Rasvakudos

Rasvakudos on erikoisrakenteista sidekudosta, joka koostuu triglyseridejä sisältävistä rasvasoluista, soluväliaineesta ja hiussuonista.

Ihmisellä on huomattavasti enemmän rasvakudosta kuin esimerkiksi simpansseilla, joiden normaali rasvaprosentti on 3,5 (naaraat) / 0,005 (urokset)^[1]. Ihmisen rasvakudos esiintyy suurina yhtenäisinä alueina muun muassa ihonalaiskudoksessa ja vatsapaidassa, ja sen määrä kasvaa tyypillisesti ihmisen ikääntyessä^[2].

Normaali määrä ihonalaista rasvaa näyttäisi suojaavan etenkin naisia sydänsairauksilta, mutta liian paksu rasvakudos ja etenkin vatsaontelon sisäiset rasvakertymät lisäävät sekä sydänsairauksien että monien muidenkin sairauksien riskiä molemmilla sukupuolilla^[3][4].

Vauvoilla on varsin paksu ihonalainen rasvakerros, joka sisältää poikkeuksellisen paljon DHA:ta ja arakidonihappoa mutta hyvin vähän linolihappoa ja alfalinoleenihappoa^[5].

Luonnonkansoihin kuuluvien naisten rasvaprosentti on yleensä 24–28 ja miesten 9–18^[6]. Länsimaiden asukkaiden normaalina pidetty rasvaprosentti vaihtelee lihavuustutkijoiden mukaan naisilla välillä 25–33 ja miehillä välillä 13–21. Ikääntyneiden naisten normaali rasvaprosentti saattaa olla kuitenkin jopa 35 ja miesten 25 prosenttia. Tarkkoja arvoja ei voida antaa muun muassa sen vuoksi, että eri mittalaitteet antavat hyvin erilaisia tuloksia, eivätkä asiantuntijat ole saavuttaneet konsensusta asiasta.^[7] On olemassa kuitenkin viitteitä siitä, että naisen hedelmällisyydestä vastaava ovulaatiosykli häiriintyy, jos hänen rasvaprosenttinsa laskee alle 26-28:n. Tämä saattaa liittyä siihen, että laihuus voi voi johtaa hormonitoimintaa säätelevän aivolisäkkeen toimintahäiriöön tai siihen, että rasvakudos osallistuu hormoniaineenvaihduntaani.^[8]

Ravinnon rasva siirtyy suolen epiteelisoluista eteenpäin kylomikroneissa ja varastoituu rasvakudokseen triglyserideinä. Varsinkin rasvakudoksessa olevien hiussuonten endoteelissä on runsaasti rasvaa pilkkovaa lipoproteiinilipaasia, joka pilkkoo kylomikronien ja lipoproteiinien triglyseridejä rasvahapoiksi ja glyseroliksi. Rasvahapot diffundoituvat kudosnesteen kautta rasvasoluihin, joissa glyseroli ja rasvahapot reagoivat keskenään muodostaen uudelleen triglyseridejä.^[9]

Myös glukoosia varastoituu rasvakudokseen. Glukoositason ollessa normaali siitä muodostuu vain rasvan glyseroliosa. Jos glukoosia on veressä runsaasti, rasvasolut muodostavat siitä myös rasvahappoja. Maksasolut valmistavat ravinnon mukana tulleesta glukoosista glykogeenia, kunnes sen osuus on noin 5 % maksan kokonaismassasta. Tämän jälkeen glukoosin saannin jatkuessa maksasolut alkavat muuttaa glukoosia triglyserideiksi. Maksasolut muodostavat niiden ympärille valkuaisainekuoren ja kuljettavat syntyneet lipoproteiinit verenkiertoon, josta ne päätyvät kudosnesteen kautta rasvasoluihin.^[9] Insuliini tehostaa ravintoaineiden siirtymistä maksan ja rasvakudoksen soluihin.^[10] Triglyseridejä voidaan valmistaa elimistöön tulleista rasvoista, glukoosista ja ylimääräisistä aminohapoista.

Rasvakudoksen kemiallinen koostumus heijastelee ravinnon sisältämien rasvahappojen koostumusta siten että ruokavaliomuutokset näkyvät useiden vuosien viiveellä. Ihmisen elimistön keskimääräinen linoleenihappopitoisuus on kasvanut siten, että 20 prosenttia ihmisen rasvakudoksesta on nykyisin linoleenihappoa ja siitä on tullut rasvakudoksen yleisin rasvahappo.^[11]

Rasvakudos sisältää suuria rasvapisaroiden täyttämiä soluja, joita kutsutaan adiposyyteiksi eli rasvasoluiksi. Adiposyyttien tuma ja sytoplasma ovat työntyneet aivan solun reunalle rasvapisaran täyttäessä solun. Rasvapisara muodostuu useimmiten triglyserideistä, joissa kolme karboksyylihappomolekyyliä on esteröitynyt yhteen glyserolimolekyyliin. Esterit ovat luonteeltaan poolittomia.^[12]

Ihmiselle tyypillinen paksu ihonalainen rasvakudos sisältää niin paljon energiaa, että ihminen selviää pitkän aikaa hengissä ilman ruokaa^[13].

Rasvakudos tuottaa myös adipokiineiksi kutsuttuja hormoneja, entsyymejä ja proteiineja, joita ei synny muualla kehossa. Adipokiineja tunnetaan tällä hetkellä jo yli 50 eri tyyppiä ja ne säätelevät esimerkiksi ruokahalua, verisuonten uudismuodostusta, verenpainetta, immuunivastetta ja insuliiniherkkyyttä.^[3] Rasvakudos tuottaa ja varastoi myös naishormoneja estroni ja estradioli^[14]. Nuorten naisten rasvakudos kykenee lisäksi muuttamaan naishormonia testosteroniksi ja testosteronia naishormoniksi, millä on hormonitoimintaa tasapainottavaa vaikutusta. Ikääntyessä tämä muuntuminen kuitenkin vaikeutuu, mikä saattaa johtaa testosteronin puutteeseen.^[15]

Normaalipainoisten ihmisten ihonalainen rasvakudos erittää runsaasti esimerkiksi adiponektiinihormonia, joka herkistää elimistöä insuliinille, hillitsee tulehdusta ja estää plakkien muodostumista verisuonten seinämiin hidastaen valtimoiden kalkkeutumista. Normaali määrä ihonalaista rasvaa suojaa siten etenkin naisia sydänsairauksilta, kun taas liian paksu rasvakudos ja etenkin vatsaontelon sisäiset rasvakertymät aiheuttavat rasvakudoksen jatkuvaa lievää tulehdusta, joka altistaa metaboliselle oireyhtymälle, tyypin 2 diabetekselle ja aivohalvaus- sekä valtimonkovettumataudille.^[16][3]

Rasvakerros lähettää myös viestiproteiineja aivoihin, maksaan ja haimaan ja vastaanottaa niitä kaikkialta kehosta. Ensimmäinen löydetty adipokiini oli leptiini.

Suurin osa elimistön varastoenergiasta on rasvaa, sillä siinä on runsaasti energiaa painoyksikköä kohti.^[10] Ihmisen aiemmassa evoluution vaiheessa rasva oli tärkeää vararavintoa, joten rasvan kertyminen takasi ihmisten selviämisen niukempien aikojen yli.^[4]

Ihonalaiskerroksen rasva toimii ihon ohella lämmöneristeenä, joka estää elimistön sisäosien lämpötilavaihtelut. Rasva johtaa lämpöä huomattavasti huonommin kuin muut kudostyypit, joten se on keholle erityisen tärkeä lämpötilan vakauttaja.^[17]

Rasvakudos suojaa silmää, joka sijaitsee rasvakudoksen ympäröimänä kallon luiden muodostamassa suppilomaisessa silmäkuopassa.^[18] Rasvakudos toimii myös sisäelinten suojakerroksena.

Niin sanotuilla päärynälihavilla ihmisillä on valkoisten rasvasolujen lomassa sijaitsevia beigenvärisiä rasvasoluja, jotka vastaavat ihonalaisen rasvakerroksen tulehdusta vaimentavista ja aivoterveyttä parantavista ominaisuuksista. Päärynälihavuus tarkoittaa rasvan kertymistä lanteille, reisiin ja pakaroihin.^[19]

Runsaasti verisuonia sisältävää ja lämmönmuodostumista tehostavaa ruskeaa rasvakudosta esiintyy etenkin tärkeiden verisuonten ympärillä ja haaraumissa, selkärangan vieressä, kaulan alueella solisluiden kuopissa, jota kautta aivoihin menevä veri kulkee sekä vastasyntyneillä myös lapaluiden välissä ja munuaisten ympärillä^[20]. Ruskeaa rasvakudosta esiintyy myös horrostavilla eli talviunta nukkuvilla eläimillä kuten siilillä ja karhulla^[21]. Ruskean rasvan yhteismäärä on ihmisellä korkeintaan 200–300 grammaa^[20].

Ruskeat rasvasolut käyttävät elektroninsiirtoketjusta vapautuvasta energiasta pienemmän osan ATP:n muodostamiseen, joten energiaa muuttuu lämmöksi suhteessa enemmän kuin muissa soluissa. Ruskeissa rasvasoluissa on runsaasti mitokondrioita ja niiden aineenvaihdunta voi sympaattisen hermoston vaikutuksesta jopa yli kaksinkertaistua.^[17]

• Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x
• Happonen, Holopainen, Sariola, Sotkas, Tenhunen, Tihtarinen-Ulmanen, Venäläinen: Bios 4 – Ihmisen biologia. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 978-951-0-27632-7
• Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos – Johdanto lääketieteen opintoihin. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2

• Suomen virtuaaliyliopisto, Solunetti: Rasvakudos