Marit

Marit
Marin tasavallan lippu
Merkittävät asuinalueet  Venäjä 604 300 [1]
Kielet	niittymari, vuorimari, venäjä
Uskonnot	Ortodoksisuus, luonnonuskonto
Sukulaiskansat	mordvalaiset
Infobox OK

Marit eli marilaiset (aikaisemmin tšeremissit,^[2] niittymariksi Марий) on volgansuomalainen kansa Venäjällä. Marit jakautuvat kahteen pääryhmään; niitty- ja vuorimareihin. Noin puolet mareista asuu Marin tasavallassa Volgan mutkan tienoilla. He ovat alueen alkuperäisväestöä. Nykyään heitä asuu vainojen seurauksena myös Baškiriassa, Tatarstanissa, Udmurtiassa sekä Permin aluepiirissä ja Sverdlovskin alueella. Marit erottaa muista eurooppalaisista kansoista erityisesti se, että he harjoittavat vieläkin verrattain laajasti omaa luonnonuskontoaan.

Mareja asui Venäjällä vuoden 2002 väestönlaskennan mukaan 604 298. Heistä niittymareja oli 172 330, vuorimareja 18 515^[1]. Vuonna 2010 mareja oli laskennassa vähemmän, eli 548 000. Heistä oli vuorimareja arviolta 23 500. Noin 70 % marilaisista puhuu marin kielen päämurteita eli länsimaria (vuorimari) tai itämaria (niittymari) äidinkielenään. Muiden ensisijaisena kielenä on venäjä, vaikka he pitävätkin itseään yhä mareina.^lähde?

Marinmaan väestöstä mareja oli vuonna 2010 noin 44 % (eli 290 863), ja osuus on pysynyt 42 ja 51 % välissä vuodesta 1926.^[3]

Vuonna 2010 venäläisiä oli Marinmaalla noin 47 % väestöstä.^[3]

Marin kieli alkoi erottua muista suomalais-ugrilaisista kielistä noin 3 000 vuotta sitten. Vetlugan alueelta Volgan vasemmalta rannalta on löydetty arkeologisia jäännöksiä, jotka ovat peräisin ensimmäisiltä vuosisadoilta ajan laskun alun jälkeen. Alueella vallitsi niin sanottu itäinen kulttuuri, joka oli jatkoa alueen vanhemmille kulttuureille. Volgan oikealta rannalta on löydetty gorodets-nimellä tunnettuja muinaisia asuinpaikkoja ja linnoituksia, jotka on suojattu vallituksin.^lähde?

Ensimmäiset maininnat mareista kansana ovat 400-luvulta. Mareilla oli omia itsenäisiä ruhtinaskuntia, jotka sittemmin joutuivat Bolgarian vallan alle. Marilaiset muodostuivat kansana viimeistään noin 500-luvulla jaa., kun Volgan alueen suomensukuiset kansat ja etelän iranilaiset kansat sekoittuivat keskenään.^[4] Vuonna 551 goottien historioitsija Jordanes luetteli hunnien hyökkäyksen ajan kansoja, jotka kuuluivat itägoottien kuningas Hermanarikin valtakuntaan. Jordanes mainitsee muun muassa kansat merens, mordens ja imiscaris. Nimityksen imiscaris on selitetty tarkoittavan marilaisia. Merens viittasi todennäköisesti merjalaisiin, jotka olivat luultavasti läheistä sukua marilaisille.^[5]

Niitty- ja vuorimarilaiset eriytyivät omiksi heimoikseen 1000-luvun paikkeilla. Marin kielen päämurteet ovat länsimari (vuorimari) ja itämari (niittymari ja varsinainen itämari). Vuorimarin nimi juontaa juurensa siitä, että sen puhujat asuvat Marinmaan lounaisosassa Volgan oikean rannan mäkisellä seudulla. Niittymarit puolestaan asuvat Volgan vasemman rannan tasamaalla. Varsinaiset itämarit muuttivat tältä alueelta 1700-luvulla pakoon uskonnollista käännytystä nykyisen Baškortostanin (Baškiria) alueelle. Lisäksi on olemassa pieni koillismurteen ryhmä Nižni Novgorodin ja Kirovin alueella.^lähde?

Kun ensimmäiset mariryhmät olivat muodostuneet, säilyivät yhteydet udmurtteihin ja mordvalaisiin vielä pitkään tiiviinä. 800-luvulla bolgaarit perustivat niin sanotun Volgan Bulgarian valtion, jonka mongooli-tataarit kukistivat 1230-luvulla. Bolgaareja pakeni tämän johdosta marien naapuriin, jossa he sulauttivat osan näistä itseensä.^[4] Osa marilaisista ilmeisesti pakeni slaaveja ja bolgaareja Morkon metsiin. Marilaiset olivat ensin Kultaisen ordan ja sittemmin 1440-luvulta alkaen Kazanin kaanikunnan alaisuudessa, kunnes venäläiset kukistivat kaanikunnan 1500-luvun puolivälin jälkeen.^[6]

Marilaiset taistelivat venäläisiä vastaan ruhtinaidensa johdolla, minkä seurauksena noin puolet mareista kuoli. Kuuluisimpia tuon ajan heimoruhtinaita oli Poldyš. Venäläiset alkoivat marilaisten käännytyksen kristinuskoon 1500-luvulla.^[7] Erityisesti Iivana Julma yritti käännyttää mareja.^[8] Tämä tapahtui 1550-luvulla.^[9] Marien asuma-alueet oli valloitettu vuoteen 1552 mennessä. 1600-luvulla tehtiin asetus, jolla kristinuskoon kääntymisestä tuli ehto maan hankkimiselle.^lähde?

Pakkokäännytys ja kovat verot johtivat siihen, että osa marilaisista pakeni baškiirien alueille Uralille, jonne heitä tuli myös siirtosotilaina. He olivat itse asiassa varsinaisia itämareja, ja nykyisten niittymarien alueen alkuperäisiä asukkaita. Lisäksi Katariina II siirsi marilaisia alueelle 1700-luvun aikana. Baškirian marit ovatkin nykyisin niittymarien jälkeen suurin marilaisten ryhmä. Elisabetin valtakaudella vuosina 1741–1762 marilaisia kääntyi joukoittain ortodoksiseen uskoon. Perinteinen luonnonusko säilyi kuitenkin kristinuskon ohella. 1700-luvulla tapahtui lisäksi viimeinen merkittävä marilaisten kansannousu, niin sanottu Pugatševin kapina. Kapinassa oli mukana kristittyjä ja pakanamareja, mutta se ei johtanut tuloksiin.^lähde?

1900-luvun alussa marilaisista 275 oli pakanoita ja loput ortodokseja ja muslimeja.^[7] Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen Marien asuinalueet tulivat kuulumaan Neuvostoliittoon. Marien ydinasuinalueesta muodostettiin Marien autonominen alue 4. marraskuuta 1920. Se muutettiin Marin autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi 5. joulukuuta 1936.^lähde?

Neuvostovuosina noin 40 000 ihmistä joutui Stalinin vainojen uhriksi Marinmaalla.^[10] Heistä noin 7 000 tapettiin.^[10] Osassa oli kyse uskonnollisesta vainosta, joka kohdistui nimenomaan luonnonuskonnon harjoittajiin.^[8] Rituaaleja keskeytettiin ja häirittiin.^[8] Harjoittajia on siis voinut olla 1900-luvun alussa enemmän kuin 275, koska kaikki marit eivät ehkä ole uskaltaneet ilmoittaa uskonnollista kantaansa.^lähde?

1970- ja 1980-luvuilla eräs menestyneimpiä marilaisurheilijoita oli maailmanmestari ja olympiamitalisti hiihtäjä Nina Seljunina.^[11]

Marit erottaa muista eurooppalaisista kansoista erityisesti se, että he harjoittavat vieläkin verrattain laajasti omaa luonnonuskontoaan. Keskeisimpiä elinkeinoja on maatalous, koska näin ollen heidän ei juuri tarvitse puuttua luonnon kiertokulkuun. Esimerkiksi metsätalous olisi Marinmaalla tuottoisa elinkeino, mutta puiden kaataminen olisi monien marien uskonnollista etiikkaa vastaan. Näin on, koska he uskovat, että puillakin on sielut ja puita kaataessaan he tappaisivat eläviä olentoja. Tästä syystä marit eivät todennäköisesti myisi vesistöjäkään teolliseen käyttöön. Marilaisen luonnonuskon mukaan vesistöissä elää heidän jumalansa Osh Kugu Jumon henki. Niinpä joidenkin kaivojenkin vesi on pyhää.^[8] Marien perinteinen asuinalue on tiheää mäntymetsää.^[9] Kuten suomalaiset ja virolaiset, myös marien kulttuuriin kuuluu sauna erilaisine tapoineen. Esimerkiksi läheisen kuolemaa surevassa talossa on tapana tehdä niin, että viimeinen saunoja jättää lähtiessään saunaan vatiin vettä ja saippuaa, jotta myös kuollut perheenjäsen voi peseytyä.^[12]

Marin kansallisteatteri on perustettu vuonna 1919, ja sillä on ollut johtava asema marilaisen kulttuurin kehittäjänä. Kansallisteatterin uusklassinen rakennus Joškar-Olan keskusaukiolla symboloi Marin tasavallan pääkaupungin asemaa kaikkien Venäjän uralilaisten kansojen keskuksena. Mareilla on ollut kaksi omankielistä teatteria muista Venäjän uralilaisista kansoista poiketen, ja juuri luova kilpailu on nostanut marilaisen teatterin muiden Venäjän vähemmistökansojen edelle.^[13]

Ensimmäinen länsimainen marien kulttuuriin ja uskomuksiin perehtynyt tutkija oli itävaltalainen diplomaatti Sigismund Herberstein 1500-luvulla. Hän erehtyi monien muiden tavoin luulemaan marien maailmankuvaa islamilaiseksi. Venäläisten tekemä tutkimus mareista ja muista lähiseutujen kansoista alkoi 1700-luvulla, jolloin Katariina Suuri halusi tutustua valtakuntansa pohjois- ja itäosiin. Tunnetuimpia Katariinan retkikunnan rohtajia oli huomattava luonnontieteilijä Peter Simon Pallas. Samoihin aikoihin Gerhard Friedrich Müller arveli tšeremissien (eli marien), tšuvassien ja votjakkien olevan kielellisesti ja kulttuurisesti lähes samanlaisia lähtökohdiltaan. Tšuvassien kielisukulaisuudesta hän erehtyi, mutta siihen aikaan kielitiede otti asian suhteen vasta ensi askeliaan. Müllerin mukaan tšeremissien yleisin rukous oli Юмо сирлага eli vapaasti suomennettuna 'Herra siunaa meitä'. 1700-luvulla kerättiin suhteellisen runsaasti tutkimusaineistoa, mutta siihen sisältyi lähinnä väärinkäsityksistä johtuvia virheitä. Edelleen esimerkiksi kapteeni Nikolai Petrovitš Rytškovin kokoama 18 jumalan luettelo on osittain hävinnyt.^lähde?

Monet marien kielten vanhat sanat ja perinteet ovat kadonneet ja korvautuneet valtakulttuurin, eli venäjän, sanoilla ja perinteillä. Marin kielellä on kaksi kirjallista muotoa, ja niitä kirjoitetaan kyrillisin kirjaimin. Niiden syntyhistoria alkaa 1700-luvun puolivälistä. 1800-luvulla Venäjällä pyrittiin käännyttämään vähemmistökansoja ortodoksisuuteen. Uskonnollisia tekstejä käänneettiin muun muassa Raamatun evankeliumeista^[14] eri murteilla, jotta marit olisivat oppineet lukemaan. Nykyisin tekstejä eivät enää ymmärrä kuin kielentutkijat.^[14] Tekstien kääntämisen tavoitteena ei kuitenkaan ollut luoda mareille kirjakieltä. Näistä kirjoitustraditioista syntyivät vuorimarin ja niittymarin kirjalliset muodot. Kielellisesti kyseessä on vain murre-ero, ja pitkään on suunniteltu kirjakielten yhdistämistä. Yhdistämistä vastustaa lähinnä vuorimarien pieni älymystö.^lähde?

1800-luvulla marilaista mytologiaa tutkittiin runsaammin. Esimerkiksi kazanilainen lyyrikko Aleksandra Fuks käsitteli mareja teoksissaan, jotka tosin käsittelevät aihetta taiteilijan vapaudella. Tutkijat Nurminski, Maljarov ja Gavriil Jakovlev tekivät runsaasti havaintoja; Filimonov teki vertailevaa tutkimusta marilaisen ja suomalaisen folkloristiikan välillä. Suomalaisista tutkijoista kävivät Marinmaalla muun muassa Matthias Alexander Castrén ja Arvid Genetz.^lähde?

Tutkimustyö jatkuu vielä 2000-luvulla. Parhaillaan ollaan julkaisemassa marilaisen mytologian sanakirjaa. Nykymusiikkia esittävä yhtye Pairem (suomeksi 'juhla') on vieraillut ulkomailla pyrkien tekemään marilaisuutta tunnetuksi.^[15]

Helsingistä käsin toimivan Raamatunkäännösinstituutin työnä valmistunut niittymarinkielinen Uusi Testamentti, U Sugyn, painettiin Marin tasavallan pääkaupungissa, Joškar-Olassa, joulukuussa 2007. Julkaisutilaisuus oli Joškar-Olassa 4. maaliskuussa 2008, ja painosmäärä oli 5 000 kappaletta. Suomesta juhlaan osallistui Raamatunkäännösinstituutin, Suomen Pipliaseuran ja Avainmedian edustajia.^[16] Vuonna 2014 valmistui Uusi testamentti, U Sogon, myös vuorimariksi.^lähde?

1500-luvulta alkaneesta käännytystyöstä, Stalinin vainoista ja Venäjän federaation heikosta ihmisoikeustilanteesta huolimatta marit harjoittavat edelleen luonnonuskontoaan, mikä on ainutlaatuista Euroopassa.^[8] Osa mareista harjoittaa ortodoksista uskoa, mutta siihenkin on sekoittunut elementtejä luonnonuskosta. Marien luonnonuskon keskeisimpiä jumaluuksia on юмо, (jumo)^[8], jonka etymologia on sama kuin suomen sanalla jumala^[17]. Sana lienee tarkoittanut alkujaan taivasta. Muita merkittäviä henkiä tai nimiä ovat muiden muassa аба, 'maaemo'; он, kaani tai tsaari ja кугузай, 'vanhus'. Mareilla oli 2010-luvun puolivälissä noin 500 pyhää lehtoa Volgan molemmin puolin. Luonnon kunnioittaminen on keskeinen osa marien etnosta.^[8]

Marien rituaaleissa keskeisessa asemassa on kylän oma^[9] shamaani, joka lausuu rukouksia ja ylistyksiä matalalla äänellä. Uhrien antaminen kuuluu myös uskontoon. Marit uhraavat hanhia, joita he pitävät eläimistä pyhimpinä. Näin on, koska marilaisen uskon mukaan hanhet pystyvät saavuttamaan yhteyden veteen, puihin ja ilmaan. Kuten tavallista luonnonuskonnoille eläimiä ei ainoastaan uhrata, vaan niistä valmistetaan koivuja^[9] kasvavissa lehdossa pyhä juhla-ateria isoissa padoissa. Marien uskonnollisten tapojen mukaan hanhet täytyy rauhoittaa ja niitä täytyy kohdella hellästi ennen uhrausta, koska vain siten hyvät toiveet toteutuvat. Marit esimerkiksi silittelevät hanhia koivunlehdillä, jotta ne rauhoittuisivat.^[8]

Hautajaisissa omaiset ja sukulaiset tuovat haudalle ruokaa vainajalle. Myös muille aikaisemmin menehtyneille sukulaisille ja esivanhemmille tuodaan ruokaa, sillä marilaiset uskovat, että veräjä tuonpuoleiseen on auki, jolloin on mahdollista saavuttaa yhteys myös muihin vainajiin. Vainajaa pyydetään pysymään poissa elävien maailmasta ja unista ja hänelle toivotetaan hyvää matkaa ja elämää uudessa kodissaan. Ennen arkun sulkemista vainajalle puetaan lapaset, jotta hänellä ei olisi talvisin kylmä. Myös rahaa jätetään arkkuun, ja kun se lasketaan hautaan, arkun päälle heitetään kolmesti multaa ja saattoväki kiertää haudan kolmesti vastapäivään. On tavallista, että hautojen lähellä oleviin koivuihin sidotaan pitkiä vaaleita kankaita. Kun saattoväki palaa hautuumaalta juhla-aterialle on tärkeää, että he puhdistautuvat vainajain maailmasta kätensä pesten ja pienen vainajan vaatteista sytytetyn nuotion yli astuen. Marit näet ajattelevat, että vesi ja tuli erottavat elävien ja kuolleiden maailmoja. Jos hautajaispäivänä aurinko paistaa, se merkitsee mareille, että vainaja oli hyvä ihminen eläessään.^[12]

Suomen Yleisradion toukokuussa 2012 kuvatussa, vuoden 2013 tammikuussa televisiossa esitetyssä dokumenttisarjan Suomensukuiset 30 päivässä ensimmäisessä ja toisessa jaksossa näyttelijä Ville Haapasalo vierailee Morkin piirin Šorunžan kylässä (ven. Шоруньжа) ja Joškar-Olassa. Dokumenttisarjan esittelyn mukaan Shorunza on yksi parhaiten säilyneitä suomalais-ugrilaisia kyliä Marissa.^[18] Vuoden 2010 väestönlaskennan mukaan tämän kylän alueella asui yhteensä 1 893 henkeä.^[19]

Ensimmäinen tunnettu marinkielellä kirjoitettu kaunokirjallinen teos on tuntemattomaksi jääneen tekijän vuonna 1767 Kazanissa tsaarin vierailun kunniaksi kirjoittama tervehdysruno. Varsinaisesta marinkielisestä kaunokirjallisuus syntyi kuitenkin vasta 1900-luvulla. Marilaisen kirjallisuuden klassinen kausi ajoittuu 1900-luvun alusta 1930-luvun loppuun, jolloin marinkielinen älymystö tuhottiin käytännössä viimeiseen mieheen ja naiseen Stalinin vainoissa. Klassisen kauden kirjailijasukupolvi aloitti julkaisutoimintansa Venäjän keisarikunnan kahtena viimeisenä vuosikymmenenä ilmestyneissä kirjallisissa vuosikirjoissa, kalentereissa. He olivat marinkielisen kirjallisuuden tuotteliaimmat hahmot aina 1930-luvun loppuun saakka. Pääosa heistä oli syntyisin talonpoikaisperheistä ja saanut opillisen sivistyksensä opettaja- ja pappisseminaareissa.^lähde?

Klassikoista kuuluisin on Sergei Tšavain (1888–1937). Hänen kirjallinen työnsä ajoittui vuosiin 1905–1936 ja käsitti niin lyriikkaa, näytelmiä kuin proosaakin. Tšavainin merkkiteoksena pidetään osin omaelämäkerrallista romaania Elnet (1936), joka jäi keskeneräiseksi kirjailijan vangitsemisen johdosta. Muita klassisen polven kirjailijoita olivat muun muassa lyyrikot Nikolai Muhinin (1890–1937), V. Savi (alias Vladimir Muhin) (1888–1938), Olik Ipai (1912–1937) ja Jivan Kirlja (1909–1937?). Monitaitoinen Šketan (alias Jakov Majorov) (1898–1937) toimi sanomalehtimiehenä ja teatteriohjaajana kirjoittaen proosaa ja humoristisia maalaisnäytelmiä.^lähde?

Osip Šabdarin (1898–1937) romaani Üdrimaš korno (1937) on marinkielisen kirjallisuuden klassikkoja. Sukupolven edustajia olivat myös maailmankirjallisuuden marinkielelle kääntäjä Janiš Jalkain (1909–1937?) ja vuorimarin kirjakielellä kirjoittanut prosaisti N´ikon Ignat´ev (1895–1941). Klassisen kauden kirjailijoiden runoudessa ja proosassa kansalliset aiheet nivoutuivat usein yhteen uuden ajan aatteiden ja vilpittömän poliittisen innostuksen kanssa. Ennen 1930-lukua tämä oli melko ristiriidatonta, sillä neuvostohallinnon alkuvaiheiden kansallisuuspolitiikka loi huomattavasti keisarivaltaa paremmat edellytykset kansallisten vähemmistöjen kulttuuripyrinnöille.^lähde?

Stalin hallintokauden hävityksestä marinkielinen älymystö ja kirjallisuus alkoivat elpyä hiljalleen 1950-luvun mittaan. Toisen maailmansodan jälkeisen kirjailijasukupolven suurhahmo on Valentin Kolumb (1935–1974), joka lyhyen elämänsä aikana ehti julkaista yli 20 runokokoelmaa. Hänen työnsä maailmankirjallisuuden (muun muassa Kalevalan osien) marintajana ja yleisenä kulttuurivaikuttajana oli niin ikään huomattava. Viime vuosikymmenten marinkielisessä kaunokirjallisuudessa lyriikalla onkin ollut keskeinen asema. Osin tähän on vaikuttanut se, ettei runous ole ollut samalla tavoin kuin proosa toisiaan seuranneiden autoritääristen hallintojen kahlitsemaa.^lähde?

Nykylyyrikoista tunnetuimpia ovat muun muassa Albertina Ivanova (s. 1954), Albert Vasiljev (s. 1957), Gennadi Ojar (s. 1958), Vjatšeslav Abukajev-Emgak (s. 1959), Vitali Popov (s. 1964), Zoja Visvis (s. 1966), Lidia Iksanova (s. 1966), Aleksander Petrov (s. 1967), Svetlana Grigoreva (s. 1967), Tatjana Otšejeva (1968), Zoja Dudina, Tatjana Ivanova (s. 1970), Lilia Issai (s. 1971), Svetlana Elembajeva (s. 1975), Nadežda Nikitina (s. 1975) ja Elvira Kuklina (s. 1981). Merkille pantavaa on niin naisrunoilijoiden suuri määrä kuin aiheiden ja muotokielen monimuotoisuuskin. Maininnan ansaitsee myös Anatoli Spiridovin vuonna 2002 ilmestynyt marilaisen kansanrunouden ja mytologian pohjalta kirjoitettu Jugorno-eepos, vaikka onkin alun perin venäjäksi kirjoitettu.^lähde?

Marinkielinen kirjallisuus on vielä elinvoimaista. 1960-luvulla alkaneen uuden venäläistämispolitiikan, johon 1990-luku toi vain lyhyen katkoksen, pitkän aikavälin seuraukset uhkaavat kuitenkin merkittävästi niin marinkielen kuin marinkielisen kirjallisuudenkin tulevaisuutta. Keskeisintä ja tuhoisinta on ollut marinkieltä opetuskielenä edes osinkaan käyttävän koululaitoksen lakkauttaminen. Kirjallisuus tarvitsee, paitsi kirjailijoita, myös lukijoita. Marinkieli siirtyy toistaiseksi vielä puhuttuna sukupolvelta toiselle, mutta marin kirjakielten taito marinkielisen väestön parissa on heikentymässä nopeasti. Kielestä on tulemassa kieli, jota vielä puhutaan, muttei enää osata suppean älymystön piirin ulkopuolella lukea.^lähde?

Neuvostoliiton hajoamisprosessin alettua Marin ASNT antoi suvereenisuusjulistuksen 22. joulukuuta 1990, mutta jäi kuitenkin Venäjän federaation yhteyteen. Presidentin virka perustettiin vuonna 1991. Vuonna 1992 otettiin käyttöön nimi Mari Elin tasavalta (El = maa).^lähde?

Vuoden 2000 marraskuussa tasavallan päämieheksi valittiin Leonid Markelov, joka edusti Vladimir Žirinovskin liberaalidemokraattista puoluetta. Hän alkoi heti käyttää monin tavoin laajoja valtuuksiaan mareja vastaan. Vuoden 2001 aikana Marin Kirjailijaliitto häädettiin tiloistaan. Marin valtiollinen kirjakustantamo jätettiin ilman valtion tukea, minkä seurauksena marilaisen kirjallisuuden julkaiseminen muuttui käytännössä mahdottomaksi. Marinkieliset sanomalehdet Marij El ja Kugarnja ajettiin konkurssin partaalle, jotta niiden toimitukset kirjoittaisivat vain hallinnolle mieluisia juttuja. Marin tasavallan opetusministeriön kansallinen osasto lakkautettiin. Marin kieli muutettiin valinnaiseksi oppiaineeksi, millä viranomaiset osoittivat pitävänsä kieltä arvottomana. Marin tasavallassa ilmestynyttä suomalais-ugrilaisten kansojen asioista kirjoittanutta Kudo+Kodu -sanomalehteä uhkailtiin häädöllä tiloistaan ja lehden painaminen hallituksen kirjapainossa kiellettiin. Niinpä lehteä alettiin painaa kaukana Mordoviassa. Muut hallituksesta riippumattomat lehdet oli lakkautettu jo ennen Markelovin hallitusta. Markelov jopa syrjäytti marinkielisen lastenlehden toimituksen vaalitoimistollaan kolme vuotta ennen tasavallan päämiehen vaaleja. Marin tasavalta on Venäjän sananvapaustilastoissa viimeisten joukossa.^[13]

Marien ihmisoikeustilannetta on sanottu huonoksi.^[20] Asia ei ole juurikaan esillä tiedotusvälineissä, koska mareilla ei ole käytättävissään samanlaisia kanavia yhteiskunnalliseen keskusteluun kuin monilla muilla eurooppalaisilla kansoilla. Asia kuitenkin nousi lyhyesti julkiseen keskusteluun Suomessakin 2000-luvun ensi vuosina. Tuolloin marien ongelmat, jotka jatkuvat edelleen, nousivat keskusteluun myös Euroopan parlamentissa Strasbourgissa. Aiheesta kävivät kevällä 2005 keskustelua muun muassa heidän sukukansojensa edustajat, eli Unkarin (Gyula Hegyi ja István Szent-Iványi päätöslauselman laatijat; sekä György Schöpflin), Suomen ja Viron europarlamentaaritkot. Käsitellyn lauselman nimi oli Ihmisoikeuksien ja demokratian loukkaukset Venäjän federaatioon kuuluvassa Marin tasavallassa. Suomalaisedustajista puheenvuoron käytti Esko Seppänen, joka oli myös laatimassa lauselmaa ja virolaisista Tunne Kelam (myös laatijana) sekä Marianne Mikko.^[20]

Yliopisto-opettaja Annika Pasanen totesi vuonna 2001, että monet marilaisissa opiskelijajärjestöissä toimineet ja vapaaehtoistyötä oman kulttuurinsa eteen tehneet nuoret ovat alkaneet pelätä, ei vain poliittisia päätöksiä, vaan myös poliisia. Poliisi on antanut omilla toimillaan ymmärtää, että marilaisnuorten on parempi pysyä poissa poliittisesta toiminnasta oman uransa ja oman ja läheistensä turvallisuuden vuoksi.^[13]

Merkittävimpiin marien oikeuksien ajajiin lukeutunut Valeri Alikov kuoli vuonna 2016.^[21]

Vaatimaton elämäntapa on saanut monet marinuoret muuttamaan suuriin kaupunkeihin.^[8] Heikon ihmisoikeustilanteen kanssa tämä on aiheuttanut huolta marien kansan säilymisestä, mutta pienemmänkin mariheimon, vuorimarien joukossa oman kulttuurin ja kielen arvostus on erittäin korkealla.^[14][20]

Marien yleisin isälinjan haploryhmä on N. 46,4 prosenttia marimiehistä kantaa sen alaryhmää N1c, 8,2 prosenttia kuuluu alaryhmään N1b-P43. Haploryhmää R1a esiintyy 22,7 prosentin taajuudella. Äitilinjan haploryhmistä yleisimmin tavataan tyyppiä H (41,9 %). Noin neljäsosa kantaa haploryhmää U. 14 prosenttia kuuluu sen alaryhmään U5 ja 10,3 prosenttia alaryhmään U4.^[22]

Marien autosomaalisessa DNA:ssa esiintyy siperialainen komponentti, jonka osuus heidän sekoituksestaan on arviolta 35 prosenttia. Se on ominainen komponentti myös muille suomalais-ugrilaisille kansoille, mutta mareilla sen osuus on eurooppalaisittain kaikkein korkeimmillaan.^[22][23]

• Marilainen mytologia
• Valkoisen jumalan tyttäret – Marilainen nainen ja modernisaatio

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

• Laulajainen, Leena: Marilaiset: Laulun ja uhritulien kansa. Helsingissä: Otava, 1995. ISBN 951-1-13299-7
• Toivo Vuorela: Suomensukuiset kansat. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1960.

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Marit.

• Sukukansojen ystävät ry: Marilaiset
• Niittymarinkielinen Wikipedia
• Vuorimarinkielinen Wikipedia

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST Kansalliset Saksa Israel Yhdysvallat Tšekki Muut IdRef