Suomi 1940-luvulla

Suomi 1940-luvulla oli vajaan neljän miljoonan asukkaan maatalousyhteiskunta, joka oli joutunut silloisen itänaapurinsa Neuvostoliiton kanssa sotaan. Sodat hallitsivat vuosikymmenen alkupuoliskoa, vuosikymmenen loppupuolisko oli sodan jälkipyykin pesemistä ja vaaran vuosien aikaa. Sotatila alkoi Suomessa 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 26. syyskuuta 1947. Varsinaisten sotatoimien aika kesti Suomen osalta yhteensä noin kolme ja puoli vuotta: talvisota käytiin 30. marraskuuta 1939 – 13. maaliskuuta 1940 ja jatkosota 25. kesäkuuta 1941 – 19. syyskuuta 1944. Lisäksi Pohjois-Suomessa käytiin niin kutsuttu Lapin sota saksalaisia vastaan. Poliittiseen päätöksentekoon vaikutti Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen toteutumista Suomessa vuosina 1944–1947 valvonut Liittoutuneiden valvontakomissio.

Neljännesvuosisadan kestänyt ensimmäisen tasavallan aika päättyi vuonna 1944. Seurannutta toisen tasavallan aikaa kesti 1990-luvun alkuun.^[1]

Sota oli poikkeusaikaa myös sikäli, että korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin edustajat vetivät yhtä köyttä. Militarismi oli suomalaisessa taide-elämässä verraten vähäistä. Eniten sitä esiintyi keskinkertaisissa seikkailukirjoissa.^[2] Kevyessä musiikissa sitä ilmensi esimerkiksi "Eldankajärven jää". Suomalaiset elokuvat olivat ajankohtaan nähden maltillisia, enimmäkseen tehtiin eskapistisia pukudraamoja ja komedioita. Myös musiikin alalla kartettiin militaristista rummutusta; sotavuosien kestävimpiä kevyen musiikin kappaleita on rauhaa hehkuva "Kodin kynttilät".^[3]

Kulttuurituotteet olivat erittäin suosittuja sota-ajan Suomessa. Sodan päätyttyä ja elintason alkaessa pikkuhiljaa nousta äänilevyjen, kirjojen, elokuvien, teattereiden ja muun kulttuurin kulutus paradoksaalisesti kääntyi jyrkkään laskuun. Ravintolat ja tanssit nousivat suosioon.^[4]

1940-luvulla Suomen valtiollinen itsenäisyys oli vaarassa. Sotien seurauksena Suomi menetti suurimman osan Karjalasta sekä Sallan ja Petsamon. Levottoman vuosikymmenen aikana Suomen tasavallan presidenttinä toimi neljä henkilöä:

• Kyösti Kallio (1937–1940)
• Risto Ryti (1940–1944)
• Gustaf Mannerheim (1944–1946)
• Juho Kusti Paasikivi (1946–1956).

Äänioikeusikäraja oli 24 vuotta vuosina 1906–1944. Äänestämään pääsi, mikäli oli täyttänyt 24 vuotta ennen vaalivuoden alkua.^[5] Ikäraja laskettiin 21 vuoteen vuonna 1944. Äänestysaktiivisuus 1940-luvun eduskuntavaaleissa oli huomattavasti korkeampi kuin edellisellä vuosikymmenellä, vuoden 1948 vaaleissa äänesti 78,2 % äänioikeutetuista.^[6]

Heinäkuussa 1939 valittu eduskunta istui sotien takia peräti kuusi vuotta. Eduskuntavaalit Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdesti, vuosina 1945 ja 1948.

Suurimpia puolueita olivat SDP, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Maalaisliitto. Äärivasemmiston puolueet sallittiin ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen historiassa vuoden 1945 vaaleissa.

SDP:n opposition kansanedustajat, niin kutsutut kuutoset erotettiin puolueesta syksyllä 1941 ja tuomittiin talvella 1942 kuritushuoneeseen valtiopetoksen valmistelusta. Heidät vapautettiin Moskovan välirauhansopimuksen ehtojen nojalla syksyllä 1944, ja palattuaan pian tämän jälkeen eduskuntaan he muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän. Suomen Kommunistisen Puolueen toiminta sallittiin lokakuussa 1944. Tämän jälkeen perustettiin Suomen Kansan Demokraattinen Liitto, jonka kantavina voimina olivat SKP ja Sosialistisen eduskuntaryhmän kansanedustajat.^[7]

Isänmaallinen kansanliike lakkautettiin Moskovan välirauhansopimuksen tulkinnan nojalla syksyllä 1944, ja puolueen kansanedustajien asettuminen ehdolle vuoden 1945 eduskuntavaaleihin estettiin. Lisäksi kymmenen nimeltä mainitun SDP:n, Maalaisliiton ja Kokoomuksen kansanedustajan ehdokkuus vuoden 1945 vaaleissa kiellettiin. He saivat vaalikelpoisuutensa takaisin vasta vuoden 1951 vaaleissa.^[7]

Vuonna 1936 valittujen kunnanvaltuutettujen toimikausi venähti yhdeksään vuoteen toisen maailmansodan takia. Suomessa järjestettiin 1940-luvulla kahdet kuntavaalit, vuosina 1945 ja 1947.

Kunnallisvaaleissa äänestysaktiivisuus oli alempi kuin eduskuntavaaleissa, mutta korkeampi kuin aiempien vuosikymmenien kunnallisvaaleissa. Kuntavaalien äänestysprosentti nousi ensimmäisen kerran yli 50:n vuonna 1945.^[8]

• 1940 Pika-asutuslaki
• 1941 Liikevaihtoverolaki
• 1945 Maanhankintalaki
• 1945 Etunimilaki
• 1947 Laki Suomen Akatemiasta
• 1948 Lapsilisälaki
• 1948 Tuberkuloosilaki
• 1949 Arava-lait

Suomi luovutti Neuvostoliitolle alueen, jonka maapinta-ala oli 42 934 km². Viipurin lääni menetti alueestaan lähes kolme neljäsosaa; läänin läntinen osa jäi Suomen puolelle ja se sai nimekseen Kymen lääni 1. maaliskuuta 1945. Kuopion lääni menetti laajoja alueita neljästä maalaiskunnasta ja Tohmajärveltä 50 hehtaaria. Pohjois-Suomesta luovutettiin Petsamo sekä suuret osat Sallasta ja Kuusamosta. Lisäksi Suomi vuokrasi Uudellamaalla sijaitsevan Porkkalan Neuvostoliitolle. Tämän 385 km²:n laajuisen alueen oli määrä olla vuokralla puoli vuosisataa, mutta Neuvostoliitto palautti sen Suomen haltuun vuonna 1956.^[9] Suomen luovuttama alue vastasi laajuudeltaan esimerkiksi Tanskan ja Viron koko pinta-alaa.

Viipurin läänin kaupungeista Suomen valtiolliselle alueelle jäivät Hamina, Kotka ja Lappeenranta. Neuvostoliiton alueelle jäivät Käkisalmi, Sortavala ja Viipuri. Läänin kauppaloista suurin, Lauritsala, jäi Suomen alueelle; merenrantakauppala Koivisto ja Laatokan rannalla sijainnut Lahdenpohja jäivät Neuvostoliiton alueelle. Kokonaisuudessaan luovutettuja maalaiskuntia oli 40 ja osittain luovutettuja 27. Kuudesta maalaiskunnasta siirrettiin Neuvostoliiton puolelle pieni, asumaton osa.^[9]

Luovutetuilla alueilla ja Porkkalassa asui yhdeksäsosa Suomen väestöstä ja niiden osuus maapinta-alasta oli kahdeksasosa.

Taulukko: Luovutettujen alueiden ja Porkkalan väkiluvut 31. joulukuuta 1940^[10][11]

¹Palautettiin Suomelle 26. tammikuuta 1956.

Suomen väkilukua tilastoitiin 1940-luvulla sekä kirkonkirjojen ja väestörekisterin että henkikirjojen mukaan. Vuosikymmenen alkupuoliskolla väkiluku kasvoi sodasta huolimatta. toisen maailmansodan alla väkiluku oli noin 3,7 miljoonaa, kaudella 1940–1945 väkimäärä kasvoi noin prosentin, kaudella 1945–1950 syntyivät suuret ikäluokat ja väkimäärä kasvoi seitsemisen prosenttia muuttotappiosta huolimatta. 1940-luvun lopussa Suomen väkiluku oli 3 988 000.^[12]

Kokonaishedelmällisyysluku ja sen mukana syntyvyys heilahtelivat voimakkaasti sotavuosina. Sotaväen kotiuttamiset ja rintamatilanne heijastuivat varsin suoraan syntyvyyteen. Huippuunsa hedelmällisyys kohosi vuosina 1947 ja 1948, jolloin se oli 3,47.^[12] Imeväiskuolleisuuden lasku jatkui sotatilasta huolimatta, kaudella 1941–1945 luku oli 61,4 promillea, kun se 1930-luvulla oli ollut yli 70.^[13]

Kuolleisuus ja siirtolaisuus pienensivät ikäluokkia nopeaan tahtiin. Vuosien 1906–1912 suurista ikäluokista eli 28–34-vuotiaista oli loppuvuonna 1940 jäljellä kaksi kolmasosaa. Yli satavuotiaita oli vain kuusi henkeä. Vertailu vuoden 2012 tilanteeseen kertoo yhteiskunnan muutoksesta muuttotaseen ja terveysolojen suhteen. Vuonna 1982 Suomessa tilastoitiin 66 106 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 2012 oli 71 610. Vuonna 1910 tilastoitiin 92 984 elävänä syntynyttä, 30-vuotiaita vuonna 1940 oli 65 691. Vuonna 1962 tilastoitiin 81 454 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 2012 oli 75 442. Vuonna 1890 tilastoitiin 77 860 elävänä syntynyttä, 50-vuotiaita vuonna 1940 oli 36 011.^[14][15][16]

Suomen itsenäistymisvuonna 1917 ja sen jälkeen syntyneitä oli vuoden 1940 lopussa 1 590 077 eli noin 43 % väestöstä. 1940-luvulla Suomessa tilastoitiin 893 919 elävänä syntynyttä ja 549 541 kuollutta. Vuosina 1940, 1941 ja 1944 kuoli yli 70 000 suomalaista. Selvästi suurempia kuolleiden määriä oli tilastoitu ainoastaan kriisivuosina 1868 ja 1918.^[15][17]

Taulukko: Suomalaisten ikäluokat 1836-1940 vuosien 1940 ja 2012 näkökulmista.

¹Mukana myös Suomen ulkopuolella syntyneet.

Taulukko: Väkiluvut ja pinta-alat lääneittäin henkikirjojen mukaan vuosina 1930, 1940 ja 1950. ^[18][19][20]

¹Anjala, Elimäki, Iitti, Jaala ja Kuusankoski siirrettiin Kymen lääniin vuonna 1949. Kuntien yhteenlaskettu väkiluku 1. tammikuuta 1949 oli 46 594 henkikirjojen mukaan ja 1. tammikuuta 1950 vastaavasti 47 202.^[21] Uudenmaan läänin väestömuutos vuosina 1940–1950 laskettu vuoden 1940 alueen mukaan. ²Viipurin lääni vuosina 1930 ja 1940. Kymen lääni vuonna 1950.

Suomen laillinen väkiluku 31. joulukuuta 1940 oli 3 887 217. Siirtolaisista puhuttiin poissaolevana väestönä. Maassa asuvan väestön lukumääräksi arvioitiin 3 730 000 henkeä. Virallinen läsnäoleva väestömäärä oli 3 695 617 henkeä.^[22]

Suomen maa-ala vuonna 1939 oli noin 348 477 km² ja vuonna 1949 noin 305 450 km², keskimäärin yhtä suomalaista kohden maata oli vuonna 1939 noin 9,42 hehtaaria, vuonna 1949 vastaavasti noin 7,66 hehtaaria.^[23][24]

Avioliitot yleistyivät 1940-luvulla. Kaudella 1931–1940 solmittiin 7,9 avioliittoa tuhatta asukasta kohden, kaudella 1941–1950 puolestaan 9,8. Huippuvuonna 1946 Suomessa solmittiin lähes 50 000 liittoa. Samana vuonna tilastoitiin yli 12 000 avioliiton kuuden ensimmäisen kuukauden aikana syntynyttä lasta. Vuoteen 1950 mennessä lähes 40 % Suomen väestöstä oli avioliitossa, kaksi vuosikymmentä aiemmin luku oli ollut 32 %. Erityisen avioituneita olivat 40–49-vuotiaat miehet, joista 84,1 % oli aviossa vuonna 1950.^[25]

Avioliittoon vihittyjen mediaani-ikä laski 1940-luvulla. Vuonna 1940 miesten mediaani-ikä avioliiton solmimishetkellä oli 28,2 vuotta, naisten puolestaan 24,8 vuotta. Vuonna 1950 vastaavat luvut olivat 26,5 ja 24,1.^[25]

Toisen maailmansodan jälkeen myös avioerojen määrä kasvoi voimakkaasti. Kaupungeissa avioerointensiteetti oli moninkertainen maaseutuun verrattuna. Purkautuneet liitot olivat sangen tuoreita, sillä avioerointensiteetin kasvun myötä purkautuneiden liittojen kestämisajan mediaani laski useita vuosia. Osin tämä johtui siitä, että useita sota-ajan poikkeusoloissa solmituista liitoista ei saatu sovitetuiksi rauhanaikaiseen elämänmenoon, joten ne purettiin.^[25]

Toisen maailmansodan seurauksena kuoli tai katosi 85 555 suomalaista. Noin 90 % kaatuneista ja kadonneista oli 20–40-vuotiaita miehiä. Talvisodan taisteluissa kuolleista noin puolet oli perheellisiä, jatkosodassa luku oli noin neljännes. Alle 45-vuotiaista suomalaisista aviovaimoista joka 17. oli toisen maailmansodan päättyessä leski. Sotalesket erottuivat muista leskistä, heitä on luonnehdittu ylistämällä alistetuiksi naisiksi, joiden ihmissuhteet olivat ympäristön tarkkailun ja arvioinnin kohde. Heidän toimeentulonsa oli heikkoa. Valtiolta saatu korvaus vastasi sataprosenttisen sotainvalidin saamaa korvausta.^[26] Sodasta selvinneille miehille lesket olivat varteenotettava kumppanivaihtoehto. Kun sotaleski avioitui uudelleen, valtio maksoi hänen kolmen vuoden eläkkeensä ja lesken eläketurva päättyi.^[27]

Sotaorvoiksi jäi Suomessa tilastojen mukaan 50 343 lasta. Tilastojen ulkopuolelle jäivät ne, joiden isän kuolintapaa ei pidetty statukseen oikeuttavana; itsemurhan tehneiden ja sotilaskarkureiden sekä onnettomuuksissa kotirintamalla kuolleiden isien lapsia ei pidetty sotaorpoina.^[28]

Pääartikkeli: Sotatalous Suomessa toisen maailmansodan aikana

Toisen maailmansodan aikana Suomi eli valtiojohtoisessa sotataloudessa. Sodan pitkittyessä lähes kaikki tuotteet pantiin kortille, sodan jälkeen säännöstely purettiin asteittain siten, että viimeiset tuotteet vapautettiin 1950-luvulla. Suomen sosiaaliturvaa alettiin kehittää voimakkaasti 1940-luvulla.^[30]

Ensimmäinen sodanjälkeinen kahvilasti saapui Suomeen 24. helmikuuta 1946 S/S Herakleen mukana, kahvin säännöstely loppui 1954. Sokeri vapautui kortilta 1949 ja sen kulutus nousi yli kaksinkertaiseksi sotaa edeltäneisiin vuosiin verrattuna.^[31] Säännöstelyaikaa olivat leimanneet erilaiset korviketuotteet sekä Ruotsista tapahtunut säännöstelytavaran, kuten kahvin ja sakariinin salakuljetus.

Suomen markka menetti 1940-luvulla suurimman osan arvostaan. Markan arvo laski niin paljon, että vuoden 1950 elinkustannusindeksi oli runsaat 900 % vuoden 1939 indeksistä. Siihen, mihin vuonna 1939 riitti sata markkaa, tarvittiin vuonna 1950 yli 900 markkaa.

Taulukko: Suomen markan inflaatioprosentit vuosina 1939–1950:^[32]

Vuonna 1946 Suomen valtio otti kansalaisilta pakkolainan, tehtiin niin sanottu setelien leikkaus. Sotakorvaukset Neuvostoliittoon rasittivat taloutta, mutta toisaalta pakottivat kehittämään teollisuustuotantoa.

Suomen vienti romahti vuonna 1940, jolloin sen reaaliarvo oli 30 % edellisvuoden arvosta. Jatkosodan aikana vienti piristyi, mutta jäi selvästi pienemmäksi kuin 1930-luvulla. Koko kauppavaihto oli pienimmillään vuonna 1945, jolloin se oli vain 18,3 % vuoden 1935 tasosta. Vuonna 1946 kauppavaihto laajeni 2,7-kertaiseksi vuodesta 1945; vienti elpyi tuontia hitaammin, joten kauppataseen vajeesta muodostui krooninen ongelma. Ulkomaankauppa Neuvostoliittoon ja Britanniaan tyrehtyi sotavuosina, Saksan osuus Suomen kauppavaihdosta puolestaan oli 54 % kaudella 1941–1945. Sodan jälkeen vienti Britanniaan elpyi nopeasti, kauppasuhteet Saksaan sen sijaan olivat jonkin aikaa poikki. Ulkomaankauppa Ruotsin kanssa pysyi vakaana sodasta huolimatta. Kaupankäynti Yhdysvaltoihin ja muihin Euroopan ulkopuolisiin maihin oli vähäistä sotavuosina.^[33]

Sota johti polttoainepulaan, joka puolestaan johti rautatieliikenteen lisääntymiseen. Valtionrautateiden vuoden 1940 matkustajaennätys rikottiin vasta seuraavan vuosisadan alussa.^[34] Armeijan siirroissa sotien aikana ja siirtoväen evakuoinnissa vuosina 1940 ja 1944 juna oli keskeinen kulkuneuvo.^[35] Vuoden 1940 Moskovan rauhan ja vuoden 1944 Moskovan välirauhan mukainen uusi Suomen itäraja katkaisi itäisen Suomen ratayhteydet, ja uusi Karjalan radan osuus Luumäeltä Parikkalan kautta Joensuuhun valmistui kokonaisuudessaan vasta 1960-luvulla.^[36]

Suurin osa yksityisistä henkilöautoista oli jäänyt syksyllä 1939 seisomaan polttoaineiden säännöstelyn alettua.^[37] Talvisodan sytyttyä etenkin kuorma-ja linja-autoja pakko-otettiin puolustusvoimien käyttöön.^[38] Välirauhan aikana Jäämerentie ja Petsamon Liinahamarin satama olivat Suomen henkireikä ulkomaille.^[39]

Sota-ajan ja ensimmäisten rauhan vuosien ilmiö olivat täpötäyteen ahdetut linja-autot. Suuri osa linja-autoista oli otettu armeijan käyttöön ambulansseiksi ja osa kalustosta oli seisomassa varaosa- ja rengaspulan vuoksi.^[40]

Yksityisautoilun kehitys pysähtyi sotavuosina, sillä autoja tarvittiin rintamalla. Tiukalla säännöstelyllä Suomen bensiinivarastot riittivät talvisodan yli.^[41] Välirauhan ajasta lähtien autojen keskeiseksi voimanlähteeksi tuli puukaasutin eli häkäpönttö. Kaikkiaan Suomessa valmistettiin 43 028 puukaasutinta vuosina 1939–1944.^[42] Häkäpönttöjen käytön hankaluuden sekä niiden aiheuttamien häkämyrkytysten ja tulipalojen vuoksi niitä alettiin poistaa autoista heti bensiinin saannin helpottuessa vuosina 1947–1948.^[43]

Kuorma-autojen ja linja-autojen tuonti alkoi uudelleen 1946, henkilöautoja tuotiin säännöstellen, sillä valtio halusi panostaa tuotannon tarpeisiin.^[44] Vuoden 1949 lopussa 80 prosenttia rekisterissä olleista henkilöautoista oli peräisin sotia edeltäneeltä ajalta.^[45] Uusista henkilöautomerkeistä tunnetuin oli neuvostoliittolainen Moskvitš, jonka maahantuonti alkoi vuonna 1948.^[46] Korpivaara Oy oli tuonut Škoda-autoja Suomeen ennen sotia, ja vuonna 1947 Helkama-konserni aloitti niiden tuonnin uudelleen.^[47]

Liikenneverkko oli heikossa kunnossa jo ennen sotia. Valtionrautatiet oli tehnyt 1930-luvulla enemmän poistoja kuin investointeja.^[48] Sodan takia uudistuksia siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Sota-aikana tehtiin vain maanpuolustuksen kannalta tärkeitä tietöitä. Kyseessä olivat lähinnä Lappiin ja Koillismaalle rakennetut yhteydet.^[49] 1940-luvun loppupuolella päähuomio oli uusien yhteyksien rakentamisen asemesta sotavuosina rappeutuneen tie- ja rataverkon kunnostamisessa. Pohjois-Suomen tiestö oli Saksan joukkojen suorittaman tuhoamisen jäljiltä rakennettava käytännössä kokonaan uudelleen.^[50]

Meriliikennettä haittasivat vielä vuosia sodan jälkeen sodan aikaisista tappiosta sekä sotakorvausluovutuksista syntynyt laivakapasiteetin vajaus sekä merimiinat, joiden systemaattinen raivaustyö jatkui Suomenlahdella vuoteen 1950 ja jälkiraivauksena vuoteen 1965 asti.^[51]

Eräs suomalaisen sota-ajan arkkitehtuurin merkkiteos oli vänrikki ja sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaaran suunnittelema miehistöpirtti (korsu) AutoK/Karhussa Uutujärvellä. Ankeista oloista ja resurssien niukkuudesta huolimatta esteettisten ja funktionaalisten ihanteiden suhteen oltiin peräänantamattomia. Kyseisestä korsusta, kuten myös erinäisistä muista vastaavista, ilmeni hyvän suunnittelun ohella suomalaisten sotamiesten, "jermujen", vankka käsityötaito.^[52]

Jälleenrakennuskausi alkoi talvisodan jälkeen ja jatkui 1950-luvun puolelle. Asuntotuotanto painottui pientalorakentamiseen, sillä suurin osa suomalaisista asui maaseudulla. Arkkitehdit kehittivät lukuisia tyyppitalomalleja ja Rakennustieto-kortiston, jossa julkaistiin piirustuksia ja yksittäisiä standardeja.^[53]

Sodan jälkeen suomalaisten kaupunkien liepeille metsiin alettiin rakentaa niin kutsuttuja metsälähiöitä. Funktionalismille ominainen avoimuutta korostava ja ilmansuunnat huomioon ottava tyyli yhdistettiin lähiörakentamiseen. Energiasta ja lasista oli pulaa, joten pula-ajan kerrostaloihin rakennettiin verraten pieniä ikkunoita. Ulkoseinissä suosittiin rappausta - paitsi sileää, myös roiskerappausta sekä harjattua tai kammattua rappausta. Huoneistokohtaiset parvekkeet alkoivat yleistyä. Pinnakaiteet värikkäine markiisikankaineen antoivat parvekkeille kevyen korimaisen vaikutelman.^[54]

Ajanjakson romanttisen suunnan selväpiirteisimpiä edustajia on Erik Bryggmanin suunnittelema, rinteen mukaan porrastettu Villa Nuuttila (1949) Kuusistossa.^[55][56]

Suomi menetti Karjalan myötä merkittäviä historiallisia arkkitehtonisia kokonaisuuksia, kuten Viipurin linnan ja Valamon luostarin. Neuvostoliittolaiset tuhosivat Eliel Saarisen suunnitteleman Viipurin rautatieaseman vuonna 1941.^[57] Viipurissa oli myös merkittävää funktionalistisen kauden arkkitehtuuria, kuten Viipurin kaupunginkirjasto.

Toisen maailmansodan aikana suomalainen muotoilu oli pitkälti naisten varassa. Nuorena kuollut Gunnel Nyman oli eräs aikakauden keskeisistä muotoilijoista. Hänen suunnittelemansa Morsiushuntu-maljakko (1947–1948) enteili suomalaisen muotoilun kultakautta, joka koettiin 1950-luvulla. Suomalaisen taideteollisuuden ulkomaiset kontaktit rajoittuivat sota-aikana lähinnä muihin Pohjoismaihin ja Saksaan. Ruotsissa suomalaisten kekseliäisyys herätti erityistä mielenkiintoa.^[52]

1940-luvulla suosittiin luonnollisia materiaaleja enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä. Muotia olivat rottinkihuonekalut ja isolehtiset kasvit. Julkisten tilojen valaisinmuotoilijana kunnostautunut Paavo Tynell mukaili suunnittelemissaan valaisimissa luonnonmuotoja.^[58]

Suomalaiset menettivät sotien seurauksena noin 125 000 asuntoa. Siten 1940-luvulla Suomessa vallitsi ennennäkemätön asuntopula, jonka johdosta asuntoja alkoivat yksityisten lisäksi rakennuttaa kunnat ja aatteelliset tahot. Valtion asuntotuotantotoimikunta eli Arava perustettiin 1949 rahoittamaan asuntorakentamista halpakorkoisin lainoin. Rakennetut asunnot olivat pieniä, mutta niiden varustetaso pyrittiin saamaan mahdollisimman korkeaksi. Astiankuivauskaappien teollinen tuotanto aloitettiin 1948.^[54]

Aikakauden pääsääntoiseksi pientalotyypiksi muodostui puolitoistakerroksinen harjakattoinen ja lautaverhoiltu tyyppitalo, jota alettiin kutsua rintamamiestaloksi. Talotyyppi oli erittäin suosittu sekä esikaupunkialueilla että maaseudulla.^[53]

Toisen maailmansodan aikana elämä oli hyvin rajattua, moni asia oli kielletty tai niistä oli pula. Vastapainoksi suomalaisen taiteen merkitys korostui.^[59] Välittömästi sodan jälkeisinä vuosina Suomen taide-elämä oli konservatiivista, uudet tuulet alkoivat puhaltaa hiljalleen 1950-luvun alussa.^[60] Uusia kustantamoita perustettiin vuonna 1945 poikkeuksellisen paljon, samaten uusia kirjoja julkaistiin runsaasti enemmän kuin sotaa edeltävänä aikana. Suomessa aiemmin heikosti tunnettua maailmankirjallisuutta alettiin kääntää suomen kielelle.^[61]

Kirjamarkkinat olivat tarjontalähtöiset: kirjakauppiaille saneltiin, kuinka monta kappaletta kutakin teosta he saivat ostaa. Painokset myytiin nopeasti loppuun. Normaaliin, kysyntälähtöiseen tilanteeseen palattiin 1950-luvun alussa, kun säännöstely oli hellittänyt, ja muitakin tuotteita alkoi saada kortitta.^[62]

Sota-ajan kuuluisimpia kirjallisia teoksia on Yrjö Jylhän talvisota-aiheinen runokokoelma Kiirastuli. Pentti Haanpään romaani Korpisotaa on niin ikään aikakautensa mestariteoksia. Erkki Palolammen avainromaani Kollaa kestää summasi sota-ajan tuntoja, ja sen nimestä on tullut sanonta.^[63]

Viljo Sarajan Lunastettu maa voitti välirauhan aikana järjestetyn kilpailun parhaasta talvisotaa kuvaavasta romaanista. Teos kiellettiin 1944, kielto poistettiin 1958.^[64] Haanpään Korpisotaa voitti samaisessa kilpailussa kolmannen palkinnon. Toiseksi tuli Eino Hosian Tuliholvin alla, joka kuvasi "sodan uutta todellisuutta", jossa määräävät aivan toiset lait kuin menneessä rauhanajan maailmassa.^[59] Kesällä 1944 ilmestynyt Yrjö Kokon Pessi ja Illusia oli eräs aikakauden menestyskirjoja.^[65]

Olavi Paavolaisen 1946 julkaistu sotapäiväkirja Synkkä yksinpuhelu otettiin kriittisesti vastaan. Paavolaisen epäiltiin väärentäneen sotapäiväkirjamerkintöjään; myöhemmin hänen teoksensa autenttisuutta ei kiistetty, ja hän sai Eino Leinon palkinnon vuonna 1960. Brita Polttilan mukaan eräs syy Paavolaisen kokemaan syrjintään saattoi olla se, että häntä pidettiin vasemmistolaisena. Polttila mainitsee myös Paavolaisen ja Hertta Kuusisen rakkaussuhteen erääksi antipatioita herättäneeksi tekijäksi.^[66]

1940-luvun jälkipuoliskon keskeisiä esikoiskirjailijoita oli Aila Meriluoto, jonka Lasimaalaus (1946) sai harvinaisen lämpimän vastaanoton sekä yleisöltä että kriitikoilta. Sirkka Seljan naivistinen ja vapaarytminen läpimurtoteos Taman lauluja julkaistiin 1945. Aaro Hellaakoski ja P. Mustapää tekivät paluun suomalaisen runouden huipulle sodan jälkeen. P. Mustapään (oik. tutkija Martti Haavio) keskeinen runokokoelma Jäähyväiset Arkadialle ilmestyi 1945.^[67] Runoilijoista Elvi Sinervo ja Arvo Turtiainen loivat parhaat teoksensa sodan jälkeen.^[60]

Eino Leinon Seura perustettiin 1947.

Mika Waltari kirjoitti sotavuosina peräti yhdeksän kirjaa. Talvisotaa käsittelevä Antero ei enää palaa (1940) oli yksi merkittävimmistä Waltarin sota-ajan romaaneista.^[68] Muista hänen sota-ajan teoksistaan mainittakoon historialliset romaanit Kaarina Maununtytär (1942) ja Tanssi yli hautojen (1944). Viimeksi mainitun nimi voitiin nähdä viittauksena siihen, että sotaoloissa tanssimista pidettiin paljolti sopimattomana 'tanssina yli hautojen' miesten kaatuessa taisteluissa ja surun kohdatessa omaisia kotirintamalla. Suomessa sovellettiin sota-aikana julkisten tanssien kieltoa, jota toisaalta rikottiin elvyttämällä historiallinen nurkkatanssiperinne.^[69][70]

Sodan jälkeisen ajan ja koko suomalaisen kirjallisuuden kestävimpiä teoksia on Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka tapahtumapaikoistaan ja -ajastaan huolimatta on yhteenveto sotavuosien Suomesta ja Suomen tilasta hävittyjen sotien jälkeen.^[60] Sinuhe oli myös kansainvälinen menestys, eritoten Yhdysvalloissa.^[71] 1940-luvun lopulla ilmestyivät Waltarin järkälemäiset historialliset romaanit Mikael Karvajalka ja Mikael Hakim.

Satukirjailija ja taidemaalari Tove Janssonin Muumit näkivät päivänvalon sodan jälkeen. Muumipeikko ja pyrstötähti, Vaarallinen juhannus, Taikatalvi sekä Muumipappa ja meri julkaistiin 1946–1970. Muumiperheen sanomana oli "lempeä vapaus" ja "erilaisuuden kunnioittaminen".^[72]

Talvisodan aikana teatteritoiminta oli pysähdyksissä. Jatkosodan aikana Puolustusvoimain viihdytysosasto järjesti lukuisia kiertueita. Tavallisimpia olivat viidestä seitsemään hengen kiertueet, joilla oli mukana muusikoiden ja lausujien lisäksi taikureita ja voimistelijoita. Tunnetuimpia hahmoja olivat Aku Korhosen Lapatossu ja Einari Ketolan Korpaali Möttönen. Esiintymiset järjestettiin kesäaikaan ulkosalla, muulloin niin kutsutuissa valistusparakeissa. Tunnetut näyttelijät, kuten Ansa Ikonen, Emmi Jurkka ja Tauno Palo kiertelivät rintamalla.^[73] Sotateatteri kukoisti jatkosodan aikana.

Suomen Kansallisteatteri ja muut teatterit suosivat ohjelmistoissaan näytelmiä, joissa oli pääasiassa naisrooleja, sillä miesnäyttelijät olivat rintamalla. Sodan jälkeen Kansallisteatterin riippumattomuutta uhkasi Valtion teatterikomitea, joka pyrki perustamaan valtionteatterin.^[74]

Suomalaisten sananvapaus oli radiotoiminnan osalta tarkkaan rajoitettua niin sotavuosina kuin myös niiden jälkeen. Vain Yleisradio sai lähettää radio-ohjelmia, ja nekin olivat luvanvaraisia. Vuonna 1945 Suomessa oli puoli miljoonaa radiolupaa eli runsaat 140 lupaa jokaista tuhatta asukasta kohti.^[75][76] Vuonna 1945 radioluvan hinta oli 200 markkaa (vuoden 2021 rahassa 26,90 euroa).^[77]

Vuorineuvos Amos Anderson esitti omistamassaan Hufvudstadsbladetissa 5. toukokuuta 1944 Turun tuomiokirkon kellonlyöntejä radioitaviksi joka arkipäivä kello 12.00. Yleisradion ohjelmaneuvosto hyväksyi ajatuksen. Kun Viipuri 19. kesäkuuta 1944 joutui neuvostojoukkojen käsiin, Turun tuomiokirkon kellojen lyönnit kuultiin radiosta ensimmäisen kerran. Tasavallan presidentin puolison Gerda Rytin 16. heinäkuuta 1944 esittämä rukousvetoomus ”Isänmaa on vaarassa” lisäsi kellojen dramatiikkaa.^[78]

Yleisradion pääjohtajana vuodesta 1927 toiminut J. V. Vakio joutui tammikuussa 1945 jättämään paikkansa ”yleisten syiden” vuoksi.^[79] Valtioneuvosto määräsi Hella Wuolijoen Yleisradion pääjohtajaksi huhtikuussa 1945, muodollisesti päätöksen teki Yleisradion hallintoneuvosto. Wuolijoki muutti radiotoimintaa sivistyksen ja kansanvalistuksen suuntaan, aloitettiin muun muassa Maamiehen tunti, Työmiehen tunti ja Pienoisparlamentti. Suomisen perhe sai kilpailijakseen Työmiehen perheen. Radioteatteri perustettiin Wuolijoen kaudella; kuunnelmat olivat Pienoisparlamentin lailla radion suosituinta ohjelmistoa. Wuolijoen aikana aloitettiin neuvostodiktatuuria kritiikittömästi ihannoivien ohjelmien esittäminen. Hänen kautensa Yleisradion johtajana päättyi kesäkuussa 1949.^[80]

Radiovastaanottimia ei Suomessa toisen maailmansodan aikana valmistettu. Materiaalipulasta huolimatta tuotanto käynnistettiin uudelleen välittömästi sodan jälkeen. Vastaanottimien valmistuksessa käytettiin runsaasti kierrätysmateriaaleja. Maaseudun sähköistämättömissä talouksissa radiota kuunneltiin usein anodijännitekojeen voimalla.^[81]

Taidemusiikin ja viihdemusiikin väliset arvotuserot katosivat sodan aikana. Kansakunnan piti olla joka saralla mahdollisimman yhtenäinen, jotta sodasta olisi selvitty. Jyrkkään kahtiajakoon palattiin pian sodan päätyttyä. ^[82] Sotavuosina Suomessa oli tanssikielto. Sodan jälkeen tanssilavat nousivat suosioon ja saivat suorastaan taianomaisen merkityksen. Musiikkilajeista erityisen suosittua oli tango; sävellettiin suomalaisia tangoja ja sanoitettiin suomeksi ulkomaisia tangoja, kuten La Cumparsita, joka muualla maailmassa oli ollut soittotango.

Kova, painava ja pudotessaan helposti särkyvä gramofonilevy oli koko 1940-luvun ajan ainoa musiikin tallennusmuoto. Suomessa heti sotien päätyttyä valmistettujen levyjen ongelmina olivat tavallistakin huonompi kestävyys ja äänen laatu. Uusia levyjä tehtiin jopa rikotuista levyistä keitetystä massasta, johon sekoittunut levyetikettien paperin selluloosa aiheutti kuuntelua häirinneen suhinan. Pahimmillaan gramofonin neula ei edes löytänyt levystä uraa.^[83] Ajalle kuvaavaa oli, että vuonna 1942 perustettu Rytmi-levy-yhtiö joutui alkuaikoinaan vaatimaan ostajalta uuden levyn hinnan lisäksi yhden vanhan levyn.^[84]

Harmony Sisters oli eräs sota-ajan suosikkikokoonpanoja; aikakauden menestyksekkäimpiä musiikkikappaleita oli trion tulkitsema Kodin kynttilät.^[3] Mieslaulajista suosittu oli Georg Malmstén, joka esitti toisaalta Reino Palmrothin (Pallen) propagandistisia kappaleita, toisaalta taiteellisesti korkeatasoista lyyristä tuotantoa, jonka kirkkain ilmenemismuoto oli George de Godzinskyn Äänisen aallot.^[85] Viljo Vesterisen soittaman Säkkijärven polkan on kerrottu syksyllä 1941 estäneen neuvostoliittolaisten Viipuriin asettamien useiden radiomiinojen räjähtämisen ja jopa pelastaneen Viipurin linnan.^[86]

Harmony Sistersin kolme sisarusta muutti Ruotsiin 1947. Vuosina 1946–1949 Suomea kiersi Sävel-Siskot Dallapén, Alvi Palhon yhtyeen ja Sävelpoikien mukana. Kodin kynttilät kuului myös Sävel-Siskojen suosikkinumeroihin, lisäksi heidän bravuureitaan olivat Mustat silmät ja Mexicana-rumba.^[87] Suomalaislaulajista eniten levytyksiä 1940-luvun aikana teki nuori tenori Henry Theel, joka oli tehnyt läpimurron Helsingin Messuhallissa järjestetyssä aseveli-illassa. Vuonna 1945 hän levytti Toivo Kärjen säveltämän Liljankukan, josta tuli ikivihreä. Muista viihdetaiteilijoista poiketen Kärki ei ollut sotien aikana toiminut viihdytysjoukoissa, vaan hän oli palvellut tykistöupseerina Syvärillä ja kirjoittanut sävellyksiä puhdetöinään.^[88] Olavi Virta oli laulajana 1940-luvun ajan vähitellen nouseva nimi, vaikka hän ei äänenkäytöltään vielä juuri erottunut muista laulajista. Hänen suurimman menestyksensä kausi oli vielä melko kaukana edessäpäin.^[89]

Yleisradio aloitti iskelmäaiheiset kilpailunsa 1940-luvun lopulla: ensimmäinen iskelmäsävellyskilpailu julistettiin 1949. Voiton vei Kullervo Linnan sittemmin klassikoksi yltänyt valssi Kultainen nuoruus.^[90][91]

Toimittaja Pekka Tiilikainen alkoi soittaa vuodesta 1945 lähtien juontamassaan Metsäradiossa kuuntelijoiden suureksi suosikiksi noussutta, Suomessa siihen saakka melko tuntemattoman amerikansuomalaisen Hiski Salomaan rallia Lännen lokari, jonka Salomaa oli levyttänyt Yhdysvalloissa 1920-luvun lopulla. Yleisradion pääjohtaja Hella Wuolijoki inhosi Lännen lokaria suunnattomasti, minkä Pekka Tiilikainen hyvin tiesi. Wuolijoki olisi halunnut muutoinkin nostaa radiossa soitettavan musiikin tasoa, sillä yleisö oli hänen mielestään sotavuosina liiaksi totutettu ”Malmsténin ja Pallen sekä saksalaisten renkutuksiin”.^[92] Sodanaikaiset asemiesillat ideoinut Palle (Reino Hirviseppä) organisoi tunnetulle kuplettien tekijälle J. Alfred Tannerille oamistamansa radio-ohjelman ja konserttikiertueen vuonna 1947, jolloin Tannerin kuolemasta tuli kuluneeksi 20 vuotta. Tannerin kuplettien osakseen saama valtava suosio osoitti, että vanhoillekin lauluille oli sodanjälkeisessä Suomessa suuri sosiaalinen tilaus. Tanner-kiertueen ansiosta sillä mukana olleet, Tannerin kupletteja tulkinneet Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara pääsivät tekemään ensimmäiset levytyksensä.^[93]

Tapio Rautavaara esitti uudenvuoden vastaanottajaisissa 31. joulukuuta 1949 erään päättyvän vuoden menestysiskelmistä, Kulkurin ja joutsenen. Seuranaan hänellä oli Ture Ara, Reino Helismaa, Birgit Kronström ja Nokipojat.^[94]

Sota-aikana elokuvateattereissa käytiin tiuhaan, ja lähes jokainen elokuva sai vähintään 400 000 katsojaa. Todellisuuspakoiset epookkituotannot keräsivät salit pullolleen: Kulkurin valssi sai ensi-iltansa välirauhan aikana tammikuussa 1941 ja keräsi miljoonayleisön; Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Katariina ja Munkkiniemen kreivi sekä Valkoiset ruusut (1943) olivat niin ikään sotavuosien suosikkeja ja myöhempien vuosikymmenten ja -satojen ikivihreitä. Ajanjakson menestyselokuvat tapahtuvat menneisyydessä, 1800-luvun jälkipuoliskolla tai 1900-luvun alussa, niissä on pukuloistoa ja romantiikkaa jopa siirappimaisuuteen asti.

Sota-ajan elokuvien juoni rakentui usein väärille henkilöllisyyksille. Kaava oli tuttu jo 1930-luvun elokuvista: varakas mies esittää työmiestä, joka rakastuu yläluokkaiseen naiseen, seuraa sarja luokkaerojen ryydittämiä ongelmia, minkä jälkeen todelliset henkilöllisyydet paljastetaan ja päästään onnelliseen loppuun, joka usein ennakoi avioliittoa. Eräs muunnelma kaavasta on yläluokkainen nainen, joka syystä tai toisesta esittää piikaa. Elokuvassa Täysosuma (1941) kuvio käännettiin siten, että köyhä konekirjoittajatar esitti hienostonaista.

Aikalaiskuvauksista suosittuja olivat Suomisen perhe -elokuvat, joissa kuvataan eräänlaisen keskiluokkaisen malliperheen elämää. Viittaukset meneillään olevaan suursotaan ovat vähäisiä, kuten useimmissa ajan elokuvissa. Sota-ajan henkeen kuuluivat isänmaallispaatokselliset elokuvat, kuten Oi, kallis Suomenmaa (1940). Sodan jälkeen puolestaan tehtiin useita sukupuolitaudeista varoittavia "kuppaelokuvia".^[96] 1940-luvun jälkipuoliskon taiteellisesti vahvoihin suomalaiselokuviin lukeutuvat muun muassa Ilmari Unhon ”Minä elän” (1946), Teuvo Tulion Rakkauden risti (1946) ja Valentin Vaalan Ihmiset suviyössä (1948).^[95]

Kielenkääntäjä Lea Joutsenosta tuli 1940-luvun suosittu komedienne. Hän aloitti elokuvien sivuosissa 1930-luvun lopulla, näytteli sanavalmiita, itsenäisiä naishahmoja useissa elokuvissa 1940-luvulla ja lopetti valkokangasuransa vuosikymmenen lopussa. Leif Wager aloitti menestyksekkään uransa sota-aikana elokuvien ensirakastajana. Lasse Pöysti aloitti lapsinäyttelijänä Suomisen perhe -elokuvissa ja löi itsensä läpi. Vuosikymmenen jälkipuoliskolla elokuvan tähtitaivaalle nousivat muun muassa Martti Katajisto, Hillevi Lagerstam, Matti Ranin ja Eeva-Kaarina Volanen. Urheilijana ja laulajana kunnostautuneesta Tapio Rautavaarasta leivottiin ajan tavan mukaan myös filmitähti.^[96] Regina Linnanheimo alkoi näytellä sodan jälkeen hyveellisten naisten sijasta paheellisia, kieroutuneita naishahmoja. Helena Kara ja Hilkka Helinä olivat Linnanheimon ohella sotavuosien ”elämää suurempia” elokuvakaunottaria.^[96] Kestosuosikkeihin lukeutuivat myös Ansa Ikonen ja Tauno Palo, yhdessä ja erikseen, sekä Siiri Angerkoski ja Aku Korhonen.

Sotavuosina ruoasta oli pulaa, ja elintarvikkeita jouduttiin säännöstelemään. Pisimpään säännöstelyn piirissä olivat kahvi ja sokeri, joiden säännöstely alkoi jo ennen talvisotaa ja päättyi vasta 1954.^[97] Osa viljasta oli tuotava ulkomailta, etupäässä Saksasta. Lihaa, sokeria ja rasvaa oli tarjolla vain harvoin. Myös maitoa piti säännöstellä. Perunan kulutus sen sijaan kolminkertaistui sodan aikana, sillä siitä ei ollut pulaa. Vuosikymmenellä syötiinkin monenlaisia perunaruokia.

Parhaiten ruokaa riitti maaseudulla asuville, joilla oli karjaa sekä viljelyskelpoista maata. 1940-luvun suosituimpia ruokia olivat muun muassa herne- ja kalakeitto, veripalttu, maksalaatikko ja makkarakastike. Evakoiden uudelleenasuttaminen ympäri Suomea teki karjalanpiirakoista ja karjalanpaistista koko kansan herkkua tulevina vuosikymmeninä. Liemikuutiot ilmestyivät kauppoihin 1940-luvulla.^{[98][99][100]}

Monia tuttuja ruoka-aineita piti korvata kekseliäästi luonnosta saatavilla tuotteilla. Riista- ja sieniruuat olivat suosittuja. Uusia proteiininlähteitä olivat esimerkiksi kanin- ja hevosenliha. Suolaaminen oli yleinen säilöntämenetelmä, koska suola meni vasta myöhään säännöstelyyn. Pula-aikana opittiin myös kuivaamaan juureksia ja hedelmiä.^[101]

Ilmainen kouluruokailu alkoi Suomessa jo vuonna 1948. Se takasi köyhimmillekin lapsille yhden lämpimän aterian päivässä.

1940-luvun kolme ensimmäistä vuotta olivat verraten kylmiä, etenkin suhteessa edellisen vuosikymmenen tavanomaista korkeampiin keskilämpötiloihin. Erityisen kylmä oli vuosi 1941. Tuolloin Helsingin Kaisaniemen keskilämpötilaksi mitattiin 2,8 °C, mikä on 1900-luvun toiseksi alhaisin lukema. Myös Sodankylässä 1941 lukeutuu vuosisadan kylmimpiin. Tampereen keskilämpötila samana vuonna oli 1,0 °C. Tammikuussa 1941 Sodankylän keskilämpötila oli -20,5 °C; samaisen vuoden heinäkuu oli sitä vastoin lämmin: Sodankylän keskilämpö oli 18,0 °C, Helsingin, Tampereen ja Oulun yli 20 °C.^[102] Vuosien 1943–1944 sekä 1948–1949 keskilämpötilat olivat pitkäaikaisten keskiarvojen yläpuolella, vuodet 1945–1947 olivat keskilämpötiloiltaan lähellä tavanomaisia. Vuoden 1947 kevättalvi oli poikkeuksellisen kylmä, toukokuusta syyskuuhun oli sitä vastoin tavanomaista lämpimämpää. Myös talvi 1949 oli leuto. Vuosikymmen päättyi leutoon syksyyn 1949.^[103]

Vuodet 1941 ja 1942 olivat vähäsateisia, vuodet 1943 ja 1944 puolestaan niin runsassateisia, että ne korjasivat Suomen vesivarastotilanteen lopullisesti.^[104]

Taulukossa on mainittu kolmen suomalaispaikkakunnan vuotuinen keskilämpötila 1940–1949:^[102]

Jatkosodan kuukausittaiset keskilämpötilat Helsingissä, Tampereella ja Sodankylässä:^[102][105]

• Bagh, Peter von: Sininen laulu - Itsenäisen Suomen taiteiden tarina. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-32895-8 (suomeksi)
• Haavikko, Anna-Liisa: Täysiä vuosia - vuoden 1949 muotokuva. Art House Oy. ISBN 951-884-248-5 (suomeksi)
• Keskinen, Jarkko, Seppälä, Suvianna & Teräs, Kari (toim.): ”Kiellettyjen tanssien hurmaa - jatkosodan tanssikielto ja nurkkatanssikulttuuri (kirj. Merita Suikkanen)”, Häkäpöntöistä nurkkatansseihin: arjen ilmiöitä sota-aikana, s. 58-110. Turku: Turun yliopisto, 2012. ISBN 978-951-29-4983-0 (suomeksi)
• Linnilä, Kai & Utrio, Meri: Suomi silloin kerran - Näin elettiin vuosina 1944–1956,. Kustannusosakeyhtiö Tammi, 1992. ISBN 951-30-9675-0 (suomeksi)
• Näre, Sari & Kirves, Jenni & Siltala, Juha (toim.): ”Sotaorpojen mykkä ikävä (kirj. Sari Näre)”, Sodan kasvattamat, s. 123-148. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-36733-9

• Holmila, Antero & Mikkonen, Simo: Suomi sodan jälkeen. Pelon, katkeruuden ja toivon vuodet 1944–49. Jyväskylä: Atena, 2015. ISBN 978-952-300-112-1
• Kivimäki, Ville & Hytönen, Kirsi-Maria (toim.): Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Tampere: Vastapaino, 2015. ISBN 978-951-768-534-4

Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomi 1940-luvulla.

• Yleisradion Elävä arkisto
• Suomalaisen musiikin historia (Arkistoitu – Internet Archive)