Tuure Junnila

Tuure Junnila
Suomen valtiovarainministeri
Tuomiojan hallitus 17.11.1953–5.5.1954
Edeltäjä	Juho Niukkanen[1]
Seuraaja	V. J. Sukselainen[2]
Kansanedustaja
21.7.1951–19.2.1962 5.4.1966–23.3.1979 26.3.1983–20.3.1987 5.2.1990–21.3.1991
Ryhmä/puolue	Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri	Helsingin kaupungin vaalipiiri
Henkilötiedot
Syntynyt	24. heinäkuuta 1910 Kiikka
Kuollut	21. kesäkuuta 1999 (88 vuotta) Helsinki
Puoliso	Kaija Junnila
Tiedot
Puolue	Kansallinen Kokoomus
Koulutus	filosofian tohtori (1945)
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Tuure Jaakko Kalervo Junnila (24. heinäkuuta 1910 Kiikka – 21. kesäkuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen pankkimies, taloustieteilijä ja kokoomuspoliitikko, joka tuli tunnetuksi Urho Kekkosen ulkopoliittisen linjan, kommunismin ja Neuvostoliiton arvostelijana sekä Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmän puolustajana.

Junnila toimi kokoomuksen kansanedustajana vuosina 1951–1962, 1966–1979, 1983–1987 ja 1990–1991. Kansanedustajana hän edusti Turun läänin pohjoista vaalipiiriä sekä vuodesta 1983 Helsingin kaupungin vaalipiiriä.^[3] Hänen ainoaksi ministerintehtäväkseen jäi toimiminen valtiovarainministerinä Tuomiojan virkamieshallituksessa vuosina 1953–1954.^[4] Junnila toimi uransa aikana myös johtotehtävissä muun muassa Kansallis-Osake-Pankissa ja Suomen Pankissa.^[3]

Tuure Junnila syntyi Satakunnan Kiikassa 24. heinäkuuta 1910 vanhaan talonpoikaissukuun, jonka omistaman Junnilan tilan varhaisimmat asiakirjamaininnat ulottuvat aina 1400-luvulle asti. Junnilan vanhemmat olivat maanviljelijä Nestori Ferdinand Junnila ja Selma Maria Niemi. He olivat uskonnollisia ja korostivat kristillisiä arvoja kasvatuksessa. Nestori Junnilasta oli tullut tilan isäntä vuonna 1901. Hän oli poliittiselta kannaltaan nuorsuomalainen ja ryhtyi vuonna 1918 vastaperustetun Kansallisen Kokoomuspuolueen kannattajaksi.^[5]

Tuure Junnila seurasi Arvo-veljeään ja Aune-sisartaan Tyrvään Yhteiskouluun Vammalaan, josta hän pääsi ylioppilaaksi vuonna 1930. Junnila valmistui filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1936. Yliopistossa Junnila valitsi taloustieteen opinnot. Valintaan vaikutti hänen mukaansa ratkaisevasti Junnilan Arvo-veljen kertomat tiedot silloisen Helsingin yliopiston finanssiopin professorin Ernst Nevanlinnan "loistavasta toiminnasta". Junnila suhtautui opiskeluaikoinaan kielteisesti niin Akateemisen Karjala-Seuran kuin Isänmaallisen kansanliikkeen toimintaan.^[5]

Junnila oli aikoinaan joutunut jättämään asepalveluksen kesken terveydellisten syiden vuoksi, eikä täten saanut liikekannallepanomääräystä talvisodan syttyessä 1939. Jatkosodan alkaessa hän työskenteli toimistopäällikkönä Liikevaihtoverokonttorissa, jonka virkamiehet oli vapautettu asepalveluksesta. Vuonna 1942 Junnila aloitti Suomen Pankin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkijana ja Finanssitoimikunnan sihteerinä.^[5]

Keväällä 1945 Junnila väitteli filosofian tohtoriksi teoksellaan "Omaisuusvero vakautetun tulon lisäverotuksen toteuttajana". Samana vuonna hän luopui Finanssitoimikunnan sihteerin tehtävistä. Väitöskirjansa jälkeen Junnilan mielenkiinto alkoi suuntautua ajankohtaisempia talouspoliittisia aiheita kohti. Hän julkaisikin vuonna 1947 teoksen inflaatiosta, jota pidettiin varsin ansiokkaana ja siteerattiin laajasti. Junnila alkoi ottaa kantaa talouspolitiikan ajankohtaisiin aiheisiin ja hän toimikin Talouselämä-lehden päätoimittajana 1946–1947.^[5]

Junnila luopui työstään tutkijana Suomen Pankissa ja hänet nimitettiin Kansallis-Osake-Pankin (KOP) johtokunnan jäseneksi vuonna 1948. Samana vuonna hän toimi Turun yliopiston taloustieteen vt. professorina. Helsingin yliopiston kansantaloustieteen vt. professorin tehtäviä Junnila hoiti 1949 ja myöhemmin vuosina 1956–1959. Poliittisen toimintansa ohella Junnila toimi myös Helsingin yliopiston kansantaloustieteen dosenttina vuosina 1951–1977 ja KOP:n johtokunnan jäsenenä vuoteen 1975 saakka.^[5]

Ensimmäisen kerran Junnila oli ehdolla vuoden 1947 kunnallisvaaleissa. Häntä ei kuitenkaan vielä tuolloin tunnettu talouspiirien ulkopuolella eikä hän itse juurikaan panostanut kampanjointiin, joten paikka Helsingin kaupunginvaltuustossa jäikin saavuttamatta. Junnila valittiin kuitenkin keväällä 1949 kokoomuksen valtuuskunnan ja työvaliokunnan jäseniksi. Hän alkoi hoitaa myös kokoomuksen rahastonhoitajan tehtäviä ja toimia puolueen talousvaliokunnassa.^[5]

Vuoden 1951 eduskuntavaaleissa Junnila lähti tavoittelemaan kansanedustajan paikkaa Turun läänin pohjoisesta vaalipiiristä. Vaalikampanja oli tällä kertaa määrätietoinen ja Junnilaa mainostettiin "yrittäjäehdokkaana". Vaaleissa hän keräsi 5 408 ääntä, mikä riitti kirkkaasti läpimenoon.^[5]

Marraskuussa 1953 Junnila nimitettiin valtiovarainministeriksi pääministeri Sakari Tuomiojan hallitukseen. Hänen tehtäväkseen jäi edeltäjänsä Juho Niukkasen kireän ja epäsuositun budjettiesityksen puolustaminen. Junnila pyrki ajamaan säästäväisen budjettipolitiikan linjaa, johon saikin tukea valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana toimineelta Väinö Tannerilta. Tuomiojan hallituksen aikana säännöstelytalous purettiin lopullisesti ja esimerkiksi kahvin säännöstely päättyi 1. maaliskuuta 1954. Junnila oli itse pitkään puhunut säännöstelyn purkamisen puolesta.^[5]

Vuonna 1976 Junnila oli ainoana kokoomuslaisena mukana Uudenmaan läänin maaherran Kaarlo Pitsingin johtamassa, suurelta osin sosialidemokraateista koostuneessa valtuuskunnassa, joka vieraili Kiinassa tuon vuoden loka- ja marraskuun vaihteessa. Kiinassa elettiin juuri tuolloin erittäin mielenkiintoista vaihetta, sillä maata rautaisella otteella yli neljännesvuosisadan johtanut Mao Zedong oli kuollut syyskuun alussa ja maan johdossa käyty valtataistelu oli päättynyt Hua Guofengin johtamien "maltillisten" voittoon ja niin kutsutun neljän koplan kukistumiseen. Matkakokemuksistaan Junnila kirjoitti teoksen Kiinalainen päiväkirja. Matkaa herätti kotimaassa jo etukäteen suurta huomiota, ja erityisesti sitä paheksui kommunistien ns. taistolaissiipi. Vallinneelle suomettumisen ajalle oli kuvaavaa, että joillekin oli liikaa sen tosiseikan ilmaiseminen, että kiinalaiset pitivät Neuvostoliittoa pahimpana uhkana maailmanrauhalle.^[6].

Vuonna 1979 Junnila teki eduskunnassa aloitteen valtakunnanoikeuden kutsumiseksi koolle tutkimaan pääministeri Kalevi Sorsan osuutta ns. Salora-jutussa ja seuraavana vuonna Valcon tapauksessa, mutta molemmat raukesivat.^[7] Vaalikaudella 1983−1987 Junnila teki kolmesti eduskuntakyselyn Sorsan lausunnoista, joiden hän katsoi olleen ristiriidassa Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan kanssa. Sorsa oli tällöin arvostellut Yhdysvaltain presidentin Ronald Reaganin ulkopolitiikkaa. Erityisesti Junnila kritisoi Sorsan vappupuhetta Käpylän työväentalossa vuonna 1985, jolloin Sorsa oli nimittänyt Reaganin Strategic Defense Initiative- eli Tähtien sota -suunnitelmaa "mielettömäksi" ja moittinut Reaganin hallituksen avointa tukea Nicaraguan hallitusta vastaan taistelleille contra-sisseille.^[8][9] Junnila arvosteli myös Keskustapuolueen ns. K-linjaa ja erityisesti valtiovarainministeri Ahti Pekkalaa yrityksistä saada Neuvostoliitto puuttumaan vuoden 1982 presidentinvaaliin Ahti Karjalaisen ehdokkuuden tukemiseksi.^[10]

Junnila puuttui myös Suomen hänen mielestään epäjohdonmukaiseen äänestyskäyttäytymiseen Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa vuoden 1983 aikana, kun Suomi oli ollut mukana tuomitsemassa Yhdysvaltain hyökkäystä Grenadaan, mutta samaan aikaan äänestänyt tyhjää Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin.^[11]

Kirjassaan Etelä-Afrikka – Ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka Junnila hämmästeli Suomen tuomitsevaa suhtautumista Etelä-Afrikassa harjoitettua apartheid-politiikkaa kohtaan, kun Suomi samaan aikaan antoi kehitysapua monelle sellaiselle maalle, jonka suhtautuminen ihmisoikeuksiin oli "vielä paljon epäilyttävämpää kuin Etelä-Afrikan". Junnilan ulkopoliittinen kritiikki oli hallituksen kannalta varsin kiusallista paitsi siksi, että sitä oli miltei mahdotonta osoittaa pätemättömäksi, myös siksi, että kun Junnila käytti puheenvuoroja eduskunnassa, häntä tultiin kuuntelemaan; istuntosalin yleisölehterit olivat täynnä ja eduskuntatoimittajat valmiina kirjoittamaan raporttejaan.^[9]

Vuoden 1987 eduskuntavaaleissa Junnila jäi varasijalle^[5] ja joutui seuraamaan sivusta hallitusneuvotteluja, joiden myötä kokoomuksen 21 vuotta kestänyt oppositiokausi vihdoin päättyi.^[12] Hän nousi vielä viimeisen kerran kansanedustajaksi helmikuussa 1990 Eeva-Riitta Siitosen siirryttyä saman vuoden alussa Uudenmaan läänin maaherraksi.^[13][3] Vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Junnila ei onnistunut enää uusimaan kansanedustajan valtakirjaansa, muttei jäänyt murehtimaan putoamistaan, vaan piti sitä melkeinpä helpotuksena.^[14]

Tuure Junnila aiheutti yhdessä puoluetoverinsa Niilo Kosolan ja Maalaisliiton Lauri Sollan kanssa ns. tulitikkuäänestyksellä vuoden 1954 eniten huomiota herättäneen eduskuntaskandaalin. Junnila toimi tuolloin, helmikuussa 1954, valtiovarainministerinä. Helmikuun 12. ja 13. päivien välisen yön kestäneessä täysistunnossa, äänestettäessä SKDL:n budjetin sosiaalimenoihin tekemistä lukuisista muutosesityksistä kolmikko kiilasi tulitikulla äänestysnappinsa näyttämään jatkuvasti ei-ääntä, jolloin he saattoivat poistua istuntosalista eduskunnan kahvilaan kyllästyttyään "äänestysmaratoniin". ^[15]

SKDL:n kansanedustajat Hertta Kuusinen ja Elli Stenberg pitivät tapausta törkeänä valtiopäiväjärjestyksen rikkomisena ja vaativat asian siirtämistä perustuslakivaliokunnan tutkittavaksi. RKP:n kansanedustajan, tunnetun lakimiehen Ernst von Bornin mielestä kysymys yksittäisen ministerin tai kansanedustajan toiminnasta ei kuulunut perustuslakivaliokunnalle, ja eduskunta hyväksyi von Bornin kannan äänin 138−41 kommunistien jäädessä vähemmistöön. Puhemies K.-A. Fagerholm antoi Junnilalle, Kosolalle ja Sollalle nuhteet ja varoituksen, jolloin asia oli loppuun käsitelty.^[16]

SKDL vaati tapauksen vuoksi myös Junnilan erottamista hallituksesta, mitä myös presidentti J. K. Paasikivi oli harkinnut. Paasikivi kuitenkin pidättyi tästä keskusteltuaan pääministeri Sakari Tuomiojan − joka kylläkin oli luonnehtinut kolmikon toimintaa "uskomattomaksi" − ja Fagerholmin kanssa, koska nämä pitivät julkisia nuhteita jo hyvin ankarana rangaistuksena. Osaltaan asiaan vaikuttivat myös lähestyneet eduskuntavaalit.^[16] Junnila sai tempauksensa vuoksi poliittisilta vastustajiltaan pitkäksi aikaa haukkumanimen "Tulitikku-Junnila".^[15]

Junnila tuli tunnetuksi Kekkosen politiikan näkyvänä arvostelijana ja Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan kriitikkona. Hän otti ensimmäisen kerran kantaa Kekkosen harjoittamaan politiikkaan vuonna 1950 ilmestyneessä teoksessaan "Länsimaailman keskuksista kotoisiin huoliin". Pääministeri Kekkosen johtama punamultahallitus oli syksyllä 1951 esittänyt ns. vakauttamisohjelman, jonka tarkoituksena oli suitsia inflaatiota ja saattaa Suomen talous uudelleen kestävälle pohjalle. Eduskunnassa vasta valittu kansanedustaja Junnila kritisoi voimakkaasti ohjelmaa ja väitti Maalaisliiton alistuneen sosialidemokraattien tahtoon. Kekkonen raivostui suunnattomasti ja myöhemmin miesten kohdattua sattumalta eduskunnan hississä Kekkonen uhkasi Junnilaa käyden miltei tämän kimppuun. Kekkosen ja Junnilan kiistat käytiin lähinnä talouspoliittisista aiheista. Ulkopoliittisen linjan kritisointi alkoi vasta Kekkosen tultua presidentiksi vuonna 1956.^[17][18]

Eräässä vaiheessa kokoomusta jakoi kiista siitä, miten Kekkosen idänpolitiikkaan pitäisi suhtautua. Junnila kuului siihen kokoomuksen ryhmittymään, joka ei asettunut Kekkosen taakse. Kokoomus oli ulkopoliittisessa paitsiossa siksi, että se oli pyrkinyt estämään Urho Kekkosen uudelleenvalinnan tasavallan presidentiksi toiselle kaudelle 1962 osallistumalla Honka-liittoon, joka raukesi 1961 noottikriisissä.

Vielä vuoden 1968 vaaliin kokoomus asetti oman presidenttiehdokkaan, Matti Virkkusen. Vasta puheenjohtaja Juha Rihtniemen aikana kokoomus alkoi muuttua Kekkos-puolueeksi muiden suurten puolueiden tapaan kannattaen jo 1973 Urho Kekkosen valintaa neljännelle kaudelle ilman presidentinvaalia poikkeuslailla vuosiksi 1974–1978 ETYKin varmistamiseksi. Junnila vastusti vuoden 1973 poikkeuslakia ja julkaisi "Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla – Poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta" -pamfletin, missä hän kävi läpi poikkeuslakimenettelyn eri vaiheita.^[19]

Kokoomuksen sisällä alkoi 1970-luvulla olla kova halu päästä hallitukseen. Rihtniemen yllättävän kuoleman jälkeen vuonna 1971 puheenjohtajaksi valittu Harri Holkeri ja remonttimiehet halusivat poistaan kokoomuksen Kekkos-vastaisen leiman, mikä johti Junnilan ja muiden kokoomuksen Kekkos-kriittisten aseman vaikeutumiseen.^[19] Remonttimiehiin kuulunut Juha Vikatmaa vaati keväällä 1973 erityisen kiivaasti Harri Holkeria erottamaan Junnilan, Raimo Ilaskiven, Pentti Mäki-Hakolan ja muut oikeistosiiven edustajat puolueesta ja uhkasi Holkeria muussa tapauksessa taloudellisilla seuraamuksilla. Painostus ei kuitenkaan tehonnut Holkeriin, joka oli jo muutoinkin kyllästynyt Vikatmaan sooloiluun. Holkerin mielestä Vikatmaa oli jopa myymässä kokoomusta keskustan K-linjalle.^[20]

Vuoden 1978 presidentinvaaleissa kaikki merkittävimmät puolueet, mukaan lukien kokoomus, tukivat presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalintaa. Junnila ei halunnut olla tässä näytelmässä millään tavoin mukana ja kieltäytyi asettumasta kokoomuksen valitsijamiesehdokkaaksi. Ilkka Kanervan johtamat kokoomusnuoret pitivät Junnilan menettelyä kekkosvastaisena toimintana, jollaisen kokoomuksen puoluevaltuusto oli syksyllä 1977 kieltänyt, ja vaativat Junnilan erottamista puolueesta. Puheenjohtaja Harri Holkeri kävi puhumassa Junnilan asiasta Kekkosen kanssa Tamminiemessä, mutta Kekkonen esti Junnilan erottamisen, koska muutoin tästä saattaisi tulla eräänlainen ulkopoliittinen marttyyri.^[21]

Junnila oli ehdolla vuoden 1979 eduskuntavaaleissa saaden 4 642 ääntä, mikä ei riittänyt kansanedustajan paikan uusimiseen. Kokoomuksen puoluevaltuuston keväällä 1978 tekemän päätöksen mukaan puolueen kansanedustajaehdokkaiksi aikovat joutuivat allekirjoittamaan sitoumuksen Paasikiven-Kekkosen linjan mukaisen politiikan noudattamisesta. Uhkauksen edessä Junnila allekirjoitti sitoumuksen huomauttaen kuitenkin painokkaasti sen olevan vaalilakien ja valtiopäiväjärjestyksen vastainen. Satakunnan kokoomusnuoret levittivät eduskuntavaalien alla ainakin Porissa ja Raumalla monistetta, jossa äänestäjiä kehotettiin huolehtimaan siitä, ettei Junnilan kaltaista "vaalipiiristään vieraantunutta kansanedustajaa" enää valittaisi eduskuntaan. Satakunnan kokoomuslaisista ehdokkaista eduskuntaan pääsivät Aila Jokinen, Matti Pelttari ja Toivo T. Pohjala, ja Junnila jäi neljännelle sijalle. Junnila itse arveli pelottelua suuremmaksi syyksi putoamiselleen kuitenkin biologiset syyt, sen kylmän tosiasian, että hänen vanhat äänestäjänsä alkoivat kuolla ja nuoret äänestivät nuorempia ehdokkaita.^[22] Toisaalta eduskunnasta putoamisen myötä Junnilalla oli jälleen aikaa kirjallisille töille, ja niinpä hän alkoi laatia muistelmiaan ja kokonaisvaltaista esitystä Venäjän vallan laajenemisen historiasta.^[23]

Seuraavissa vuoden 1983 vaaleissa Junnila teki paluun eduskuntaan. Tuona aikana presidentti Kekkonen oli ehtinyt poistua politiikan näyttämöltä ja tasavallan presidentiksi oli valittu sosialidemokraattien Mauno Koivisto. Vaalikaudella 1983–1987 Junnilan kritiikki suuntautuikin enemmän sosialidemokraatteihin.^[5] Vaikka Junnila ei pitänytkään Koivistoa erityisen suurena kokoomuksen ystävänä, hän antoi tälle tunnustuksen siitä, että äänestäjien vuoden 1987 eduskuntavaaleissa ilmaisema tahto tunnustettiin ja kokoomus kelpasi hallitukseen siinä missä muutkin puolueet.^[24]

1990-luvulla Junnila tuki valtiovarainministeri Iiro Viinasen ajamaa tiukkaa talouspolitiikkaa; tosin hänen mielestään julkisen talouden rönsyjä olisi ollut varaa karsia vieläkin kovemmalla kädellä. Suomen jäsenyyttä Euroopan unionissa Junnila kannatti voimakkaasti niin taloudellisista kuin turvallisuuspoliittisistakin syistä. Suomen mahdolliseen jäsenyyteen sotilasliitto Natossa Junnila ei ottanut suoraan kantaa, mutta myönsi kaipaavansa Suomelle jonkinlaista selkänojaa, "ettei oltaisi niin hirvittävän yksin kuin 30. marraskuuta 1939, jolloin Stalinin armeijat hyökkäsivät".^[14]

Junnila kirjoitti kansantaloustieteellisiä tutkimuksia ja mielipidekirjoja, muun muassa ulkopoliittisia pamfletteja, joissa käsitteli yhteenvetomaisesti muun muassa Neuvostoliittoa ja kommunismia sekä Suomen ulkopolitiikkaa ja vallankäyttöä Suomessa. Lisäksi hän kirjoitti Etelä-Afrikan apartheid-järjestelmää puolustavan pamfletin, jonka otsikossa ironisesti viitataan ihmisoikeuksiin: "Etelä-Afrikka – ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka".

• Junnila, Tuure & Modeen, G.: Fyysillisten henkilöiden verorasitus Suomessa vuosina 1938 ja 1945. Suomen pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos, 1945.
• Inflaatio. (1. osa) Suomen pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos, 1947.
• Länsimaailman keskuksista kotoisiin luoliin – esseen tapaisia talouspoliittisista ja vähän muistakin kysymyksistä. WSOY, 1950.
• Alas akatemia – kulttuuripoliittinen ajankuva Nyky-Suomesta. Helsinki: Alea-kirja, 1967.
• Devalvaatiosta devalvaatioon – vuosikymmen 1957–1967 suomalaista talouspolitiikkaa. WSOY, 1970. ISBN 951-0-01958-5
• Kiinalainen päiväkirja – matkahavaintoja Maon jälkeisessä Kiinassa. Tampere: Kustannuspiste, 1977. ISBN 951-95191-9-X
• Myrskyinen vuosisata lähenee loppuaan. Helsinki: Raud, 1997. ISBN 952-9689-10-1

• Jäädytetty demokratia. Jyväskylä: Gummerus, 1960.
• Noottikriisi tuoreeltaan tutkittuna. WSOY, 1962.
• Suomen taistelu turvallisuudestaan ja puolueettomuudestaan – katsaus Suomen ulkopolitiikkaan maan itsenäisyyden aikana. WSOY, 1964.
• Suomen itsenäisyydestä on kysymys – viime vuosien suomalaisen politiikan erittelyä. WSOY, 1971. ISBN 951-0-01959-3
• Vallankaappaus lain ja oikeuden varjolla – poikkeuslakitaistelu lain vastustajan näkökulmasta. Rauma: Länsi-Suomi, 1973.
• Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa – poliitikon ja pankkimiehen omakuva. WSOY, 1980. ISBN 951-0-10175-3
• Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan. Helsinki: Alea-kirja, 1985. ISBN 951-9429-06-9

• Viimeinen imperiumi – Venäjän vallan laajenemisen historia. Tampere: Kustannuspiste, 1980. ISBN 951-95489-8-X
• Neuvostoliiton kriisi. Helsinki: Kirjayhtymä, 1990. ISBN 951-26-3469-4
• Utopia luokattomasta yhteiskunnasta – luokkavastakohdat ja luokkataistelu Itä-Euroopan sosialistisissa maissa. WSOY, 1982. ISBN 951-0-11461-8

• Etelä-Afrikka – ihmisoikeudet – Suomen ulkopolitiikka. Helsinki: Alea-kirja, 1988. ISBN 951-9429-40-9

• Georg C. Ehrnrooth
• Kullervo Rainio
• Perustuslaillinen oikeistopuolue

• Junnila, Tuure: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan. Helsinki: Alea-kirja, 1985.
• Junnila, Tuure: Toisinajatteleva Kekkosen tasavallassa. Porvoo: WSOY, 1980.

• Alavaikko, Mika & Lyytinen, Jaakko: Vastavirtaan uiva lohi – fil. tohtori Tuure Junnilan haastattelu. Poleemi, s.a. Helsingin yliopiston poliittisen historian opiskelijat POLHO ry. Artikkelin verkkoversio.
• Nummivuori, Petri: Nuori konservatiivi: Tuure Junnila ja hänen poliittinen toimintansa vuoteen 1956. (Väitöskirja) Helsingin yliopisto, 2006. ISBN 952-92-0186-9 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Nummivuori, Petri: Oikeistolainen: Tuure Junnilan elämäkerta. Helsinki: Ajatus, 2009. ISBN 978-951-20-7636-9

• Uola, Mikko: Junnila, Tuure (1910–1999). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 13.5.2015. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
• Tuure Junnilan muistokirjoitus Helsingin Sanomissa. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Tuure Junnila Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
• Tuure Junnila Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
• Tuure Junnila. Yle Elävä arkisto.

Auktoriteettitunnisteet Kansainväliset FAST ISNI VIAF WorldCat Kansalliset Suomi (KANTO) Yhdysvallat Alankomaat Henkilöt Kansallisbiografia Biografiskt Lexikon Eduskunta Yle Uppslagsverket Finland Biografiasampo