Saksan miehitysvalta Ranskassa

Saksan miehitysvalta Ranskassa Militärverwaltung in Frankreich Occupation de la France par l’Allemagne
1940–1944
Natsi-Saksan lippu Natsi-Saksan vaakuna
Valtiomuoto	Saksan miehittämä alue
Führer	Adolf Hitler
Sotilaskomentaja	Otto von Stülpnagel (1940–1942) Carl-Heinrich von Stülpnagel (1942–1944) Karl Kitzinger (1944)
Pääkaupunki	Pariisi
Väkiluku (1941)	25 071 255lähde?
Historia
– Compiègnen aselepo	22. kesäkuuta 1940
– Operaatio Anton	11. marraskuuta 1942
– Pariisin vapautus	25. elokuuta 1944
Kielet	ranska
Valuutta	Ranskan frangi
Edeltäjä	Ranskan kolmas tasavalta
Seuraaja	Ranskan väliaikainen hallinto
Infobox OK

Saksan miehitysvalta Ranskassa (saks. Militärverwaltung in Frankreich, ransk. Occupation de la France par l’Allemagne) oli toisen maailmansodan aikainen natsi-Saksan miehitysvalta, jonka alaisina aluksi, kesäkuusta 1940 marraskuuhun 1942, olivat Pohjois- ja Länsi-Ranska. Näistä alueista käytettiin ranskaksi nimitystä zone occupée (”miehitetty vyöhyke”) erotukseksi Etelä-Ranskan ”vapaasta vyöhykkeestä” (ransk. zone libre), jota hallitsi Vichyn hallitus. Marraskuussa 1942 Saksa miehitti myös Etelä-Ranskan, minkä jälkeen aikaisemmasta miehitetystä vyöhykkeestä alettiin käyttää nimitystä pohjoinen vyöhyke (ransk. zone nord) ja entisestä vapaasta vyöhykkeestä nimitystä eteläinen vyöhyke (ransk. zone sud).^[1]

Saksa sai Pohjois-Ranskan hallintaansa 22. kesäkuuta 1940 Compiègnen aseleposopimuksella sen jälkeen, kun Saksan Wehrmacht oli salamasodassa nopeasti voittanut Ranskan. Aselepoa allekirjoitettaessa sekä ranskalaiset että saksalaiset pitivät miehitystä väliaikaisena. Sen oli määrä kestää vain siihen saakka, kunnes Yhdistynyt kuningaskunta olisi voitettu, minkä uskottiin tapahtuvan pian. Niinpä Ranska suostui siihenkin, että sen sotavangeiksi joutuneet sotilaat pysyisivät vankeina vihollisuuksien päättymiseen saakka.

Ranskan tappio johti myös siihen, että Ranskan kolmas tasavalta lakkautettiin ja tilalle perustettiin Ranskan valtio, joka nimellisesti käsitti koko Ranskan, mutta käytännössä sen hallinnassa oli vain Etelä-Ranskan vapaa vyöhyke. Koska Pariisi sijaitsi miehitetyllä vyöhykkeellä, hallitus siirtyi Vichyyn, Auvergneen, minkä vuoksi sen hallitsemaa aluetta sanottiin yleisesti Vichyn Ranskaksi.

Vaikka Vichyn hallitus oli nimellisesti koko Ranskan hallitus, miehitetyllä vyöhykkeellä sillä ei ollut käytännössä mitään valtaa, vaan siellä hallitsivat saksalaiset. Heidän valtansa laajeni vapaalle vyöhykkeellekin sen jälkeen kun Saksa ja Italia 11. marraskuuta 1942 miehittivät myös Etelä-Ranskan vasta­vetona liittoutuneiden maihinnousulle Ranskan Pohjois-Afrikkaan.^[2] Vichyn hallitus jatkoi toimintaansa vielä tämänkin jälkeen, mutta sillä ei enää ollut juuri mitään valtaa.

Saksan miehitysvalta Ranskassa päättyi Ranskan vapauttamiseen, joka tapahtui vuonna 1944 vähitellen Normandian ja Provencen maihinnousujen jälkeen. Lopullisesti miehitysvalta lakkasi vasta joulukuussa 1944, vaikka suurimman osan Ranskan alueista liittoutuneet olivat vapauttaneet jo kesän 1944 aikana.

Muutamat Saksan hallitsemat alueet erotettiin hallinnollisesti miehitetyn vyöhykkeen pääosasta:

• Elsass-Lothringen, joka Ranskan ja Preussin sodan jälkeen vuonna 1871 oli liitetty Saksaan ja palautettu Ranskalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen, liitettiin vuonna 1940 uudestaan Saksaan.^[1] Hallinnollisesti ne kuuluivat Badenin ja Saarland-Pfalzin gauihin.^[1] Täten alueen miespuoliset asukkaat joutuivat, enimmäkseen vastoin tahtoaan, sotapalvelukseen Saksan sotavoimiin.
• Nordin ja Pas-de-Calais’n departementit joutuivat Belgiaa ja Alankomaita varten asetetun sotilashallinnon (saks. Militärbefehlshaber) alaisuuteen.^[1]
• Itä-Ranskaan muodostettiin laaja ”varattu vyöhyke”, jota Ranskassa yleensä sanottiin ”kielletyksi vyöhykkeeksi” (ransk. zone interdite). Se ulottui Somme-joen suulta Rhône-joelle saakka lähelle kohtaa, jossa tämä joki lähtee Genevenjärvestä.^[1] Näin ollen se käsitti Lothringenin sekä noin puolet Franche-Comtésta, Champagnesta ja Picardiesta. Suunnitelmissa oli, että sodan jälkeen sinne olisi siirretty saksalaisia uudisasukkaita. Sen vuoksi alueelta paenneilta sotapakolaisilta kiellettiin paluu koteihinsa.^[3].

Syksyllä 1941 muodostettiin toinenkin kielletty vyöhyke, joka käsitti Ranskan koko länsi- ja pohjoisrannikon Kanaalin ja Atlantin rannoilla noin kahden kilometrin levyisenä.^[1][4]

Varsinainen miehitetty vyöhyke (ransk. zone occupée, saks. Besetztes Gebiet) käsitti Pohjois-ja Länsi-Ranskan, Saksaan liitettyä Elsass-Lothringenia lukuun ottamatta mutta molemmat kielletyt vyöhykkeet mukaan luettuina.

Etelä-Ranska, lukuun ottamatta Akvitanian länsiosaa lähellä Atlantin rannikkoa, muodosti ”vapaan vyöhykkeen” (ransk. zone libre), jota hallitsi Vichyn hallitus. Se säilyi itsenäisenä valtiona, joskin aselevon ehtojen vuoksi se oli vahvasti Saksan vaikutusvallan alainen ja myös taloudellisesti Saksasta riippuvainen. Sen alue on 246 618 neliökilometrin laajuinen käsittäen noin 45 prosenttia Ranskasta, ja siellä oli noin 33 prosenttia Ranskan työvoimasta. Miehitetyn ja vapaan vyöhykkeen välinen demarkaatio­linja oli de facto valta­kunnan­raja, jonka ylittäminen edellytti saksalaisten viran­omaisten myöntämää erikois­lupaa (Laissez-passer).^[5]

Eteläisen ja pohjoisen vyöhykkeen välinen raja pysyi suljettuna vielä jonkin aikaa senkin jälkeen, kun myös eteläinen vyöhyke eli Vichyn Ranska marraskuussa 1942 oli miehitetty ja asetettu sotilas­hallinnon alaiseksi. Vasta maaliskuun 1943 alussa kulku­rajoitukset poistettiin.^[1]

Vuonna 1940 myös Italia miehitti Ranskan Alpeilta maakaistaleen, joka ulottui Välimereltä Geneven­järvelle saakka ja johon myös Nizza kuului.^[1] Sen jälkeen kun Saksa marraskuussa 1942 miehitti Etelä-Ranskan, Italian miehitysvyöhykettä laajennettiin niin, että se käsitti koko Rhônen itä- ja kaakkois­puolisen alueen lukuun ottamatta Lyonin ja Marseillen kaupunkeja lähiympäristöineen, jotka liitettiin Saksan eteläiseen vyöhykkessen, sekä Korsikaa.^[6][7] Lisäksi Italia miehitti Korsikan.

Sen jälkeen kun Italia syyskuussa 1943 antautui, Saksa miehitti myös Italian miehitys­vyöhykkeen, joka liitettiin Eteläiseen vyöhykkeeseen, lukuun ottamatta Korsikaa, jonka Vapaan Ranskan joukot sekä liittoutuneiden puolelle siirtyneet paikalliset italialaiset joukot olivat jo vapauttaneet.

Kun Ranska ja Saksa päättivät Ranskan touko- ja kesäkuussa kärsimien tappioiden jälkeen tehdä aselevon, marsalkka Wilhelm Keitel ja kenraali Charles Huntzinger Saksan edustajina sekä marsalkka Philippe Pétain Ranskan edustajana allekirjoittivat aselepo­sopimuksen 22. kesäkuuta 1940 Compiègnen metsässä. Koska se alle­kirjoitettiin samassa paikassa ja samassa rautatievaunussa kuin ensimmäisen maailman­sodan lopettanut aselepo­sopimus, se tuli tunnetuksi Compiègnen toisena aselepo­sopimuksena.

Ranska jaettiin miehitettyyn pohjoiseen ja miehittä­mättömään eteläiseen vyöhykkeeseen, aselepo­sopimuksen mukaan ”Saksan valta­kunnan etujen suojaamiseksi”.^[8] Ranskan siirtomaat pysyivät myös Pétainin Vichyn hallituksen alaisuudessa. Ranskan suvereenisuus säilyi periaatteessa koko Ranskan alueella, miehitetty vyöhyke, Elsass ja Moselle mukaan luettuina, mutta aseleposopimuksen kolmannen artiklan mukaan miehitetyllä vyöhykkeellä Ranskan viranomaisten oli noudatettava miehityshallinnon määräyksiä ja Saksa käytti miehitysvallan oikeuksia:

»Ranskan miehitysvyöhykkeellä Saksan valtakunta käyttää kaikkia miehitysvallan oikeuksia. Ranskan hallitus ryhtyy kaikkin mahdollisin tavoin edesauttamaan näiden oikeuksien voimaanpanoa ja tarjoaa siinä tarkoituksessa ranskalaisia hallinnollisia palveluja. Ranskan hallitus määrää välittömästi kaikki virkamiehet ja hallintohenkilöt miehitetyllä vyöhykkeellä noudattamaan saksalaisten sotilasviranomaisten määräyksiä ja toimimaan niiden kanssa täydessä yhteistoiminnassa.^[8]»

Sotilashallinto vastasi miehitetyllä vyöhykkeellä myös siviilihallinnosta. Se jakautui eri tasoisiin kommandantuureihin, joita alenevassa hierarkisessa järjestyksessä olivat ylikenttäkommandantuurit (saks. Oberfeldkommandanturen, kenttäkommandantuurit (saks. Feldkommandanturen), piirikommandantuurit (saks. Kreiskommandanturen) ja paikalliskommandantuurit (saks. Ortskommandanturen).

Saksan laivastoa Ranskassa hallitsi keskusvirasto nimeltä Höheres Kommando der Marinedienststellen in Groß-Paris (”Suur-Pariisin alueen laivastopalvelujen ylin johto”), joka oli vastuussa koko Ranskan alueen vanhemmalle komentajalle, jonka arvonimenä oli Admiral Frankreich. Operaatio Antonin jälkeen Admiral Frankreichin laivastojohto jaettiin pienempiin virastoihin, jotka olivat vastuussa suoraan läntisen laivastoryhmän operationaaliselle johdolle.

Partisaanien ja vastarintaliikkeen taistelijoiden kukistamiseksi sotilashallinto toimi läheisessä yhteydessä Gestapon, Sicherheitsdienstin, SS:n tiedustelupalvelun ja turvallisuuspoliisin, Sicherheispolizein kanssa. Sitä tukivat myös Ranskan viranomaiset ja poliisivoimat, joiden oli aselepoehtojen mukaan toimittava saksalaisten kanssa yhteistoiminnassa juutalaisten, fasismin vastustajien ja muiden toisinajattelijoiden etsimiseksi ja heidän toimittamisekseen saksalaisten käsiin. Heidän oli myös autettava Saksan miehityshallinnon kanssa yhteistoiminnassa olleita avustavia tahoja kuten Miliisiä, Franc-Gardeja ja Service d’ordre légionnairea. Yhteistoimintaa miehittäjän kanssa kannattaneita puolueita olivat Ranskan kansanpuolue (ransk. Parti Populaire Français) ja Rassemblement national populaire, joista edellisellä oli noin 20 000, jälkimmäisellä 30 000 jäsentä.

Miliisi osallistui Lyonin Gestapon päällikkö Klaus Barbien kanssa vastarintaliikkeen jäsenten ja vähemmistöjen kuten juutalaisten toimittamisessa keskitysleireille kuten Drancyyn, joista vangit edelleen kuljetettiin Auschwitziin ja muihin Saksan keskitysleireihin kuten Dachauhun ja Buchenwaldiin.

Jotkut ranskalaiset myös taistelivat vapaaehtoisina Saksan sotavoimissa puolustaakseen Saksaa tai sotiakseen bolševikkeja vastaan. Heistä muodostettiin erityinen joukko-osastonsa, Légion des volontaires français contre le bolchevisme. Siinä ja muissa Saksan joukko-osastoissa palvelleista vapaaehtoisesista muodostettiin myöhemmin 33. SS-krenatööridivisioona Charlemagne (saks. 33. Waffen-Grenadier-Division der SS „Charlemagne“).

Vuonna 1974 Stanley Hoffmann^[9] ja hänen jälkeensä muutkin historioitsijat kuten Robert Paxton ja Jean-Pierre Azéma ovat käyttäneet nimitystä kollaborationistit (ransk. collaborationnistes) niistä fasisteista ja natsien kannattajista, jotka ideologisista syistä halusivat voimistaa yhteistoimintaa Hitlerin Saksan kanssa, erotukseksi kollaboraattoreista (ransk. collaborateurs), jotka vain osallistuivat yhteistoimintaan oman etunsa vuoksi. Kollaborationisteja olivat esimerkiksi PPF:n johtaja Jacques Doriot, kirjailija Robert Brasillach ja Marcel Déat. Heidän pääasiallisena motiivinaan ja ideologisena perusteena oli kommunismin vastustaminen.^[9]

Ranskaan oli sijoitettu vaihteleva määrä Wehrmachtin divisioonia. Joulukuussa 1941 miehitetyllä vyöhykkeellä oli 100 000 saksalaista sotilasta, seuraavana keväänä enää vain 40 000.^[10] Kun Wehrmachtin pääosa taisteli itärintamalla, saksalaisia yksiköitä siirrettiin välillä Ranskaan lepäämään ja varustautumaan uudelleen. Joukkojen lukumäärää suurennettiin, kun liittoutuneiden maahantulon uhka kasvoi, mikä alkoi varsinaisesti Dieppen maihinnoususta. Keväällä 1944 Ranskaan oli sijoitettuna noin miljoona saksalaista sotilasta.^[10] Hitler tuomitsi brittiläisten kommandojoukkojen toimet saksalaisia vastaan laittomina ja määräsi, että kun ne saatiin vangituiksi, ne oli toimitettava SS:n turvallisuuspalvelun käsiin ja teloitettava välittömästi. Kun sota jatkui, Atlantin vallin puolustaminen ja vastarintaliikkeen kukistaminen kävivät yhä raskaammiksi tehtäviksi.

Eräitä huomattavimpia Ranskaan miehityksen aikana sijoitettuja yksikköjä ja muodostelmia olivat:

• 1940: Luftflotte 2 ja Luftflotte 3, jotka toimivat Pohjois-Ranskan lentoasemilla Britanniasta käydyn taistelun aikana. Luftflotte 3 jäi Ranskaan sen jälkeenkin ja sai tehtäväkseen torjua liittoutuneiden strategiset pommitukset, kunnes sen vuonna 1944 oli vetäydyttävä.
• 1941: Taisteluristeilijät Scharnhorst ja Gneisenau. taistelulaiva Bismarck upotettiin sen ollessa saamansa määräyksen mukaisesti matkalla Ranskan Atlantin rannikon satamiin.
• 1942: Waffen-SS:n 2. divisioona Das Reich ja SS:n neljäs poliisirykmentti
• 1943: Atlantin taistelun huippuaikoina Ranskan Atlantin satamissa oli ainakin 60, enimmillään yli 100 saksalaista sukellusvenettä. Niitä oli sijoitettu muun muassa La Rochelleen, Bordeaux'hon, Saint-Nazaireen, Brestiin ja Lorientiin.
• 1944: Saksan 8. vuoristodivisioona, Panzer Lehr, 19. armeija, Saksan 716. jalkaväkidivisioona, ja SS:n 12. panssaridivisioona Hitlerjugend.

Pääartikkeli: Ranskan vastarintaliike

Lontooseen paennut Charles de Gaulle piti 18. kesäkuuta 1940 radiopuheen, jossa hän kehotti ranskalaisia jatkamaan taistelua miehittäjää vastaan. Hän oli perustanut Vapaan Ranskan pakolaishallituksen. Puheella ei aluksi ollut paljonkaan vaikutusta. Vain harvat liittyivät Ranskalaisiin sisäisiin voimiin (ransk. Forces Françaises de l'Intérieur, FFI) niiden lisäksi, jotka olivat jo paenneet maasta liittyäkseen Vapaisiin Ranskalaisiin. Sen jälkeen kun Saksa kesäkuussa 1941 hyökkäsi Neuvostoliittoon, Ranskan kommunistinen puolue, joka siihen saakka oli Kominternin määräysten mukaisesti pidättynyt vastarinnasta, ryhtyi toimintaan miehitysvaltaa vastaan. De Gaulle lähetti Jean Moulinin takaisin Ranskaan viralliseksi yhteyshenkilöksi miehitysvallan vastustajiin nähden kaikkialla miehitetyllä vyöhykkeellä ja yhdistämään kahdeksan suurinta vastarintaryhmää yhdeksi järjestöksi. Toukokuussa 1943 de Gaulle ja Moulin perustivat ”Vastarinnan kansallisen neuvoston” (Conseil National de la Résistance)^[2]

Moulin vangittiin pian, ja hän kuoli Gestapon, mahdollisesti Klaus Barbien raa’asti kiduttamana. Vastarintaliike voimistui, kun Stalingradin taistelun jälkeen vuonna 1943 alkoi näyttää siltä, että sota oli kääntymässä kohti Saksan häviötä. Vuonna 1944 laajat alueet Ranskan syrjäseuduilla olivat jo Saksan sotilasvallan ulottumattomissa, niin että Maquis-joukot saattoivat niissä vapaasti toimia. Tämän nimen nuo joukot olivat saaneet macchia-pensaikoista (ransk. maquis), joissa sissisotaan oli erityisen hyvät mahdollisuudet. Macchia-alueita, joissa käytiin taisteluja, olivat muun muassa Vercors, Limousin, Glières, Mont Mouchet ja Saint-Marcel.

Vastarinnan kukistamiseksi saksalaiset ryhtyivät julmiin kostoiskuihin, joissa usein kokonaisen kylän kaikki asukkaat surmattiin. Huomattavin tällainen tapaus oli Vercorsin kapinan kukistaminen. Tunnetuimmaksi on kuitenkin tullut Oradour-sur-Glanen joukkomurha. Muita samankaltaisia tapauksia olivat esimerkiksi Tullen, Le Paradisin ja Ascq’n joukkomurhat. Tällaisissa saksalaisten vastaiskuissa sai surmansa arviolta 13 000–16 000 ranskalaista, joista noin 4 000–5 000 oli siviilihenkilöitä, jotka eivät olleet osallistuneet vastarintaan.^[11]

Vaikka suurin osa Ranskan väestöstä ei osallistunut aktiiviseen vastarintaan, monet harjoittivat passivista vastarintaa esimerkiksi kuuntelemalla BBC:n kiellettyä Radio Londresia taikka tukemalla vastarintaliikkeen jäseniä taloudellisesti tai muutoin välillisesti eri tavoin. Toiset avustivat pakkolaskun tehneitä amerikkalaisia ja brittiläisiä ilmavoimien sotilaita tarjoamalla heille mahdollisuuden palata Britanniaan, usein Espanjan kautta.

Juuri ennen vapautusta miehitysjoukkoja vastaan taisteli aktiivisesti ainakin 100 000, mahdollisesti jopa 400 000 henkilöä, joiden joukossa oli monia eri suuntauksiin kuuluneita nationalisteja, anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja. Heitä tukivat Britannian Special Operations Executive ja Yhdysvaltain Office of Strategic Services, jotka pudottivat heille lentokoneista aseita ja ampumatarvikkeita, sekä salaiset agentit kuten Nancy Wake, joka antoi heille taktisia neuvoja radiotoiminnasta, rakennusten purkamisesta. Vastarintataistelijat katkaisivat järjestelmällisesti rautatieyhteyksiä, hajottivat siltoja, katkaisivat saksalaisten huoltoreittejä ja välittivät tietoa liittoutuneiden joukoille.

Kaikkiaan Ranskassa kuoli toisen maailmansodan seurauksena 580 000 henkilöä, joista siviilejä oli 150 000. Heidät voidaan jakaa eri ryhmiin seuraavasti:

Wehrmachtin joukoissa taistelleet olivat Saksaan liitetyn Elsass-Lothringenin alueen asukkaita, jotka enimmäkseen vastoin tahtoaan joutuivat palvelemaan Saksan sotavoimissa. Pelkästään liittoutuneiden pommituksissa kahden vuorokauden kuluessa Normandian maihinnoususta kuoli noin 40 000 henkilöä. Sotavankeja ja karkotettuja oli kaikkiaan noin 1 9 miljoonaa, joista 240 000 kuoli vankeudessa.^[12]

Sodan aikana Ranskaan pudotettiin noin 550 000 tonnia pommeja, ja Ranska olikin Saksan jälkeen länsirintaman toiseksi pahiten pommituksista kärsinyt maa.^[13] Pommitukset olivat ankarillaan juuri ennen Normandian maihinnousua 1944 ja sen aikana.

Pommituksilla liittoutuneet yrittivät ennen kaikkea hävittää Ranskan rautateiden ratapihat ja rautatiesillat, mikä vuonna 1944 aiheutti huomattavia vaikeuksia myös ranskalaisille siviileille. Esimerkiksi 26. toukokuuta 1944 pommit osuivat rautatieliikenteen kannalta tärkeisiin kohteisiin Kaakkois-Ranskan kaupungeissa ja niiden lähistöllä, mikä samalla aiheutti 2 500 siviilihenkilön kuoleman.

1. huhtikuuta 1941 suoritetun väestönlaskennan mukaan miehitetyllä vyöhykkeellä oli 25 071 255 asukasta, kun taas vapaalla vyöhykkeellä oli noin 14,2 miljoonaa asukasta. Lukuihin eivät sisälly 1 300 000 sotavankia, 60 000 Saksassa työskennellyttä ranskalaista eivätkä Elsass-Lothringenin departementtien asukkaat.^[14]

Saksan miehitysvallan alaisuuteen jouduttuaan ranskalaiset joutuivat alusta lähtien kärsimään jatkuvaa puutetta. Tähän vaikuttivat monet tekijät:

1. Yksi aselevon ehdoista oli, että Ranskan oli maksettava 300 000-miehisen miehitysarmeijan kustannukset, mikä nousi 20 miljoonaan Saksan markkaan (Reichsmark) päivää kohti. Keinotekoisesti vahvistetun kurssin mukaan yksi Saksan markka vastasi 20 Ranskan frangia.^[15] Tämä teki saksalaisille mahdolliseksi tehdä pakkotilauksia ja hankintoja järjestyneen ryöstämisen tavoin ja johti toisaalta siihen, että varsinkin lapset, vanhukset ja muut heikommassa asemassa olleet väestönosat kuten kaupunkien työväki joutuivat kärsimään jatkuvasta elintarvikepulasta ja aliravitsemuksesta.^[16]
2. Liikenne vaikeutui, varsinkin rautatieliikenne, jonka polttoaineena käytettiin Ranskan omia kivihiilivaroja.
3. Kansainvälinen kauppa oli pysähdyksessä ja liittoutuneet saarsivat Ranskan rajoittamalla tuontia Ranskaan.
4. Äärimmäisen ankara pula petrolista ja dieselöljystä. Ranskalla ei ollut omaa öljyntuontia, ja kaikki tuonti oli pysähdyksissä.
5. Työvoimapula, erityisesti maaseudulla, kun saksalaiset olivat ottaneet suuren joukon ranskalaisia sotavangeiksi, minkä lisäksi oli säädetty pakollinen työpalvelu.

Kun monia hyödykkeitä ei ollut saatavissa, niiden sijasta käytettiin erilaisia korvikkeita. Esimerkiksi autoihin ja traktoreihin asennettiin puukaasugeneraattorit, jolloin niiden poltto­aineena voitiin käyttää puuhiiltä ja puupellettejä bensiinin sijasta, ja nahka­kenkien sijasta käytettiin puukenkiä. Saippua oli harvinaista, mutta sitä valmistettiin joissakin koti­talouksissa rasvoista ja kaustisesta soodasta. Kahvin korvikkeena käytettiin paahdettua ohraa, johon oli sekoitettu sikuria, ja sokerin korvasi sakariini.

Ranskan maataloustuotanto väheni puoleen entisestään, koska polttoaineista, lannoitteista ja työvoimasta oli jatkuvasti puutetta. Siitäkin, mikä saatiin tuotetuksi, saksalaiset veivät huomattavan osan: puolet lihasta, 20 prosenttia viljasadosta ja 80 prosenttia samppanjasta.^[17] Tämän vuoksi Ranskassa monet tavarat loppuivat kaupoista.

Elin­tarvikkeiden hinnat kuusin­kertaistuivat vuosien 1940 ja 1943 välisenä aikana.^[18] Kun joka­päiväisessä elämässä kohdattiin näin suuria vaikeuksia, hallitus pani toimeen tiukan säännöstelyn. Otettiin käyttöön ostokortit, joita vastaan sai ostaa tietyn määrän leipää, lihaa, voita ja paistinrasvaa. Säännöstely­määräykset olivat ehdottomia, mutta järjestelmä toimi huonosti, ja se johti ali­ravitsemukseen, laajaan mustan pörssin kauppaan ja yleiseen viha­mielisyyteen säännöstelystä vastaavia viran­omaisia kohtaan. Virallinen annos oli lähellä nälkärajaa ja sisälsi henkeä kohti vain 1300 kilokaloria päivää kohti tai vieläkin vähemmän, mutta sitä saattoivat täydentää kotipuutarhat ja varsinkin mustasta pörssistä tehdyt hankinnat.^[19]

Nälästä joutuivat kärsimään erityisesti kaupunki­alueiden nuoret. Jonot kauppojen edessä pitenivät. Kun lihaa ja muita tavallisia elin­tarvikkeita kuten perunoita ei ollut saatavissa, syötiin monia epätavallisia kasviksia kuten lanttuja ja maa-artisokkaa. Pahin elintarvikepula oli suurissa kaupungeissa. Vihanneksia kasvatettiin yleisesti jopa kukka­penkeissä ja -laatikoissa.^[18] Syrjäisemmissä maaseudun kylissä luvattomat teurastukset, vihannes­tarhat ja maidon parempi saatavuus kuitenkin mahdollistivat paremman toimeentulon.

Ranskassa syntyi laaja musta pörssi, jossa ruokaa myötiin ilman kuponkeja, mutta erittäin korkeaan hintaan.^[18] Maan­viljelijät myivät varsinkin lihaa mustaan pörssiin, mikä merkitsi, että sitä oli laillisilla markkinoilla saatavissa vielä vähemmän kuin muutoin olisi ollut. Suoramyynti maanviljelijöiltä maaseudulla sekä vaihtokauppa tupakkaa vastaan olivat myös yleisiä. Nämä toiminnot olivat kuitenkin ankarasti kiellettyjä, ja niitä harjoittaneita uhkasi takavarikointi ja sakot.

Talvi 1940–1941 oli erityisen ankara, koska myös polttoaineista oli jatkuvasti pulaa.^[18]

Päiväsaikaan lukuisat kiellot ja rajoitukset sekä sensuuri ja propaganda tekivät miehityksen yhä sietä­mättö­mäm­mäksi. Öisin oli voimassa ulkonaliikkumiskielto, josta myönnettiin poikkeuslupia (Ausweis) vain erityisestä syystä. Ikkunat ja ikkunaluukut oli suljettava yöksi ja valot sammutettava, jotta liittoutuneiden ilmavoimat eivät voisi käyttää kaupungeista näkyviä valoja maamerkkeinä paikan tunnistamiseen.^[18] Kokemuksilla miehityksestä oli syvä psykologinen vaikutus ranskalaisiin, kun ennestään tuttu ja turvallinen ympäristö yhtäkkiä muuttui oudoksi ja uhkaavaksi.^[20] Monet pariisilaiset eivät voineet kestää järkytystä nähdessään ensimmäisen kerran suuret hakaristiliput Hôtel de Villen lipputangossa ja Eiffelin tornin huipulla.^[20] Brittiläinen historioitsija Ian Ousby kirjoitti:

»Vielä nytkään, kun henkilöt, jotka eivät ole ranskalaisia tai jotka eivät kokeneet miehitysaikaa, katsovat valokuvia Champs Élysées'tä pitkin marssivista saksalaista sotilaista tai goottilaisin kirjaimin kirjoitetuista saksankielisistä tienviitoista Pariisin suuren maamerkkien edustalla, he kokevat yhä suoranaisen järkytyksen tai epäuskoa. Näkymät eivät vaikuta vain epätodellisilta vaan lähes tarkoituksellisesti surrealistisilta, ikään kuin odottamaton saksan ja ranskan, ranskalaisen ja saksalaisen rinnakkainen esiintyminen olisi dadaistinen kuje eikä todenmukainen historiallinen dokumentti. Tämä järkytys on vain etäinen kaiku siitä, minkä Ranska koki vuonna 1940: kun tuttu maisema on muutettu lisäämällä sinne tuntematonta, elämä jokapäiväisten näkyjen keskellä yhtäkkiä tehty kummalliseksi, ihmiset eivät enää kokeneet olevansa kotona paikoissa, joissa he olivat eläneet koko ikänsä.^[20]»

Ousby kirjoitti myös, että jo loppukesällä 1940 vieraat valtiaat, vaikka heitä yksityisesti vihattiin ja pelättiinkin, alkoivat vaikuttaa niin pysyviltä, että julkisilla paikoilla, joissa elämä jatkui, heidän läsnäoloaan pidettiin itsestään selvänä.^[20] Samaan aikaan Ranskaa koettelivat myös menetykset, kun rakennuksille annettiin uusia nimiä, kirjoja kiellettiin, taideteoksia varastettiin Saksaan vietäviksi ja ajan mittaan ihmisiä alkoi kadota.^[21]

Eteläisen ja pohjoisen vyöhykkeen välisen demarkaatiolinjan ylittäminen edellytti kulkulupaa (Ausweis), jollaista oli vaikea saada.^[5] Kirjeitäkin linjan yli voitiin lähettää vain, jos lähettäjä ja vastaanottaja olivat lähisukulaisia.^[5] Miehitetyllä, joskaan ei vapaalla vyöhykkeellä, oli lisäksi öisin klo 22–5 voimassa ulkonaliikkumiskielto. Myös yhdysvaltalaiset elokuvat, Ranskan lippu, Marseljeesi, Vichyn paramilitaariset järjestöt ja Veteraanien legioona olivat kiellettyä miehitetyllä, mutta eivät vapaalla vyöhykkeellä.^[5]

Miehitetyllä vyöhykkeellä oli voimassa Saksan aika (tunnin edellä Greenwichin aikaa, kun taas vapaalla vyöhykkeellä oli voimassa Greenwichin aika, joka oli siitä tunnin jäljessä.^[5]

Koululaisten oli laulettava marsalkka Pétainin kunniaksi sävellettyä laulua Maréchan, nous voilà (”Marsalkka, täällä me”). Marsalkka Pétainin muotokuva oli luokkahuoneiden seinillä, mikä sai aikaan henkilökultin. Opetukseen sisältyi propagandaa, jonka tarkoituksena oli perehdyttää nuoriso Vichyn hallituksen aatemaailmaan. Toisin kuin muissa Saksan miehittämissä maissa, erityisesti Puolssa, ei Ranskassa kuitenkaan vangittu maassa ennestään toimineita opettajia eikä koulujen opetussuunnitelmaakaan muutettu kauttaltaan. Yksityisissä katolisissa kouluissa monet opettajat jopa ottivat suojiinsa juutalaislapsia, jotka he täten pelastivat natsien vainoilta ja samalla toimivat heidän opettajinaan Ranskan vapauttamiseen saakka.^lähde?

Heinäkuusta 1940 lähtien Pariisin kommandantuuri julkaisi kahden kuukauden välein saksalaisille sotilaille tarkoitettua lehteä Der Deutsche Wegleiter für Paris (”Saksalainen Pariisin opas”), josta tuli menestys.^[22] Vastaavia julkaisuja perustettiin muitakin, esimerkiksi Guide aryien, joka luki muun muassa Moulin Rougen Pariisin tärkeimpien nähtävyyksien joukkoon.^[23] Suosittuja olivat myös tunnetut klubit kuten Folies-Belleville ja Bobino. Suuri joukko saksalaisia yksiköitä siirrettiin vuorollaan Ranskaan lepäämään ja keräämään voimia; saksalaiset käyttivät tunnus­lausetta ”Jeder einmal in Paris” (”jokainen kerran Pariisissa”) ja järjestivät sota­väen­osastoilleen ”virkistys­vierailuja” kaupunkiin.^[24] Monet tunnetut esiintyjät kuten Yves Montand ja myöhemmin Les Compagnons de la chanson aloittivat uransa miehityksen aikana. Édith Piaf asui L'Étoile de Kléber -nimisen bordellin yläpuolella Rue Lauristinia, lähellä Carlinguen päämajaa ja tapasi usein saksalaisia joukkoja. Öisestä ulkona­liikkumis­kiellosta ei Pariisissa pidetty kiinni yhtä tarkasti kuin muissa kaupungeissa.^lähde?

Django Reinhardtin kappale ”Nuages”, jonka Reinhardt esitti yhdessä Quintet of the Hot Club of Francen kanssa Salle Pleyelissä, tuli suosituksi sekä ranska­laisten että saksa­laisten keskuudessa. Reinhardt jopa kutsuttiin esittämään se Oberkommando de Wehrmachille.^[25] Saksalaisten sotilaiden käyttäytyminen Pariisissa sodan aikana johti myöhemmin vastatoimiin: laajalle levinneestä prostituutiosta teki lopun Marthe Richardin aloitteesta vuonna 1946 säädetty laki, joka sulki bordellit ja muutti riehakkaat lavaesitykset pelkiksi tanssi­tapahtumiksi.^lähde?

Saksan miehityksen aikana pantiin toimeen pakollinen työpalvelu, ransk. Service du Travail Obligatoire (STO). Sadattuhannet ranskalaiset työläiset joutuivat vastoin tahtoaan työskentelemään Saksan sotatoimien hyväksi. Tehtaiden, maatalouden ja rautateiden työleirien lisäksi pakkotyötä käytettiin myös V1-ohjusten laukaisujärjestelmien rakentamiseen ja muihin sotilaallisiin tarkoituksiin, joita vastaan liittoutuneet sittemmin panivat toimeen Operaatio Crossbow'n. Vuodesta 1942 lähtien monet kieltäytyivät lähtemästä STO:n yhteydessä määrättyihin tehtaisiin ja maatiloille Saksaan, jolloin he joutuivat piileksimään välttyäkseen vangitsemiselta ja kuljetukselta Saksaan. Suurin osa näistä ”työtä karttaneista” (ransk. réfractaires) liittyi sittemmin maquisardeihin.^[26]

Monet juutalaiset joutuivat natsien vainojen uhreiksi. Ranskassa toimi miehityksen aikana 49 keskitysleiriä, joista suurin oli Drancy. Miehitetyllä vyöhykkeellä juutalaisten oli vuodesta 1942 lähtien käytettävä keltaista daavidintähteä, ja Pariisin metrossa he saivat kulkea vain viimeisessä vaunuissa. Ranskalaiset viranomaiset vangitsivat 16.-17 heinäkuuta 1942 natsien toimeksiannosta 13 152 Pariisin seudulla asunutta juutalaista, jotka kuljetettiin Auschwitziin surmattaviksi. Tapaus tunnetaan nimellä Vel d'Hivin joukkokokous (ransk. Rafle du Vélodrome d'Hiver)^[27].

Serge Klarsfeldin johdolla suoritettujen laskelmien mukaan hieman alle 75 700 Ranskan juutalaista kuoli sodan aikana, suurin osa heistä tuhoamisleireillä.^[28] Ranskassa vuonna 1940 asuneista noin 350 000 juutalaista sai siis surmansa vajaa neljännes. Niin kauhistuttavaa kuin tämä onkin, heidän kuolleisuutensa jäi kuitenkin pienemmäksi kuin muissa miehitetyissä maissa; esimerkiksi Alankomaiden juutalaisista surmattiin 75 prosenttia. Kun lisäksi enemmistö Ranskan juutalaisista oli vain vähän aikaisemmin maahan muuttaneita, enimmäkseen Saksasta paenneita, Ranskassa asui miehityksen päättyessä enemmän juutalaisia kuin kymmenisen vuotta aikaisemmin, Hitlerin noustessa valtaan Saksassa.^[29]

• 
  Keltainen daavidintähti, jonka miehityshallinto sääti pakolliseksi myös Ranskan juutalaisille
• 
  Kyltti "Juutalaisia ei haluta tähän huoneistoon" ravintolan ovella Rue de Choiseul'illa Pariisissa
• 
  Ranskalaisia naisia keltainen daavidintähti rinnassaan
• 
  Saksalaiset sotilaat menossa Brestin synagogaan, joka oli muutettu sotilasbordelliksi
• 
  Adolf Hitler Eiffelin tornin edustalla Pariisissa 23. kesäkuuta 1940
• 
  Teloituskammio jonka Pariisin poliisit ja Ranskan sisäasiainjoukot tarkistavat vapautuksen jälkeen
• 
  Saksankielinen tienviitta miehitetyssä Pariisissa. Feldgenarmerie vastasi sotilaskuljetuksista.
• 
  Saksalaisia sotilaita ja vangittuja kommunisteja heinäkuussa 1944

Liittoutuneet vapauttivat Ranskan Saksan miehityksestä kesällä ja alkusyksyllä 1944. Länsiliittoutuneet nousivat maihin Normandiassa 6. kesäkuuta sekä Ranskan Rivieralla 15.-26. elokuuta 1944 (operaatio Dragoon). Normandian rannikolta he etenivät sisämaahan heinäkuusta 1944 lähtien.^[2] Pariisi vapautettiin 25. elokuuta, minkä jälkeen Charles de Gaullen väliaikainen hallitus siirtyi välittömästi sinne.^[2] Syyskuuhun 1944 mennessä Saksan miehitys oli päättynyt jo lähes koko Ranskassa. Muutamat vahvasti linnoitetut sukellusveneiden tukikohdat pysyivät kuitenkin Saksan hallussa sen antautumiseen saakka toukokuussa 1945. Vapaan Ranskan pakolaishallitus julisti Ranskan tasavallan uudelleen perustetuksi kolmannen tasavallan seuraajavaltiona. Se sai kootuksi uusia sotajoukkoja, jotka osallistuivat liittoutuneiden etenemiseen Reinille ja keskelle Saksaa apunaan Ranskan sisäiset joukot (French Forces of the Interior) ja sotilaalliset kaaderit, joihin kuului kokeneita taistelijoita, jotka mahdollistivat Ranskan vapautusarmeijan laajan ja nopean etenemisen. Lend-Leasen ansiosta armeija oli hyvin varustettu huolimatta miehitysajan taloudellisesta romahduksesta, ja sen vahvuus kasvoi 500 000 sotilaasta kesällä 1944 yli 1,3 miljoonaan Saksan antautuessa, mikä teki siitä liittoutuneiden neljänneksi suurimman armeijan Euroopassa.^[30]

Ranskan 2. panssaridivisioona oli Vapaan Ranskan sotavoimien valiojoukko, joka osallistui Normandian taisteluihin ja vapautti Pariisin 25. elokuuta 1944, jatkoi Strasbourgiin, jonka se vapautti 23. marraskuuta 1944 ja toteutti tällöin sen, minkä kenraali Philippe Leclerc oli vannonut tekevänsä Kufran valassa lähes neljä vuotta aikaisemmin. Hänen johtamansa yksikkö, joka oli vain hieman komppaniaa suurempi vallatessaan Italian linnoituksen, oli kasvanut täysimittaiseksi divisioonaksi.^lähde?

Vapaan Ranskan keihäänkärkenä toiminut Ranskan 1. armeija nousi maihin Provencessa 15. elokututa 1944. Sen johtava yksikkö, Ranskan 1. panssaridivisioona, saapui ensimmäisenä länsiliittoutuneiden yksikkönä Rhônelle 25. elokuuta 1944, Reinille 19. marraskuuta 1944 ja Tonavalle 21. huhtikuuta 1945. 22. huhtikuuta 1945 se valtasi Baden-Württenbergissä sijainneen Sigmaringenin enkaavin, jossa monet Vichyn hallituksen jäsenet, myös marsalkka Pétain, olivat paenneet ja jossa saksalaiset olivat järjestäneet heille turvapaikan eräässä Hohenzollern-dynastian vanhassa linnassa.^lähde?

Yhteistoimintamiehet asetettiin oikeuden eteen laillisissa puhdistuksissa (épuration légale), ja monet heistä teloitettiin tuomittuina maanpetoksesta, muun muassa Pierre Laval, joka oli toiminut Vichyn hallituksen pääminsisterinä 1942–1944. Myös marsalkka Pétain, ”Ranskan valtion johtaja” ja Verdunin sankari, tuomittiin 14. elokuuta 1945 kuolemaan, mutta kolme päivää myöhemmin tuomio muutettiin de Gaullen määräyksestä elinkautiseksi vankeudeksi. Kaikkiaan kuolemantuomion sai noin 800 henkilöä.^[2] Lisäksi paikalliset vastarintajoukot olivat teloittaneet tuhansittain yhteistoimintamiehiä ilman oikeudenkäyntiä niin sanoituissa ”villeissä puhdistuksissa” (ransk. épuration sauvage).^lähde?

• Ousby, Ian: Occupation: The Ordeal of France, 1940-1944. New York: CooperSquare Press, 2000. (englanniksi)
• Mouré, Kenneth: Food Rationing and the Black Market in France (1940–1944). French History, Kesäkuu 2010, 24. vsk, nro 2. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Saksan miehitysvalta Ranskassa Wikimedia Commonsissa

• Convention d'armistice du 22 juin 1940 (Aseleposopimus 22.6.1940) Wikisource. (ranskaksi)
• Adolf Hitler's Appeal to the French People on the Entry of German Troops into Unoccupied France (Adolf Hitlerin vetoomus Ranskan kansalle Saksan joukkojen saapuessa Ranskan siihen saamma miehittämättömälle vyöhykkeelle vuonna 1942) Wikisource. (englanniksi)

Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:German military administration in occupied France during World War II