Adolf Ehrnrooth

Tämä artikkeli kertoo 1900-luvulla eläneestä kenraalista. 1800-luvulla eläneestä kenraalista kerrotaan artikkelissa Adolf Reinhold Viktor Ehrnrooth.
Adolf Ehrnrooth
Adolf Ehrnrooth Itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 1963.
Adolf Ehrnrooth Itsenäisyyspäivän vastaanotolla vuonna 1963.
Henkilötiedot
Syntynyt9. helmikuuta 1905
Helsinki
Kuollut26. helmikuuta 2004 (99 vuotta)
Turku
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Suomi
Palvelusvuodet 1922–1965
Komentajuudet
Taistelut ja sodat talvisota, jatkosota (Karjalankannaksella)
Sotilasarvo jalkaväenkenraali
Kunniamerkit

Adolf Erik Ehrnrooth (9. helmikuuta 1905 Helsinki – 26. helmikuuta 2004 Turku) oli suomalainen jalkaväenkenraali ja Mannerheim-ristin ritari numero 162, josta muodostui viimeisinä vuosikymmeninään sotaveteraanien näkyvä kärkihahmo ja puolestapuhuja.[1]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrnrooth kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin ruotsinkielisestä normaalilyseosta Svenska Normallyceum i Helsingforsista vuonna 1922. Tämän jälkeen hän suuntasi, vastoin vanhempiensa toiveita, sotilasuralle. Hän aloitti Kadettikoulun samana vuonna ja palveli Uudenmaan rakuunarykmentissä eri tehtävissä, muun muassa ratsumestarin virassa päällikkötehtävissä ja myöhemmin Ratsuväkiprikaatissa toimistoupseerina ja toimistopäällikkönä. Sotien aikana ja niiden jälkeen hän toimi eri tehtävissä puolustusvoimissa. Hän haavoittui vaikeasti heinäkuussa 1941 Uukuniemen Selänteenmäessä ja joutui läpikäymään pitkän leikkausten sarjan.[2] Ehrnrooth oli taitava ratsastaja ja hän edusti Suomea muun muassa Lontoon olympialaisissa vuonna 1948. Ehrnrooth on yksi harvoja henkilöitä, luultavasti ainoa, joka tapasi henkilökohtaisesti Suomen kaikki yksitoista ensimmäistä presidenttiä heidän jokaisen omana hallintoaikanaan.[3]

Sotien aikainen toiminta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Adolf Ehrnrooth tarkastamassa joukkoja muutama päivä ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä kesäkuussa 1944.

Ehrnrooth aloitti talvisodan sotatoimet Ratsuväkiprikaatin esikuntapäällikön viransijaisena 26. joulukuuta 1939, missä tehtävässä hän toimi 9. tammikuuta 1940 saakka. Seuraavana päivänä hän aloitti Kannaksen armeijan III armeijakunnan 7. divisioonan esikuntapäällikkönä, missä tehtävässä hän oli sodan päättymiseen 13. maaliskuuta 1940 saakka. Hänet ylennettiin tehtävässä ollessaan majuriksi 14. tammikuuta. Jorma Gallen-Kallela pelasti sodassa Adolf Ehrnroothin hengen heittäytymällä tämän päälle ja kuolemalla itse luotiin.[4]

Heti sotatoimien päätyttyä ja niin sanotun välirauhan alettua Ehrnrooth aloitti 7. divisioonan esikuntapäällikkönä, missä tehtävässä hän oli 8. syyskuuta 1940 saakka. Hänet nimitettiin samana päivänä puolustuslaitoksen majurin virkaan, johon liittyi siirto uuteen tehtävään Itä-Suomen sotilasläänin esikuntapäälliköksi. Tehtävää hän hoiti 8. syyskuuta 1940 alkaen seuraavan vuoden 15. kesäkuuta saakka.

Jatkosodan alkaessa Ehrnrooth toimi II armeijakunnan 2. divisioonan esikuntapäällikkönä Karjalankannaksella 15. kesäkuuta 1941 – 12. toukokuuta 1942. Täältä hänet siirrettiin taisteluosaston E komentajaksi, missä palvellessaan Ehrnrooth haavoittui vaikeasti Kurkelanjärvellä.

Ehrnrooth ylennettiin everstiluutnantiksi 20. joulukuuta ja hänet määrättiin IV armeijakunnan esikunnan erityistehtäviin Karjalankannaksella 13. tammikuuta – 20. tammikuuta 1942, kunnes hänet määrättiin 2. divisioonan Jalkaväkirykmentti 28:n komentajan sijaiseksi ajalle 10. maaliskuuta – 30. maaliskuuta.

Hänen seuraava tehtävänsä oli toimia 2. divisioonan Jalkaväkirykmentti 7:n väliaikaisena komentajana Karjalankannaksella 12. toukokuuta –20. lokakuuta, minkä päätyttyä hän palveli 2. divisioonan esikuntapäällikkönä Karjalankannaksella 20. lokakuuta – 29. tammikuuta 1943 ja uudelleen 2. Divisioonan Jalkaväkirykmentti 7:n väliaikaisena komentajana 29. tammikuuta 1943 – 27. marraskuuta 1944. Kannaksen sotatoimien loppuvaiheessa hänet ylennettiin everstiksi 6. heinäkuuta 1944. Ehrnrooth oli Mannerheim-ristin ritari numero 162.

Ehrnrooth antoi 7. heinäkuuta 1944 käskyn ampua tykistökeskityksen omiin asemiin Äyräpään kirkonmäellä, kun suomalaiset puolustajat antautuivat neuvostoliittolaisille hyökkääjille. Hän perusteli jälkeenpäin käskyä vihollisen etenemisen pysäyttämisellä. Varmaa tietoa ei ole, kuoliko suomalaisia keskityksessä.[5]

Ehrnroothin Jalkaväkirykmentti 7:n valitusupseerina toimineen Matti Kuusen mukaan Ehrnrooth oli sodan aikana riippuvainen unilääkkeistä ja pervitiinistä.[5]

Sodan jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen Ehrnrooth palveli Uudenmaan Rakuunarykmentin komentajana 27. marraskuuta 1944 – 12. maaliskuuta 1947, missä tehtävässä ollessaan hänet nimitettiin puolustuslaitoksen everstiluutnantin virkaan 30. maaliskuuta 1945 ja puolustuslaitoksen everstin virkaan 1. kesäkuuta 1945. Hänet siirrettiin 12. maaliskuuta 1947 Taistelukoulun johtajaksi, mistä tehtävästä hän siirtyi 21. huhtikuuta 1952 Panssarirykmentin komentajaksi. 1. helmikuuta 1956 hänet nimitettiin puolustuslaitoksen kenraalimajurin virkaan ja ylennykseen liittyen hänet siirrettiin Pääesikunnan ilmapuolustuksen tarkastajaksi, missä tehtävässä hän oli 13. marraskuuta 1959 saakka. Samana päivänä hänet nimitettiin puolustuslaitoksen kenraaliluutnantin virkaan ja hänet siirrettiin 1. divisioonan komentajaksi ja edelleen 9. tammikuuta 1960 2. divisioonan komentajaksi.

Ehrnrooth erosi puolustuslaitoksen kenraaliluutnantin virasta ja 2. Divisioonan komentajan tehtävästä säädetyn eroamisiän perusteella 9. helmikuuta 1965. Jalkaväenkenraaliksi hänet nimitettiin 6. joulukuuta 1980. Ehrnrooth kuoli 99-vuotiaana 26. helmikuuta 2004 Turun Karinakodissa. Hänet haudattiin talvisodan päättymisen muistopäivänä 13. maaliskuuta 2004 Helsingin Hietaniemen hautausmaalle lähelle Mannerheimin hautaa valtiollisin kunnianosoituksin. Siunaushiekkana käytettiin kenraalin omasta toivomuksesta kristallipullossa säilytettyä hiekkaa, jonka muisteluretkellä olleet sotaveteraanit Pentti Holopainen ja Toimi Olkku olivat vuonna 1993 tuoneet kenraalilleen Äyräpään kirkon raunioilta.[6]

Muutamat kenraalin yksityiset ihailijat tekivät vielä hänen eläessään virallisen esityksen kenraalin ylentämisestä marsalkan arvoon, mutta esitystä ei hyväksytty.lähde?

Ehrnrooth vastusti presidentti Urho Kekkosen virkakauden jatkamista poikkeuslailla vuonna 1973 ja oli joulukuussa 1972 yhtenä allekirjoittajana professori Göran von Bonsdorffin alulle panemassa kirjelmässä, jossa Kekkosen toivottiin estävän ”kansalaisten syrjään sysäämisen” presidentin valinnassa.[7]

Merkitys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Adolf Ehrnroothin hauta Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Adolf Ehrnrooth tuli kansalaisten silmissä tunnetuksi vasta aktiiviuransa jälkeen. Hän oli suorapuheinen nationalisti[3], josta tuli 1990-luvulla sotaveteraanien asian tulkki ja sotaveteraaniliikkeen näkyvä keulakuva. Ehrnrooth kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Ehrnrootin sanoman ydin sisältyy hänen usein toistamaansa sanontaan: ”Suomi on hyvä maa. Se on paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen maa, ja sen ainoa puolustaja on Suomen oma kansa.” Vielä viimeisessä puheessaan hän vaati Tarton rauhan rajojen palauttamista.

Kenraali Jaakko Valtanen sanoi Ehrnroothin hautajaisissa:

”Anekdootiksikin kelpaava oli hänen vastauksensa television haastattelijan johdattelevaan kysymykseen Suomen markan vaihtumisesta uuteen rahayksikköön. ’Ei huolta. Fyrkka kuin fyrkka’, vastasi kenraali stadin slangilla. Tulevaisuuteen tähtäävä oli myös eräs hänen usein toistamansa lause: ’Ei koskaan enää yksin!’”[8]

Yksityiselämä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehrnroothin vanhemmat olivat professori Ernst Hjalmar Ehrnrooth ja Karin Selin. Adolf Ehrnroothin veljiä olivat kenraali Gustaf Ehrnrooth ja everstiluutnantti Lars Ehrnrooth.

Adolf Ehrnroothin vaimo oli tanskalaissyntyinen kreivitär Karin Birgitte Ehrnrooth, jonka kanssa hän avioitui vuonna 1959.[9] Ehrnrootheilla on kolme lasta; tyttäret Karin (s. 1960) ja Eva (s. 1964) sekä poika Hans Adolf (s. 1962),[10] joka niin ikään on luonut sotilasuraa muun muassa Suomen Pariisin-suurlähetystön sotilasasiamiehenä.

Kunnianosoituksia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähde:[13]

Pian Ehrnroothin kuoleman jälkeen järjestetyssä Yleisradion Suuret suomalaiset -kilpailussa hänet äänestettiin neljänneksi presidenttien C. G. E. Mannerheimin, Risto Rytin ja Urho Kekkosen jälkeen.

Lappeenrannassa on Adolf Ehrnroothin aukio.[14]

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Brantberg, Robert: Sotaupseerit, s. 43. Tampere: Revontuli, 1999. ISBN 952-5170-08-X
  2. ↑ Kärävä, Simo: Adolf Ehrnrooth: Henkilökuva. 26.2.2004. Puolustusvoimat. Arkistoitu 22.5.2008. Viitattu 18.2.2008.
  3. ↑ a b Iso-Markku 2004, luku ”Adolf Ehrnrooth”.
  4. ↑ Puolustusvoimat – talvisota Puolustusvoimat. Arkistoitu 11.2.2015. Viitattu 9.2.2015.
  5. ↑ a b Uutuuskirja: Miksi Adolf Ehrnrooth ammutti tykeillä omia miehiään? Ilta-Sanomat. 7.12.2016. Arkistoitu 8.12.2016. Viitattu 8.12.2016.
  6. ↑ Iso-Markku 2004, s. 58.
  7. ↑ Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 306–308. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-0-19058-6.
  8. ↑ Adolf Ehrnrooth: Puheet. (Arkkipiispa Jukka Paarman siunauspuhe ja Jaakko Valtasen muistopuhe) 13.3.2004. Puolustusvoimat. Arkistoitu 24.2.2008. Viitattu 26.2.2010.
  9. ↑ Finlands ridderskaps och adels kalender 1992, s. 191–192. Esbo 1991. ISBN 951-9417-26-5
  10. ↑ Myllyniemi, Urho: ”Ehrnrooth, Adolf (1905–2004)”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 479–481. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6 Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Teenetemärkide kavalerid Vabariigi Presidendi Kantselei. 2024. Viitattu 19.5.2024. (eesti)
  12. ↑ Adolf Ehrnrooth (Grav) Krigsminnen. 2024. Viitattu 19.5.2024. (ruotsi)
  13. ↑ Ritarit Mannerheim-ristin ritarien säätiö. 2024. Viitattu 19.5.2024.
  14. ↑ Rakuunapäivät Lappeenrannassa. Ruotuväki, 2009, nro 13, s. 16.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Ehrnrooth, Adolf – Lehtonen, Marja-Liisa: Kenraalin testamentti. WSOY 1995.
  • Ehrnrooth, Karin: Vinoon varttunut tyttö. Gummerus 2011.
  • Ehrnrooth, Karin: Isäni oli nuori sotilas. (Min fader var en ung soldat – Adolf Ehrnrooth.) Ajatus, 2008. ISBN 978-951-20-7497-6.
  • Appelsin, Ulla: Adolf Ehrnrooth: Kenraalin vuosisata. Ajatus, 2001.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Adolf_Ehrnrooth&oldid=22709388”