia kohtaan. Teorian keskeinen lähtökohta on se, että rikollisiin kohdistuu sosiaalista torjuntaa, eli asenteet rikoksiin syllistyneitä kohtaan ovat kielteisiä. Siten se vaikeuttaa esimerkiksi työn tai parisuhteen hankkimista ja ajaa rikoksiin syyllistyneitä takaisin rikoskäyttäytymiseen. Torjunta saattaa myös tehdä rikoksista tärkeän osan yksilön identiteettiä. Teoriaan kuuluu myös ajatus siitä, että sosiaalinen kontrolli ei kohdistu tasavertaisesti kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Teorian mukaan kaikissa yhteiskuntaluokissa tehdään rikoksia, mutta ylemmissä yhteiskuntaluokissa tehtävät rikokset jäävät useammin piiloon. Siten rikollisuudesta jää suurelle yleisölle vinoutunut käsitys.^[7]

Biososiaalinen kriminologia on kriminologian osa-alue, joka lähestyy rikoskäyttäytymistä luonnontieteiden näkökulmasta. Käyttäytymisgenetiikan avulla on pyritty löytämään rikoskäyttäytymiseen vaikuttavia geneettisiä tekijöitä. Tutkimuksissa on havaittu, että rikoskäyttäytymiseen liittyvät tekijät, kuten persoonallisuushäiriöt, älykkyyden taso ja ja heikko itsekontrolli ovat selitettävissä osin genetiikan ja epigenetiikan avulla. Biososiaalisessa ympäristötekijöistä rikollisuuden kannalta keskeisiä ovat esimerkiksi päihteiden saatavuus ja psyykkisten sairauksien lääkehoito. Evoluutiokriminologiassa esimerkiksi väkivallalle on pyritty löytämään selityksiä ihmisen evoluutiosta.^[7]

Edellä kuvattujen klassisten teorioiden rinnalle on noussut uusia teoreettisia näkökulmia rikollisuuteen. Rikosuratutkimuksessa tarkastellaan rikosaktiivisen käyttäytymisen ja siitä luopumista (desistanssia), kun taas tilannetoimintateoriassa ollaan kiinnostuneita yksilön ja ympäristön vuorovaikutuksesta rikoskäyttäytymisen kannalta. Uudemmassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota myös rikollisuuden alueelliseen vaihteluun ja siten selittämään, miksi rikollisuus keskittyy joillekin alueille. Nykykriminologian yksi keskeisimmistä teorioista on rutiinitoimintojen teoria, mikä kiinnittää huomion suoraan rikostapahtumiin. Sen mukaan rikos syntyy, kun motivoitunut tekijä ja sopiva uhri kohtaavat toisensa valvomattomassa tilassa. Rikollisuuden liittymistä arjen rutiineihin kuvastaa se, että rikollisuuden on havaittu keskittyvän tiettyihin kellonaikoihin ja viikonpäiviin, erityisesti yön tunteihin ja viikonloppuihin. Rikollisten arjen rytmi on eri kuin ihmisillä keskimäärin, koska he ovat usein työelämän ja koulutuksen ulkopuolella. Siten rikoksetkin tapahtuvat heidän oman arjen rytmin mukaisesti, minkä avulla voidaan arvioida rikollisen käyttäytymisen säännönmukaisuuksia.^[8]

Rikollisuuteen kohdistuvat reaktioiden tutkimus on keskeinen kriminologian tutkimuskohde. Reaktiot on mahdollista jakaa epävirallisiin ja virallisiin. Epävirallisista reaktioista rikollisuuden ihailulla on keskeinen rikollisuutta koskeva kulttuurinen ilmiö. Tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi suomalaisista 15-16-vuotiaista nuorista 12 prosenttia on liiotellut rikollista käyttäytymistään ikätovereilleen. Rikollisella käyttäytymisellä on havaittu olevan yhteys uskomuksiin seksuaalisesta kyvykkyydestä, sillä rikoksiin syyllistyneillä on muita nuoria enemmän seksuaalisuhteita. Rikoskäyttäytymisen hyväksymiseen liittyy usein ajatus rikollisuuden oikeutuksesta. Eri yhteiskuntien vastakulttuureista löytyy ryhmiä, jotka saattavat ihailla ja oikeuttaa yleisesti raakoina ja oikeudettomina pidettyjä kouluampumisia ja terrorismia. Toisaalta rikollisuuden ihailua voidaan havaita myös valtakulttuurissa. Esimerkiksi rikollisista kertovat televisiosarjat ovat saaneet Suomessakin runsaasti katselijoita. Myös jotkut vasemmistolaiset ajattelijat pitivät etenkin 1960-luvulla rikollisia yhtenä keskeisenä voimavarana kommunistiselle vallankumoukselle ja eräänlaisina vallankumouksen esitaistelijoina.^[9]

Kielteinen suhtautuminen rikollisuuteen on väestössä huomattavasti yleisempää kuin siihen kohdistuva ihailu, vaikka suhtautumisessa onkin ajallista ja paikallista vaihtelua. Kielteinen suhtautuminen on kuitenkin pysynyt historiallisesti vakaana, kun puhutaan vakavasta rikollisuudesta, kuten väkivalta- ja omaisuusrikoksista. Rikoksiin syyllistyneihin kohdistuu usein sosiaalista torjuntaa ja halua ulossulkea heidät yhteiskunnasta. Tällöin saatetaan vaatia voimakkaampia toimenpiteitä rikollisuuden vähentämiseksi, kuten rikosoikeudellisien rangaistuksien kiristämisiä. Toisaalta jotkut yhteiskunnalliset ryhmät saattavat toivoa esimerkiksi huumausainerikoksien suhteen lievempää kontrollia, kuten päihdekuntoutuksen tehostamista.^[10] Historiallisesti Suomesa merkittävä kontrollipoliittinen ryhmä oli 1960-1970-lukujen taitteessa toiminut Marraskuun liike.^[11]Rikollisuus voi aiheuttaa välttämiskäyttäytymistä. Rikollisuuteen kytkettyjä paikkoja saatetaan välttää arkielämässä ja rikollisuus voi olla syy myös muuttaa joltain rikoksiin liitetyiltä alueilta. Rikoksilta pyritään usein suojautumaan esimerkiksi yksityisiä turvallisuusalan yrityksien palveluita hyödyntämällä. Kriminologisessa tutkimuksessa on havaittu, että suojautumiskeinot eivät aina ole samassa suhteessa rikollisuuden todelliseen uhkaan, vaan taustalla on ennen kaikkea kokemus itseen tai omaisuuteen kohdistuvasta uhasta.^[9]

Yhteiskunnan virallista, instituutioiden toteuttamaa kontrollia edustavat Suomessa oppilaitokset, sosiaalitoimi, rajavartiolaitos, tulli ja poliisi. Lisäksi yksityisten turvallisuuspalveluritysten vartijat edustavat tietyissä tilanteissa rikollisuuden virallista kontrollia. Näiden instituutioiden tutkimus on yksi keskeinen kriminologinen tutkimuskohde. Suomessa alle rikosoikeudellisen vastuun alaikärajan olevien rikoksentekijöiden kontrolloinnin vastuu on yhteiskunnan virallisten toimijoiden osalta lähtökohtaisesti koululla ja lastensuojelulla. Päävastuu virallisesta kontrollista on poliisilla, jonka toiminnasta on olemassa paljon kriminologista tutkimusta. Poliisia koskevassa Suomessa tehdyssä tutkimuksessa on esimerkiksi havaittu, että poliisin kontrolli kohdistuu eri väestöryhmiin valikoivasti. Poliisin erityisen kontrollin kohteeksi joutuvat eivät todellisuudessa aina ole vastaavalla tavalla rikosaktiivisia. Toinen virallisen kontrollin muoto ovat kriminalisointi, jossa määritellän jokin teko laittomaksi ja siten rikosoikeudellisesti rangaistavaksi.^[9]

Penologia on kriminologian osa-alue, joka tutkii rikosseuraamuksien filosofiaa ja niiden käytännön toteuttamista. Penologiseen tutkimukseen kuuluvat rikosoikeudellisten seuraamuksien kriittinen arviointi- ja kehittämistyö. Tavoitteena on pyrkiä arvioimaan eri rangaistusmuotojen yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia seurauksia. Tässä hyödynnetään usein kansainvälistä ja ajallista vertailua. Alan tutkimuksessa käsitellään myös rangaistuksien filosofisia ulottuvuuksia, kuten esimerkiksi kuolemanrangaistuksen oikeutusta. Penologiseen tutkimukseen kuuluu myös vankiloiden hallinnon ja arjen tutkimus. Suomen kieleen se ei ole kuitenkaan selkeästi määriteltynä vakiintunut.^[14][15]

Kriminologia on Suomessa ollut historiallisesti pieni tieteenala. Kriminologisen tutkimustoiminnan aloitti Suomessa sosiologi Veli Verkko (1893-1955), joka oli laajalti verkostoitunut silloisten johtavien kriminologien, kuten Edwin Sutherlandin kanssa. Rikostilastoja kerätessään hän huomasi, että viralliset rikostilastot kattavat vain osan tehdyistä rikoksista. Hän oli vaikuttamassa amerikkalaisen kriminologi Thorsten Sellinin kehittämän Sellinin lain muotoiluun, jossa esitettiin teoria siitä, miten suuri osa rikoksista jää rikostilastojen ulkopuolelle. Teorialla oli keskeinen rooli kriminologisen teorian luomisessa. Verkko oli kiinnostunut ennen kaikkea väkivaltarikollisuudesta, mikä oli tuolloin Suomessa muihin maihin nähden poikkeuksellisen laajaa. Verkon mukaan taustalla oli suomalaisen "rodun" perinnöllinen ominaisuus, mikä kytkee hänen tutkimuksensa myöhempään biososiaaliseen kriminologiaan. Myöhemmin biologinen tarkastelutapa jäi kuitenkin sivuun, kun suomalaisessa yhteiskuntatieteessä nousi valta-asemaan sosiologinen ympäristötekijöiden korostaminen.^[16]

Verkon kuoleman jälkeen suomalaisessa kriminologiassa korostui kriminaalipolitiikan tutkimus ja kriminologia alkoi sijoittua tieteenalana lähemmäksi oikeustiedettä ja sosiologiaa, minkä seurauksena se jä iosin niiden varjoon. Tutkimusta tehtiin pääasiassa Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa. Tänä aikana vallalla ollut sosiologinen suuntaus sivuutti biologisten selitysmallien hyödyntämisen ja suhtautuminen niihin oli kriittistä. Kriminologia oli keskeisessä roolissa, kun Suomessa toteutettiin 1960-luvulta alkaen laaja oikeuspoliittinen reformi, missä rikoksista saatavia rangaistuksia lievennettiin tuntuvasti. Suomalainen kriminologia oli tällöin keskeinen kriminaalipolitiikan suunnittelun väline.^[16]

2000-luvulla suomalainen kriminologinen tutkimus on laajentunut merkittävästi ja kriminologiassa on pyritty monitieteisiin lähestymistapoihin erotuksena aikaisempien vuosien kriminologiaan. Aiemalle suomalaiselle kriminologialle tyypillinen kriittinen suhtautuminen biososiaalisiin selitysmalleihin on väistynyt ja Suomessa on tehty myös niihin liittyvää tutkimustyötä. Suomen yliopistoissa on kriminologian maisteriohjelmat Helsingin ja Tampereen yliopistoissa.^[17][18] Tampereen yliopiston vuonna 2024 alkanut Kriminologian ja kriminaalipolitiikan maisteriohjelma painottaa Helsingin yliopiston vastaavaa maisteriohjelmaa enemmän kriminaalipolitiikan tutkimista ja väkivaltatutkimusta.^[19] Lisäksi Itä-Suomen yliopistossa on kriminologian tutkimusta ja tieteenalan professuuri. ^[20][21] Vuonna 2019 perustettiin Suomen Kriminologinen yhdistys, joka julkaisee vertaisarvioitua Kriminologia-lehteä ja järjestää ajoittain jäjestettäviä Kriminologian päiviä, joissa esitellään ajankohtaista kriminologista tutkimusta. ^[22]

• Bruinsma, Germen et al.: Encyclopedia on Criminology and Criminal Justice. New York: Springer New York, 2014.
• Kivivuori, Janne et al.: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524954662

• Downes, David; Rock, P. Understanding Deviance. 4th edition. Oxford University Press, 2003.
• Kivivuori, Janne et al.: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524954662
• Laitinen, Ahti & Aromaa, Kauko: Rikollisuus ja kriminologia. Tampere: Vastapaino, 2005. ISBN 951-768-163-1
• Maguire, Mike – Morgan, Rod – Reiner, Robert (toim.): The Oxford Handbook of Criminology. (5th edition) Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-959027-8
• Newburn, Tim (toim.): Key Readings in Criminology. Routledge, 2012. ISBN 978-1-84392-402-9.

• Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti, Helsingin yliopisto.
• Kriminologinen kirjasto.
• Criminology Mega-Site (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Società Sammarinese di Criminologia (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• International Criminologists Association (I.C.A.) (Arkistoitu – Internet Archive). (englanniksi)
• Suomen Kriminologinen yhdistys

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kriminologia.