Rikosoikeus

Oikeudenalat

Oikeuden vaaka

Oikeusjärjestys

Julkisoikeus

• Valtiosääntöoikeus
• Hallinto-oikeus
• Finanssioikeus
• Rikosoikeus
• Prosessioikeus
• Eurooppaoikeus
• Kansainvälinen oikeus

Yksityisoikeus

• Henkilöoikeus
• Varallisuusoikeus
• Perhe- ja jäämistöoikeus
• Työoikeus
• Kauppaoikeus
• Ympäristöoikeus
• Urheiluoikeus
• Lääkintä- ja bio-oikeus
• Kansainvälinen yksityisoikeus

Oikeuden yleistieteet

• Oikeusteoria
• Oikeushistoria
• Oikeussosiologia
• Oikeustaloustiede
• Oikeuden ja sukupuolen tutkimus
• Oikeusinformatiikka

Rikosoikeus on toisaalta rikoksen ja rangaistuksen olemusta tutkiva ja esittävä oikeustieteen haara, toisaalta oikeusjärjestyksen osa, joka käsittää rikoslakiin ja muihin säädöksiin sisältyvät oikeussäännökset, joilla määritellään rangaistavat teot ja niiden seuraukset.^[1][2] Rikosoikeus on julkisoikeuden osa, sillä siinä käsitellään valtion rankaisuoikeuden käyttämistä kansalaisiin nähden. Rikosoikeudella on läheinen suhde hallinto-oikeuteen, koska sekin liittyy julkisen vallan käyttöön.^[3] Rikosoikeudella on myös erittäin läheiset kytkökset prosessioikeuteen ja tarkemmin rikosprosessioikeuteen, joka määrittelee miten rikosoikeuden määrittelemä rikosvastuu käytännössä toteutetaan, sekä yhteys valtiosääntöoikeuteen. Yhteys valtiosääntöoikeuteen johtuu siitä, että monet perus­oikeudet, perustuslain säännökset ja Suomessa erityisesti perustuslain 8 § ovat tärkeitä rikosoikeuden kannalta. Rikos­oikeudella on yhtymä­kohtia myös yksityis­oikeuteen, sillä esimerkiksi Suomessa vahingonkorvauksista säädettiin aina vuoteen 1974 asti rikos­lain 9 luvussa, minkä jälkeen ne erotettiin omaksi laikseen. Tämä muutos liittyi ajatukseen toisen yksityis- ja toisen julkisoikeudellisesta luonteesta.^{[Melander 1]}

Rikosoikeus

Oikeuden vaaka

Rikos

Rikosvastuu

• Vastuu
• Tahallisuus
• Huolimattomuus
• Laiminlyöntirikos
• Syyksiluettavuus
• Oikeudenvastaisuus
• Tunnusmerkistö
• Syyllisyys

Vastuuvapausperusteet

• Syyntakeisuus
• Syyntakeettomuus
• Hätävarjelu
• Pakkotila

Rikosprosessi

• Rikosilmoitus
• Esitutkinta
• Syyteharkinta
• Vanhentuminen

Rikosoikeus jaetaan yleensä yleiseen ja erityiseen osaan. Yleisellä osalla tarkoitetaan rikosvastuun yleisiä edellytyksiä koskevia yleisiä oppeja eli vastuuoppia sekä rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Vastuuoppiin kuuluvat esimerkiksi kausaalisuutta, syy-yhteyttä, tahallisuutta, tuottamusta, laiminlyönnin rangaistavuutta, vaarantamisvastuuta, yritystä ja osallisuutta koskevat opit. Suomessa yleisiä oppeja koskevat säännökset ovat rikoslain 3-5 luvuissa. Rikosoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään kuuluvat säännökset ja opit, jotka koskevat rangaistuksen lajeja, määräämistä ja täytäntöönpanoa. Tämän lisäksi myös turvaamistoimia koskevat säännökset ja opit kuuluvat seuraamusjärjestelmään. Laajasti tulkittuna siihen voidaan katsoa kuuluvan vielä tietyt hallinnolliset maksuseuraamukset, koska näille ei ole Suomessa omaa yhtenäistä järjestelmäänsä. Rikosoikeuden erityisellä osalla puolestaan tarkoitetaan yksittäisiä rikoksia koskevia säännöksiä, jotka siis määrittävät rangaistavat asiat, ja niiden tulkintaa koskevia käytäntöjä ja doktriinia. Yleisen osan on lähtökohtaisesti tarkoitus sisältää kaikille erityisen osan säännöksille yhteiset asiat, mutta erityisesti esimerkiksi talousrikosten kohdalla on tapahtunut eriytymistä ja niille on syntynyt omia yleisiä oppejaan esimerkiksi tahallisuutta koskien.^{[Melander 2]}

Suomessa vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen jälkeen valtiosääntöoikeuden merkitys suhteessa rikosoikeuteen on entisestään kasvanut. Hallituksen esityksissä ja perustuslakivaliokunnassa rikosoikeudellisia lainsäädäntöehdotuksia käsitellään usein valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta ja rikosoikeudellisessa tutkimuksessakin sen asema on korostunut. Tämä on luonnollista koska rikosoikeudellisen järjestelmän keinoin on mahdollista vaikuttaa usealla tavalla perusoikeuksiin. Rikosoikeudelliset rangaistukset puuttuvat niihin periaatteessa aina: vankeusrangaistus henkilökohtaiseen vapauteen ja sakkorangaistus omaisuuteen. Lisäksi yksittäiset rangaistavaksi säädetyt teot voivat rajoittaa jonkin perusoikeuden, kuten sananvapauden tai yhdistymisvapauden, käyttöä.

Vielä yhtenä rikosoikeuden osa-alueena voidaan pitää kansainvälistä ja eurooppalaista rikosoikeutta. Kansainvälinen rikosoikeus on osa kansainvälistä oikeutta ja se sisältää kansainväliset rikosoikeudelliset yleissopimukset, kuten Geneven sopimus, rikostuomioistuimet, kuten kansainvälinen rikostuomioistuin, ja tietyt kansainvälisiä rikoksia koskevat opit ja käytännöt. Eurooppalainen rikosoikeus taas tarkoittaa ensisijaisesti Euroopan neuvoston ja EU:n puitteissa toteutettuja rikosoikeudellisia toimenpiteitä ja käytäntöjä. EU-rikosoikeus kuuluu EU:ssa vapauden, turvallisuuden ja oikeuden piiriin. Nämä vaikuttavat kansallisesti pääasiassa rikosoikeuden erityiseen osaan, mutta varsinkin eurooppalainen rikosoikeus on vaikuttanut myös sen yleiseen osaan ja seuraamusjärjestelmään. EU-rikosoikeudessa rikosoikeudellisen yhteistyön käsite on vakiintunut tarkoittamaan aineellisen rikosoikeuden lähentämistä ja rikosprosessuaalista yhteistyötä. Aineellinen rikosoikeus tarkoittaa tässä yhteydessä lähinnä rikoslain erityistä osaa ja sen rikossännösten tunnusmerkistöjä, mutta tietyiltä osin myös yleiseen osaan kuuluvia seuraamuksia. Rikosprosessuaalisen yhteistyön tarkoituksena on esimerkiksi rikoksentekijöiden helpompi luovuttaminen jäsenmaasta toiseen ja sitä tapahtuu jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaiden välillä esimerkiksi tuomioiden ja päätösten vastavuoroisen tunnustamisen muodossa.^{[Melander 3]} Kansainvälisen ja eurooppalaisen rikosoikeuden kehitys on ollut merkittävää ja sen vaikutus kansalliseen rikosoikeuteen ja kriminaalipolitiikkaan on ollut merkittävämpää kuin on osattu odottaa. Sillä on ollut myös rikosoikeuden monialaisuutta lisäävä vaikutus, koska EU-rikosoikeus kytkeytyy yleiseen EU-oikeuteen, jonka yleiset periaatteet ja EU-tuomioistuimen käytännössä kehittyneet opit EU-oikeuden oikeusvaikutuksista ovat tulleet merkitykselliseksi myös kansallisessa rikosoikeudessa.^{[Melander 4]}

Oikeustieteen osana rikosoikeus selvittää alan käsitteitä, rikostyyppejä ja niiden seurauksia sekä tulkitsee lakien sisältöä. Sillä on myös siteitä yhteiskunnallisiin tieteisiin kuten kriminologiaan, koska se selvittää rikollisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia ja keinoja rikollisuuden torjuntaan. Muita tieteenaloja jotka liittyvät rikosoikeustieteeseen ovat filosofia ja kriminaalipolitiikka. Rangaistusten täytäntöönpanoa, rikosten esitutkintaa ja rikosoikeudenkäyntiä koskevat oikeussäännökset kuuluvat rikosprosessioikeuteen. Näistä rangaistusten täytäntöönpano luetaan yleensä kuuluvaksi myös rikosoikeuteen.^{[Melander 5]} Edellä kuvatun positiivisen rikosoikeuden lisäksi käytetään nimityksiä vertaileva rikosoikeus, jonka alaan kuuluvat eri maiden rikosoikeusjärjestelmät, ja rikosoikeuden historia, joka tutkii alan kehitystä. Pohjoismaissa käytetään nimitystä kriminaalitieteet yhteisenä nimityksenä kaikille rikollisuutta tutkiville tieteille.^[1][2]

Rikoslainoppi on perinteisin rikosoikeudellisen tutkimuksen laji ja kuten oikeustieteessä yleensä, se pyrkii tulkitsemaan ja systematisoimaan rikosoikeudellisia sääntöjä ja käsitteitä. Siinä keskitytään lainsäädäntöön ja sen esitöihin ja pyritään tarjoamaan soveltajille perusteltuja tulkitsemissuosituksia rikoslainsäädännön sisällöstä. Merkittäviä tutkimuskohteita ovat rikosoikeudellisen kausaliteetin teoriat ja opit, tuottamusta ja tahallisuutta koskevat opit, rikosoikeudellinen osallisuus, yritysoppi sekä rikosoikeuden erityiseen osaan liittyvät ongelmat. Teoreettisessa rikoslainopissa pyritään esimerkiksi kriminalisointiperiaatteiden tai tahallisuusoppien rikosoikeudelliseen teorianmuodostukseen.^{[Melander 6]}

Rikosoikeusfilosofia on oikeusfilosofian osa-alue josta keskeinen esimerkki ovat rangaistuksen oikeutusta käsittelevät rangaistusteoriat. Tunnetuista filosofeista Jeremy Bentham, Immanuel Kant ja Georg Wilhelm Friedrich Hegel ovat esittäneet edelleen merkittäviä teorioita rangaistuksen oikeutuksesta ja tarkoituksesta. Rikosoikeusfilosofian alaan kuuluviksi voidaan lukea myös muita rikosoikeudellisia ongelmia kuten syy-yhteys, kausaliteetti, syyllisyysperiaate ja syyksiluettavuus. Rikosoikeusfilosofialla on yhteys myös moraalifilosofiaan, sillä molemmissa tutkitaan oikean ja väärän käsitteitä sekä eettisen toiminnan periaatteita. Siinä missä rikoslaissa määritellään yhteiskunnan näkökulmasta väärät ja rangaistavat teot, moraalifilosofiassa pyritään rakentamaan teorioita, jotka määrittelevät oikean ja väärän. Rikosoikeusfilosofialle tärkeä kysymys, jolle ei moraalifilosofiassa ole vastinetta, on kuitenkin itse rikosoikeusjärjestelmän eettinen oikeutus. Rikosoikeudellisen järjestelmän katsotaan täytyä täyttää tietyt eettiset vähimmäisvaatimukset esimerkiksi rangaistusten ja tekojen joille niitä on säädetty osalta, jotta sitä voidaan pitää hyväksyttävänä. Esimerkiksi ruumiinrangaistuksia ja kuolemanrangaistusta ei nykyään hyväksytä useimmissa länsimaissa.^{[Melander 7]}

Pääartikkeli: Kriminologia

Kriminologia on monitieteellinen tieteenala, joka voidaan katsoa osaksi rikosoikeutta tai vaihtoehtoisesti osaksi oikeussosiologiaa. Se on pääasiassa empiirinen tiede, joka tutkii rikollisuutta yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkimuskohteita ovat muun muassa rikollisuuden määrä, laatu, kehitys ja sen syyt.^{[Melander 8]}

Rikollisuutta ja sen torjuntaa koskeva päätöksenteko voidaan sekin lukea osaksi rikosoikeutta, tosin myös muilla yhteiskuntatieteillä on siinä merkittävä rooli. Rikoksentorjunnan tavoitteena on rikosten ehkäiseminen tai rikollisuuden vähentäminen ja näiden keinojen kautta turvallisuuden lisääminen. Tässä voidaan korostaa tilannetorjuntaa tai rikollisuuden sosiaalista ehkäisemistä joka tarkoittaa henkilökohtaisella tasolla tapahtuvaa rikoksien tekemisen ehkäisemistä tai niiden tekemisen jatkamisen ehkäisemistä. Keskittyä voidaan myös esimerkiksi rakennetun ympäristön suunnitteluun sellaiseksi, että se tuottaa mahdollisimman vähän rikollisuutta. Rikoksentorjunta voidaan kohdistaa tarkemmin vain jollekin tietylle alueelle, elämänalalle tai rikoslajiin tai se voi olla kokonaisvaltaista.^{[Melander 9]}

Kriminaalipolitiikka on merkittävä rikosoikeuden osa-alue, jolla on vaikutusta sekä rikosoikeudellisiin käytäntöihin, että tutkimukseen. Yleisesti sillä ymmärretään tarkoitettavan rikollisuutta koskevaa yhteiskunnallista päätöksentekoa. Kriminaalipolitiikka voidaan jakaa käytännölliseen kriminaalipolitiikkaan ja tieteelliseen kriminaalipolitiikkaan jolloin käytännöllisellä kriminaalipolitiikalla tarkoitetaan yleistä yhteiskunnallista päätöksentekoa, sen tavoitteenasetteluja ja toteuttamistapoja. Tieteellisellä kriminaalipolitiikalla puolestaan tarkoitetaan tutkimusta, jonka tavoitteena on käytännön kriminaalipolitiikkaan vaikuttaminen tai joka tutkii käytännön kriminaalipolitiikkaa. Koska monen muunkinlaisella kuin vain oikeustieteellisellä tutkimuksella voidaan pyrkiä vaikuttamaan käytännön kriminaalipolitiikkaan, luontevampi nimitys tieteelliselle kriminaalipolitiikalle voisi olla kriminaalipoliittisesti orientoitunut tutkimus. Tällaisella tutkimuksella on perinteisesti ollut Suomessa tärkeä sija koska käytännön kriminaalipolitiikassa asiantuntijanäkemyksille on annettu painoarvoa ja useat rikosoikeustutkijat ovatkin luokitelleet tutkimuksensa kriminaalipoliittisesti orientoituneeksi. Asiantuntijoiden vaikutusvalta saattaa kuitenkin olla heikkenemässä erityisesti rikosoikeuden eurooppalaistumisen vuoksi.^{[Melander 10]}

Rangaistusteorioiden tavoitteena on perustella, miksi yhteiskunta on oikeutettu rankaisemaan ja tätä kautta aiheuttamaan kärsimystä sen näkökulmasta väärin tehneelle yksilölle. Rangaistusteoriat antavat koko rikosoikeudelliselle järjestelmälle perustan. Tarkemmin sen tehtävät rikosoikeudessa voidaan jakaa neljään eri kategoriaan. Rangaistusteorian kontrolloiva vaikutus tarkoittaa sitä, että sen perusteella voidaan jatkuvasti arvioida rikosoikeudellisen järjestelmän hyväksyttävyyttä. Justifioivalla merkityksellä taas tarkoitetaan sitä, että kun teorian asettamat edellytykset toteutuvat, rangaistuksille saadaan oikeutus. Rangaistusteorian kolmas merkitys on systematisoiva, sen perusteella voidaan arvioida rikosoikeudellisia periaatteita, niiden välisiä suhteita ja ratkaista ongelmatilanteita. Viimeiseksi sillä on sisällöllinen merkitys, rangaistusteoriaa voidaan pitää eräänlaisena aineellisen oikeudenmukaisuuden toteuttajana, koska se voi antaa vastauksia rangaistuksen oikeasta suhteesta tekoon.^{[Melander 11]}

Rangaistusteoriat on perinteisesti jaoteltu retributiivisiin eli sovitusteorioihin ja preventiivisiin teorioihin. Uudempi teorialinja ovat ekspressiiviset ja kommunikatiiviset teoriat. Tämän lisäksi jotkut teoriat ovat yhdistelmäteorioita, jotka eivät kuulu mihinkään jaottelun luokkaan puhtaasti. Sovitusteoriat jakautuvat puolestaan positiivisiin ja negatiivisiin sovitusteorioihin. Positiivisissa eli absoluuttisissa sovitusteorioissa rangaistuksen oikeutus saadaan suoraan tehdystä teosta.^{[Melander 12]}

Pääartikkeli: Retributiivinen rangaistusteoria

Retributiivinen rangaistusteoria, joka tunnetaan myös nimillä sovitusteoria ja absoluuttinen rangaistusteoria oikeuttaa rangaistuksen, koska se on luonnollinen seuraus rikoksesta. Rangaistuksella rikollinen tasoittaa tilinsä muun yhteisön kanssa.

Preventiiviset rangaistusteoriat jakaantuvat yleis- ja erityispreventiivisiin. Niiden lähtökohtana on ajatus rangaistuksen oikeutuksesta sen yhteiskunnallisilla seurauksilla. Erityispreventiiviset teoriat keskittyvät rikoksen tekijään kun taas yleispreventiiviset arvioivat yhteiskunnallisia kokonaisvaikutuksia. Preventiivisistä rangaistusteorioista yksi esimerkki on Peloteteoria, eli negatiivinen preventioteoria. Se edustaa prevention suorinta ja välittömintä mallia. Ajatuksena on, että rangaistuksen oikeutus tulee sen pelotevaikutuksesta. Teoria on tavallinen esimerkiksi angloamerikkalaisessa rangaistusteoriassa, jossa siihen liittyen käytetään termiä "deterrence". Pohjoismaissa ja muualla peloteteoria ei ole saanut kannatusta, koska sen ajatusmallia rangaistuksen vaikutuksesta pidetään liian yksinkertaistettuna rikosoikeudellisen järjestelmän toiminnasta. Katsotaan, että jos yhteiskunnallisista vaikutuksista vain pelote olisi merkityksellinen, rikoksia tehtäisiin paljon enemmän. Tämä päättely syntyy siitä, että suhteessa mahdollisuuksiin tehdä rikoksia ja niistä syntyvään kiinnijäämisriskiin, ihmiset tekevät tilastollisesti suhteellisen vähän rikoksia. Tilastojen mukaan esimerkiksi vuonna 2009 selvitettyjen rikosten lukumäärä suhteessa poliisin tietoon tulleisiin oli 59% ja joidenkin rikosten, kuten varkauksien, kohdalla tämä luku oli huomattavasti alempi^[4].^{[Melander 13]}

Positiivinen preventioteoria eli integraatiopreventio on Suomessa 60- ja 70-lukujen taitteesta lähtien vallalla ollut ajatusmalli, jossa otetaan huomioon rangaistuksen laajemmat, välillisemmät ja vaikeammin mitattavat, yleiset yhteiskunnalliset vaikutukset. Rangaistuksen tarkoitukseksi nähdään esimerkiksi moraalin ylläpito, sen sisäistämisen tukeminen ja joissain tapauksissa jopa moraalia luova vaikutus. Teoria perustuu neljään hypoteesiin. Ensinnäkin, Ihmiset voivat hyväksyä ja omaksua laissa määritellyt normit omaksi käyttäytymismallikseen. Tämä hyväksyntä voi syntyä esimerkiksi oikeusjärjestelmän koetun legitimiteetin kautta. Tämä legitimiteetti voidaan saada esimerkiksi siitä, että lait ovat demokraattisen lainsäädäntöprosessin tuloksena säädetty ja kansalaiset kokevat tuon järjestelmän legitiimiksi. Toinen syy lailla ilmaistujen normien omaksumiseen voi olla lain kunnioitus auktoriteettina. Lisäksi lakien noudattamisesta voi muodostua yksinkertaisesti vakiintunut tapa.^{[Melander 14]}

Kommunikatiivisessa rangaistusteoriassa pyritään välittämään tekijälle moitearvostelua ja vastavuoroiseen keskusteluun teosta tekijän ja muun yhteiskunnan kanssa. Sekä lainsäädäntö että prosessi tukevat tätä tavoitetta. Teoria pohjautuu ajatukseen kansalaisesta rationaalisena moraalisena toimijana, jolle voidaan antaa käskyjä ja kieltoja tämä muistaen. Se ei pyri pelottelemaan kansalaista kuuliaiseksi tai saamaan tätä sokeasti noudattamaan vaan kansalaisten kunnioittamiseen perustuvaan sääntöjen ymmärtämiseen ja tästä syystä tapahtuvaan noudattamiseen. Rikosoikeus välittää kansalaisille tietyn poliittisen yhteisön arvoja, jotka ovat tai joiden pitäisi olla yhteisiä. Lainsäätäjä pyrkii vakuuttamaan kansalaiset rikolliseksi määrittelemänsä teon moitittavuudesta ja nämä vastaavat toiminnallaan. Oikeudenkäynnillä on erityisesti tekijän osalta suuri merkitys: siinä hänen kanssaan voidaan kommunikoida teosta, kun hänet kutsutaan vastaamaan teostaan ja ottamaan osaa prosessiin, jossa syyte julkisesti käsitellään. Samalla rikosprosessilla vaikutetaan kommunikatiivisesti myös toistaiseksi tekoa tekemättömiin mahdollisiin tekijöihin. Teorialla on välillisesti yleispreventiivisen teorian kanssa yhteneväisyyksiä. Ne eroavat ekspressiivisistä rangaistusteorioista siinä, että niissä pyritään tähän vastavuoroisuuteen eikä vain moitteen välittämiseen. ^{[Melander 15]}

EU-rikosoikeudessa on omaksuttu tehokkuuden, oikeasuhtaisuuden ja varoittavuuden periaate. Lähestymistapa on pikemminkin pragmaattinen kuin rangaistusteoreettinen. Oikeasuhtaisuus tässä viittaa sovitusteorioihin, rangaistuksen on oltava tekoon nähden kohtuullinen ja rikosoikeudellisen järjestelmän tasolla eri teoista annettavien rangaistusten tulee olla oikeassa suhteessa toisiinsa. Varoittavuus on peräisin peloteteoriaan liittyvästä "deterrence" -käsitteestä. Tehokkuusajatus rikollisuuden poistamiseen tähtäävän rikollisuuden vastaisen taistelun kaltainen. Oikeasuhtaisuuden osalta Suomen ja Euroopan unionin rangaistusteoreettinen ideologia on yhtenevä. Varoittavuus ja tehokkuus ovat puolestaan ongelmallisempia, koska peloteteorian lähtökohdat eroavat huomattavasti Suomessa vallalla olevasta välillisen yleisprevention ajatuksesta ja tehokkuuden vaatimukseen liittyvästä ajatuksesta Suomessa on luovuttu jo 60- ja 70-lukujen taitteessa. Lähtökohtien eroavuudesta voi syntyä ongelmia, kun EU-tason rangaistusteoreettinen ja kriminaalipoliittinen ideologia vaikuttaa kansalliseen lainsäädäntöön tiettyjen tekojen rangaistustasoja vahvistamalla ja esimerkiksi rangaistusten keskinäinen oikeasuhtaisuus vääristyy. Toinen ongelmallinen piirre on, että tehokkuuden, oikeasuhtaisuuden ja varoittavuuden periaate ei ole EU:ssa vain rikosoikeudellinen vaan yleinen EU-oikeudessa. Esimerkiksi sukupuolisyrjintää koskevassa korvauslainsäädännössäkin sitä käytetään, ja voidaankin kysyä, miten hyvin se sopii rikosoikeudellisen lainsäädännön lähtökohdaksi.^{[Melander 16]}

Kansainvälisessä rikosoikeudessa rangaistusteorialla on sovitusteoreettiset lähtökohdat ja sillä on myös erityispreventiivisiä tavoitteita. Tämä ilmenee hyvin Rooman perussäännön johdantokappaleista, jossa asiaa painotetaan. Kansainvälisen rikosoikeudessa keskeisiä ovat tietyt ydinrikokset ("core crimes"), joiden rangaistus oikeutetaan sillä, että niiden tekijät eivät saa välttyä rangaistukselta, vaikka kansallinen lainsäädäntö ei niitä rangaistavaksi olisikaan määrännyt. Tämän katsotaan johtuvan näiden ydinrikosten, kuten esimerkiksi etnisten puhdistusten, erikoisluonteesta. Katsotaan, että loukkaisi koko kansainvälistä yhteisöä, jos tämän tyyppisiä rikoksia voisi rangaistuksetta tapahtua. Toisaalta tämä merkitsee poikkeamista rikos­oikeudessa yleensä sovelletusta territoriaali­periaatteesta, jonka mukaan teon rangaistavuus määräytyy tekopaikan kansallisen lain mukaisesti.

Kansainvälisessä rikosoikeudessa rangaistavaksi säädetyt teot eroavat huomattavasti vakavastakin niin sanotusti tavallisesta rikollisuudesta, eikä esimerkiksi pelotevaikutuksen tai välillisen yleisprevention voi olettaa juuri vaikuttavan mahdollisiin tekijöihin. Tästä syystä kansainvälisessä rikosoikeudessa taustalla oleva rangaistusteoria eroaa huomattavasti Suomen kansallisen rikosoikeuden taustalla olevasta, ja tällä on vaikutusta rikosoikeuden käytön tasollakin. Niinpä myös Rooman perussäännön tarkoituksella on tulkinnallista merkitystä.^{[Melander 17]}

Kriminalisointiteoria pyrkii määrittelemään oikeudellisia reunaehtoja joiden puitteissa teon kriminalisointi voidaan katsoa oikeutetuksi. Perinteisesti ongelma on mielletty kriminaalipoliittiseen tavoitteenasetteluun kuuluvaksi tai se on oikeudellisessa kirjallisuudessa sivuutettu vain ylimalkaisilla viittauksilla kriminalisointiperiaatteisiin. 2000-luvulla Suomessa kehitelty kriminalisointiteoria pyrkii kokoamaan kriminalisointiperiaatteet kokonaisuudeksi ja antamaan niille myös käytännön sisältöä. Jokainen kriminalisointiperiaate on teoriassa suhteutettu perusoikeusjärjestelmään ja EU-rikosoikeuteen. Näistä perusoikeuksilla on erityisesti merkitystä, koska eduskunta on vahvistanut perusoikeuksien rajoittamisedellytykset rikosoikeudellisen lainsäädännön rajoittamisperusteiksi.

Kriminalisointiperiaatteita ovat ultima ratio -periaate, rikosoikeudellinen laillisuusperiaate, hyöty-haitta-punninnan periaate, oikeus­hyvien suojelun periaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate.

Ultima ratio -periaatteen mukaan kriminalisointi on perusoikeuksiin puuttuvan luonteensa vuoksi keino, jota tulisi käyttää vasta viimeisenä mahdollisena vaihtoehtona. Ennen sitä täytyisi siis harkita seuraamuksia, jotka eivät ole rikosoikeudellisia. Periaatteeseen liittyvänä ongelmana Suomessa voidaan nähdä se, että erilaisten oikeudellisten seuraamusten keskinäistä suhdetta tai itse- ja yhteissääntelyn vaihtoehtoja ei ole juuri pohdittu. Perustuslakivaliokunnan käytännöstä löytyisi jo esimerkiksi kannanottoja toimiluvan peruuttamisen suhteesta perusoikeuksien rajoittamiseen. Esimerkiksi sakkorangaistuksen suhteuttaminen rikosoikeudellisena rangaistuksena muihin seuraamuksiin saattaisi muuttaa itse periaatettakin.^{[Melander 18]}

Oikeushyvät ovat rikosoikeudella suojeltavia etuja, jotka on perinteisesti käsitetty läheisesti henkilöön liittyviksi - esimerkiksi henkilökohtainen vapaus, mutta nykyään sellaisiksi käsitetään laajemmin myös esimerkiksi yleinen turvallisuus ja markkinoiden häiriintymätön toiminta. Oikeushyvien suojelun periaatteen mukaan kriminalisoinnin tulee suojella jotain tarkasti määriteltävissä olevaa ja suojelemisen arvoista oikeushyvää. Periaatteen edustama näkemys on ollut vallalla 1800-luvulta asti, vaikka rikosoikeudellisessa lainsäädäntökäytännössä on ollut nähtävissä muunkinlaisia suuntauksia. Perusoikeuksiin suhteutettuna periaatteen sisältö on hieman muuttunut, mutta säilynyt ytimeltään alkuperäisenä. Perusoikeudet tarjoavat vähintäänkin esimerkinomaisen luettelon joistain oikeushyvinä mahdollisesti suojeltavista asioista, ja niitä on pyritty suhteuttamaan oikeushyviin. Suhteuttamisen tarve johtuu siitä, että perustuslakivaliokunnankin muotoilun mukaan rikosoikeudellista järjestelmää on käytettävä vain silloin, kun sille on painava yhteiskunnallinen syy ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste. Tällainen peruste voi olla esimerkiksi tietyn perusoikeuden suojaaminen.^{[Melander 19]}

Ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate on ehkä vaikeimmin käsitettäviä kriminalisointiperiaatteista. Sillä on kuitenkin vahva perusta kansainvälisissä sopimuksissa, ja se on Suomessa perustuslain perusoikeuksien taustalla vaikuttava arvo. Rikosoikeuteen nähden ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate edellyttää sitoutumista syyllisyysperiaatteeseen, jonka keskeisen sisällön mukaan ketään ei saa rangaista teosta, jos tällä ei ollut kykyä tai mahdollisuutta toimia toisin. Lisäksi periaate edellyttää, että rangaistavan teon täytyy olla tahallinen tai tuottamuksellinen. Laajemmalla tasolla ihmisarvon loukkaamattomuus vahvistaa pohjoismaista ajatusta, että oikeusjärjestelmän toiminnan tulisi olla rationaalista ja humaania. Erityisesti humaanius viittaa jokaisen ihmisen kunnioittamiseen autonomisena toimijana, ja tämä ajatus liittyy läheisesti myös ihmisarvon käsitteeseen.^{[Melander 20]}

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate on eräs rikosoikeuden perusperiaatteista. Joitain sen edellyttämiä periaatteita on, että kriminalisointi edellyttää lain säätämistä eduskuntatasolla ja sen täytyy olla riittävän täsmällisesti laadittu. Lisäksi se asettaa tiettyjä rajoituksia niin kutsutuille blankorikossäännöksille eli sellaisille laissa oleville säännöksille, joissa ei ole määritelty rikoksen tunnus­merkkejä vaan on säädetty yleisesti rangaistavaksi lain nojalla annetun asetuksen tai viran­omais­päätöksen rikkominen.^{[Melander 21]}

Hyöty-haitta punninnan periaatteen mukaan kriminalisoinnista täytyy olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Tästä seurauseettisestä näkökulmasta voidaan pohtia kriminalisoinnin kaikenlaisia kokonaisyhteiskunnallisia vaikutuksia ja se on pragmaattinen työkalu kriminalisoinnin arvioinnissa etukäteen. Se on ollut ratkaisevassa asemassa suomalaisessakin lainsäädäntötyössä ongelmallisiksi koettujen lakien käsittelyssä. Esimerkiksi prostituutioon liittyviä kriminalisointeja on pohdittu hyöty-haitta punninnan periaatteen lähtökohdista.^{[Melander 22]}

• Melander, Sakari: Rikosoikeus 2010-luvulla. (Forum Iuris) Helsinki: Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, 2010. ISBN 978-952-10-5542-3

Melander

1. ↑ Melander, 2010, sivut 3–4
2. ↑ Melander, 2010, sivut 5–7
3. ↑ Melander, 2010, sivut 7–8
4. ↑ Melander, 2010, sivu 12
5. ↑ Melander, 2010, sivu 4
6. ↑ Melander, 2010, sivu 9
7. ↑ Melander, 2010, sivut 9–10
8. ↑ Melander, 2010, sivut 10–11
9. ↑ Melander 2010, sivu 11
10. ↑ Melander 2010, sivu 11–12
11. ↑ Melander, 2010, sivu 13
12. ↑ Melander, 2010, sivu 13
13. ↑ Melander, 2010, sivut 15-16
14. ↑ Melander, 2010, sivu 16
15. ↑ Melander, 2010, sivu 17
16. ↑ Melander, 2010, sivut 17–18
17. ↑ Melander, 2010, sivut 18–19
18. ↑ Melander, 2010, sivut 22–23
19. ↑ Melander, 2010, sivut 21–22
20. ↑ Melander, 2010, sivu 21
21. ↑ Melander, 2010, sivu 21
22. ↑ Melander, 2010, sivu 23

• Boister, Neil: An Introduction to Translational Criminal Law. Oxford: Oxford University Press, 2012. ISBN 978-0-19-960538-5
• Frände, Dan: Yleinen rikosoikeus. Helsinki: Edita, 2005.
• Lappi-Seppälä, Tapio: Rikosten seuraamukset. 2. painos. WSOY, Helsinki 2011.
• Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti: Rikosoikeuden yleinen osa: vastuuoppi. Helsinki: Talentum, 2008.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Rikosoikeus Wikimedia Commonsissa