Afganistanin sota

Tämä artikkeli käsittelee Afganistanin vuosien 1979–1989 sotaa. Sanan muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Afganistanin sota
Päivämäärä:

24. joulukuuta 1979 – 15. helmikuuta 1989

Paikka:

Afganistan

Lopputulos:

Neuvostoliiton kyvyttömyys tukahduttaa Afganistanin Mujahideen-kapinaa

  • Neuvostoliiton vetäytyminen, sota jatkuu
Osapuolet

Jihadin lippu. Mujahideen-sissit
Tukijat:

 Neuvostoliitto
 Afganistanin demokraattinen tasavalta

Komentajat

Jihadin lippu. Abdul Haq
Jalaluddin Haqqani
Gulbuddin Hikmatyar
Ismail Khan
Ahmad Shah Massoud

Neuvostoliitto Sergei Sokolov
NeuvostoliittoValentin Varennikov
NeuvostoliittoBoris Gromov
Afganistanin demokraattisen tasavallan lippu. Babrak Karmal
Afganistanin lippu, joka oli käytössä vuosina 1979–1987 Mohammad Najibullah
Afganistanin lippu, joka oli käytössä vuosina 1979–1987 Abdul Rashid Dostum

Vahvuudet

150 000–250 000 Mujahideen-taistelijaa [1][2]

40 000 Afganistanin tasavallan sotilasta ja 115 000 neuvostosotilasta

Tappiot

1,3 miljoonaa kuollutta, pääasiassa siviilejä

noin 6 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi[3]

Neuvostoliitto:
14 453 kaatunutta
53 753 haavoittunutta
265 kadonnutta

Afganistan:
18 000 kaatunutta

Neuvostojoukkojen kuorma-autojen jäännöksiä Kandaharissa vuonna 2002.

Afganistanin sota käytiin Neuvostoliiton, sen tukeman Afganistanin demokraattisen tasavallan ja tätä vastustavien konservatiivisten muslimien ja heimojen välillä. Kesään 1978 mennessä Itä-Afganistanista alkanut kapina oli levinnyt maanlaajuiseksi. Loppuvuodesta Afganistan ja Neuvostoliitto solmivat YYA-sopimuksen.[4] 24. joulukuuta 1979 Neuvostoliiton laskuvarjojoukot miehittivät Kabulin, tappoivat Hafizullah Aminin ja vaihtoivat pääministeriksi maanpaossa olleen Babrak Karmalin. Lopulta neuvostoliittolaisia soti maassa 120 000.[4]

Kommunistihallintoa vastaan taistelleita muslimisissejä nimitettiin nimellä mujahideen. He saivat tukea muun muassa Pakistanista, arabimaista ja Yhdysvalloista. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin miehityksen vuoksi merkittäviä talouspakotteita ja vuoden 1980 Moskovan olympialaisiin kohdistui laaja boikotti. Kylmä sota saavutti 1980-luvun alussa uuden lakipisteensä. Neuvostoliitto vetäytyi pahoin raunioituneesta maasta 1989. Ihmisiä oli kuollut 1,3 miljoonaa ja noin kuusi miljoonaa eli pakolaisina.[5] Sota aiheutti suhteellisesti ottaen maailman laajimman muuttoliikkeen sitten toisen maailmansodan.[6]

Neuvostojoukkojen vetäydyttyä taistelut jatkuivat sisällissotana. Huhtikuussa 1992 mujahidin-joukot valtasivat Kabulin.

Taustaa: Kylmä sota ja Afganistanin sekasorto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afganistanin sotaan johti pitkäaikainen kehitys, johon liittyivät Etykiin liitetyn Helsingin hengen haihtumisesta huonontuneet suurvaltasuhteet, varustelukierre ja Neuvostoliiton tarve osoittaa voimaansa. Yleisesti 1970-luvun loppua kohti Vietnamin sodassa tappion kärsinyt Yhdysvallat vaikutti sotilaallisesti heikolta ja Neuvostoliitto vastaavasti vahvemmalta supervallalta.[7]

Afganistania pidettiin Neuvostoliittoon päin kallellaan olevana sitoutumattomana maana. Länsimaissa sen oletettiin kuitenkin olevan suurvaltojen varsinaisten hegemoniatavoitteiden ulkopuolella. Maata pidettiin yleisesti varsin vaikeasti kontrolloitavana köyhyydestä, sosiaalisesta pirstaleisuudesta ja vuoristoisuudesta johtuen. Se oli silti vahvasti Neuvostoliiton luotottama ja taloussuhteet pohjoiseen suurvaltanaapuriin olivat olleet maalle elintärkeät koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan.[8][9]

Dauod Khanin tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afganistanin tapahtumat alkoivat vyöryä eteenpäin vuonna 1973, kun entinen pääministeri, kuningas Mohammad Zahir Shahin serkku, prinssi Mohammed Daoud Khan, kaappasi maassa vallan ja julisti sen tasavallaksi. Vallan kaapannut Dauoud Khan keskitti vallan itselleen. Hän toimi presidenttinä, pää-, puolustus- ja ulkoministerinä. Demokratiaa ei ylläpidetty edes kulissina[10].

Daoud Khanin tukena kaappauksessa oli maan kommunistisen puolueen (PDPA eli HDKA) Parcham-siipi ja uuden hallituksen ministereinä oli alkuun kuusi Parchamin tukijaa.[11] Lisäksi korkeiksi virkamiehiksi nimitettiin kommunisteja. Parchamin johtohahmo Babrak Karmal piti kuitenkin etäisyyttä uuteen hallintoon.[10]

Uutta hallintoa tukivat armeija ja suurten kaupunkien väestö. Dauod Khanilla oli mielessään kunnianhimoinen ohjelma Afganistanin modernisoimiseksi. Ensiksi ryhdyttiin toteuttamaan maareformia. Maaomaisuuden suuruudelle asetettiin yläraja ja esimerkkiä näyttääkseen Dauod Khan luopui perintömaistaan. Reaalipoliitikkona hän ei kuitenkaan halunnut suututtaa suurmaanomistajia, joten näiden menetykset korvattiin valtion varoista.[12].

Vuonna 1974 presidentti iski islamisteihin. Kesän tehoiskussa useimmat Kabulin islamistijohtajista joutuivat vankilaan. Heinäkuussa 1975 ”muslimiveljet” julistivat kaatavansa tasavallan ja perustavansa islamilaisen valtion.[13] Islamistien joukot eivät kuitenkaan muodostaneet minkäänlaista vakavaa uhkaa hallituksen armeijalle, osittain siksi, että niiden johtajilla oli keskenään vakavia erimielisyyksiä siitä, millaista islamintulkintaa tulisi noudattaa. Kun neuvostojoukot tulivat viisi vuotta myöhemmin, heitä vastassa oli Pakistania tukikohtanaan pitävä jo taistelukokemusta hankkinut vastarintaliike.[14]

Vuonna 1975 kommunistit erotettiin hallituksesta ja samana vuonna Neuvostoliitossa vieraillut Mohammed Daoud Khan riitautui Leonid Brežnevin kanssa. Presidentti oli sitä mieltä, että Neuvostoliiton ote maasta oli jo liian tiukka ja tämä vaarantaisi maan perinteisen puolueettomuuspolitiikan. Brežnev syytti Daoud Khania liukumisesta arabirahoituksen turvin länsileiriin, mikä oli lähestulkoon petturuutta.[15] Afganistanin hallitus solmi tämän jälkeen kauppasuhteita Iranin ja Intian kanssa.[16] Daoud Khanin ajatuksena oli ottaa etäisyyttä kommunistiblokista, mutta olla myöskään sitomatta Afganistania länsileiriin.[15]

Presidentti Daoud Khan pyrki patoamaan kommunismia erottamalla kommunisteja korkeiden virkamiesten paikoilta ja siirtämällä heitä provinsseihin vähämerkityksellisiin virkoihin. Kaupunkien marxilaistunutta keskiluokkaa hän kosiskeli omaksumalla näiden retoriikkaa ja omimalla heidän poliittista asialistaansa. Tammikuussa 1977 astui voimaan perustuslaki, joka puhui ”kansasta” ja ”riistäjistä” ja pyrki kansallistamaan pankit ja tuotantolaitokset. Tässä vaiheessa Daoudin hyökkäys kommunisteja vastaan ei ollut enää Afganistanin sisäinen asia. Neuvostoliitto painosti kommunistien eri ryhmittymiä jättämään vihamielisyytensä väliin ja liittoutumaan presidentin hallintoa vastaan.[17]

Vuoden 1977 lopulla maan tilanne kiristyi, kun hallitus oli tehnyt maasta yksipuoluevaltion ja kävi vasemmistolaisia ryhmiä vastaan. Kommunistit ja muut vasemmistolaiset olivat innolla tukeneet presidenttiä tämän hyökätessä monarkisteja ja islamisteja vastaan ja tiesivät mikä heitä häviön koittaessa odottaisi. PDPA yhdistyi virallisesti heinäkuussa 1977.[15]

Saur-vallankumous

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Saur-vallankumous
Neuvostoliiton hyökkäysreitit.

27. huhtikuuta 1978 kommunistinen PDPA aloitti vallankaappauksen Kabulissa armeijan tuella ja Daoud syöstiin vallasta ja maa julistettiin demokraattiseksi tasavallaksi.[13] Vallankumous tai -kaappaus on saanut nimensä tapahtumakuukauden paštunkielisestä nimestä eli saur-kuukaudesta (suom. härkä). Vallankumous oli lyhyt ja väkivaltainen. Presidentti perheineen ja lähimpine avustajineen surmattiin ja haudattiin joukkohautaan. Vallankumouksen johdossa oli paljolti samoja henkilöitä kuin vuonna 1973, jolloin kuningas syöstiin vallasta, kuten ilmavoimien kenraali Abd-a-Quadir Dagarwal.[18] Miten paljon Neuvostoliitto ohjaili Saur-vallankumousta on edelleen epäselvää. Kreml on todennäköisesti tiennyt kommunistien suunnitelmista, mutta ei ole ohjaillut niitä. Kommunistihallinnosta Neuvostoliitto sai lopulta enemmän harmia kuin omapäisestä Daoud Khanista.[19]

Virallisesti vallan otti Afganistanin demokraattisen tasavallan vallankumousneuvosto, joka koostui PDPA:n keskuskomiteasta sekä korkeista upseereista. Nur Mohammed Taraki julistettiin valtionpäämieheksi. Perinteisiä arvoja ei haluttu ärsyttää ja maata luvattiin hallita ”islamin periaatteiden nimeen”. Hallituksen tiedonannot annettiin ”Jumalan nimessä”. Suurimmalle osasta kansaa uuden hallinnon periaatteet tuntuivat vierailta ja he pitivät tapahtunutta eliitin välienselvittelynä.[20]

Kommunistien valta ei ollut kuitenkaan maassa varmistettu. Loppuvuodesta 1978 hylättiin valtaannousun jälkeiset varovaiset ja perinteitä kunnioittavat julkilausumat. Kaikki viittaukset islamiin lopetettiin ja tilalle otettiin kommunistinen retoriikka. Maan perinteinen trikolorilippu otettiin pois käytöstä ja tilalle otettiin neuvostotyylinen punalippu.[21] Kommunistit halusivat laajentaa kannatustaan kaupungeista maaseudulle aloittamalla lukutaitokampanjan sekä radikaalin maareformin.[21] Heidän radikaalit, monia paikallisia perinteitä rikkovat marxilaiset reforminsa kohtasivat alusta alkaen kovaa vastustusta ja mujahideen-sissit nousivat kapinaan hallitusta vastaan. Myös armeijan yksiköitä liittyi kapinallisiin. Lisäksi kommunistit olivat sisäisesti jakautuneet kahteen ryhmittymään, jotka olivat Nur Muhammad Tarakin ja Hafizullah Aminin johtama Khalq (suom. Kansa) sekä Babrak Karmalin johtama Parcham (suom. Lippu).[9][22] Tilanteen monimutkaisuutta kuvastaa se, varsinkin Pakistan ja Saudi-Arabia olivat jo pitkin 1970-lukua kasvattaneet omaa vaikutusvaltaansa alueella tukemalla islamistisia ryhmiä, jotka olivat vastustaneet Neuvostoliittoa.[23]

Sekasortoiseen tilaan ajautuneen maan uudessa kommunistijohdossa käytiin valtataistelua. Kesällä 1978 Tarakin ja Aminin Khalq-suuntaus syrjäytti parchamilaiset maan johdosta. Parchamin johtohahmo Karmal joutui suurlähettilääksi Prahaan. Samana syksynä parchamilaisia alettiin vangita vallankaappausyrityksestä syytettynä ja Babrak Karmal haki turvapaikkaa Neuvostoliitosta.

Amin vahvisti asemiaan 1979 aikana valtataistelussa Tarakin kustannuksella nousten pääministeriksi. Syyskuussa 1979 Taraki ja Karmal tapasivat salaa Moskovassa sopien Aminin syrjäyttämisestä ja Karmalin paluusta. Amin kuitenkin ehti ensimmäisenä syrjäyttämään Neuvostoliiton tukeman Tarakin ja tämän kannattajat.[24] Tarakin kohtalo oli menettää henkensä Aminin toimeksiannosta, kun Aminin miehet tukehduttivat hänet tyynyllä. Kansalle annettu virallinen tiedonanto kertoi Tarakin menehtyneen sairauteen.[25] Seuraavaksi Amin teki itsestään maan presidentin. Vuoden 1979 aikana Aminin johdolla käyty taistelu mujahideen sissejä vastaan ei ollut erityisen menestyksekäs ja sotilaallista toimintaa yritettiin tehostaa. Armeijan tehokkuus oli kuitenkin suuresti heikentynyt aikaisemmasta tasosta. Miesvahvuus oli vähentynyt 100 000 miehestä noin 30 000:een vuoden 1979 loppuun mennessä karkuruuden ja puhdistusten johdosta. Lisäksi korkeiden upseerien virkoja täytettäessä oli ajateltu enemmän poliittista oikeaoppisuutta kuin ammatillista pätevyyttä.[25] Aminin kommunistihallinto muuttui entistä enemmän väkivaltaan nojaavaksi ja muun muassa islamisteja teloitettiin.[26]

Omaa kansaa yritettiin rauhoittaa syyttämällä kaikista vaikeuksista syrjäytettyä Tarakia. Julkisuuteen annettiin hänen teloituttamansa 12 000 ihmisen nimet ja hallinto ryhtyi kunnostuttamaan moskeijoita. Amin yritti julkisissa esiintymisissään näyttäytyä oikeudenmukaisena hallitsija ja lopetti inhotun salaisen poliisin. Tilalle hän tosin perusti ”Työläisten tiedusteluinstituutin” jatkamaan lakkautetun poliisin työtä. Kansa ei ollut enää hämättävissä eikä yksikään kapinallisryhmä vastannut hallituksen rauhantunnusteluihin.[27]

Afganistanin ja Neuvostoliiton suhteet olivat katketa, kun Amin kieltäytyi Neuvostoliiton neuvoista tilanteen rauhoittamiseksi ja hallituksensa vakauttamiseksi.[4] Neuvostoliiton johto alkoi olla kyllästynyt Amin hallintoon ja tämän kyvyttömyyteen toimia yhteistyössä niin kommunistileirin kuin kenenkään muunkaan kanssa. Suunnitelmissa oli suorittaa Kabulissa jonkinlainen palatsivallankumous, mutta Amin pysyi koko ajan tapahtumien edellä. Kreml otti loukkauksena Aminin marraskuussa 1979 antaman määräyksen, jossa hän käski Neuvostoliiton suurlähettilään poistua maasta. Samassa kuussa puna-armeijan marsalkka Sergei Sokolov ryhtyi keskittämään joukkoja rajan pintaan Temeziin, Uzbekistanin neuvostotasavaltaan.[28]

Samana vuonna 1979 naapurimaa Iranissa alkanut vallankumous muuttui islamistiseksi, mikä sinetöitiin joulukuussa säädetyllä teokraattisella perustuslailla, jolla ajatolla Khomeini nostettiin maan korkeimmaksi johtajaksi.

Neuvostoliiton miehitys alkaa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostojohtoa huolestutti heikosti mennyt sota mujahideen-sissejä vastaan. Afganistanin hallitus pyysi Neuvostoliitolta jatkuvasti lisää rahallista ja aseellista tukea, mutta ei suostunut ohjattavaksi Moskovasta. Aminin kaappaus sai maiden välit erityisen kireäksi, Neuvostoliiton tuettua tappiolle jäänyttä ryhmää valtapuolueen sisällä. Aminin kommunismi oli nationalistissävytteistä, ja hänen radikaalin uudistuspolitiikkansa nähtiin Neuvostoliitossa vaarantavan neuvostomielisen hallinnon jatkuvuuden, pyrkimyksenä oli vähentää riippuvuutta Neuvostoliitosta ja kehittää kommunismia Kiinaan turvaten.[29] Kremlissä Aminin epäiltiin jopa suunnittelevan liittoutumista Yhdysvaltojen kanssa.[30] Lisäksi pelättiin, että Iranin islamilainen vallankumous voisi saada kannatusta Afganistanissa ja levitä sieltä Neuvostoliiton islamilaisiin tasavaltoihin, kuten Turkmenistaniin ja Uzbekistaniin.[19]

Andrei Gromyko esitti politbyroon kokouksessa vuonna 1979, että Afganistania ei voida missään nimessä menettää. Hän esitti, että Neuvostoliitto tekee maahan sotilaallisen intervention. Esitystä kannattivat Konstantin Tšernenko, Juri Andropov ja Mihail Suslov. Asevoimien yleisesikunnan päällikkö, marsalkka Nikolai Ogarkov vastusti esitystä jyrkästi. Leonid Brežnev oli aluksi empivä ja kahden vaiheilla mutta vahvisti päätöksen interventiosta. [31]

Neuvostoliiton taistelujoukkoja siirtyi ilmateitse Kabulin pohjoispuolelle Bagramin lentokentälle ja ne ottivat haltuunsa Salangin maantietunnelin ja Bagramin ja Kabulin lentokentät. 24. joulukuuta kolme divisioonaa valtasi Bagramin, Kabulin, Kandaharin ja Heratin lentokentät. Amin tervehti tapahtumaa tyytyväisenä, sillä jo Taraki oli toivonut että Neuvostoliitto lähettäisi maahan hallituksensa avuksi sotilaita.[32]Spetsnaz-kommandot valtasivat Kabulin viestiyhteydet. 27. joulukuuta Neuvostoliiton neuvonantajat järjestivät juhlaillalliset valtion johdolle — kaikki pidätettiin, samoin kävi armeijan johdolle. 700 KGB:n Alfa-sotilasta afgaaniunivormuissa hyökkäsi presidentin palatsiin Kabulissa, ja Hafizullah Amin perheineen murhattiin. Alun perin Amin piti vain huumata ja sen jälkeen vangita.[32] Neuvostoliiton uutistoimisto Tass totesi propagandistiseen sävyyn: ”Hafizullah Aminin ja hänen apureittensa sekä amerikkalaisen imperialismin verinen klikki on syösty vallasta”.[33]

Neuvostoliiton 40. armeijan päämaja Kabulissa vuonna 1987. Ennen miehitystä se oli Tajbegin palatsi.Hafizullah Amin surmattiin rakennuksessa.

Kremlin päätöksellä nostettiin Neuvostoliitossa maanpaossa ollut Babrak Karmal Afganistanin johtoon. Hänestä tuli 28. joulukuuta 1979 presidentti, pääministeri ja kommunistipuolueen pääsihteeri.[34] Afganistanin nukkehallitsijan otettu nimi Babrak Karmal merkitsi ”työläisten ystävää”.[35] Samana päivänä useat Neuvostoliiton maavoimien motorisoidut divisioonat ylittivät Afganistanin rajan. Peruste suureen sotilaalliseen operaatioon saatiin vetoamalla läpinäkyvästi Afganistanin kanssa solmittuun YYA-sopimukseen ja Afganistanin hallituksen pyyntöön. Näin Brežnevin oppia sovellettiin Itä-Euroopan lisäksi myös Afganistanissa. Perinteiseen neuvostotyyliin suoritettiin myös avunpyynnön konkreettinen lavastus, tosin tällä kertaa jossain määrin kömpelösti. Babrak Karmalin nauhoitettu "Afganistanin hallituksen avunpyyntö" lähetettiin Neuvostoliiton alueella (Uzbekistanissa) sijainneen neuvostoarmeijan operaation johtokeskuksen radioaseman välityksellä.[36] Neuvostoliiton suunnitelmana oli nostaa itselleen mieluinen hallitus valtaan Kabulissa, vakauttaa tilanne nopeasti ja poistua maasta. Sissisodalta uskottiin vältyttävän esittelemällä sisseille massiivista sotilaallista voimaa. Paikallista kulttuuria ja asukkaiden uskonnollisia tunteita ei haluttu loukata ja rivimiehet koottiin Neuvostoliiton kirgiisi-, uzbekki-, turkmeeni-, ja tadžikkisotilaista. Tästä luovuttiin varsin pian sillä kyseisten kansallisuuksien edustajat paitsi karkasivat puna-armeijasta, mutta myös liittyivät afgaanitaistelijoihin.[37]

Reaktiot miehitykseen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton sotatoimien herättämä yleinen pahennus tuli selvästi esiin asian YK-käsittelyssä. Afganistanin miehitystä käsiteltiin tammikuun alussa vuonna 1980 43 maan aloitteesta YK:n turvallisuusneuvostossa. Neuvostoliitto kaatoi odotetusti veto-oikeudellaan päätöslauselmaehdotuksen, jossa vaadittiin vieraiden joukkojen vetämistä maasta. Yleiskokouksen asiaa koskeva päätöslauselmaehdotus, jossa tosin Neuvostoliittoa ei mainittu suoraan nimeltä, oli merkittävä arvovaltatappio Moskovalle. YK:n yleiskokouksen käsittelemissä asioissa oli pitkän aikaa äänestetty käytännössä niin, että länsi oli usein jäänyt äänestyksissä tappiolle sosialististen ja kolmannen maailman maiden ollessa yhteisessä rintamassa. Nyt 14. tammikuuta 1980 päätöslauselmaa kannatti 104 maata, 18 äänesti vastaan ja 18 pidättäytyi äänestyksestä.[38] Pidättäytyneiden maiden joukossa olivat muun muassa Varsovan liittoon kuulunut, mutta omia polkujaan kulkeva stalinistinen Romania ja suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysyttäytynyt puolueeton Suomi ainoana länsieurooppalaisena maana, Intia, Nicaragua, Kypros sekä joukko kolmannen maailman maita.[39]

Neuvostosotilas Afganistanissa.

Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter ei tyytynyt Neuvostoliiton tuomitsemiseen YK:ssa vaan ryhtyi laajoihin rankaisutoimiin. Diplomatian saralla toimenpiteisiin kuului Moskovan suurlähettilään kutsuminen kotiin. Neuvostoliittoa vastaan suunnattiin myös laajat taloudelliset pakotteet, jotka koskivat muun muassa viljan vientiä ja korkeaa teknologiaa. Moskovan kesän 1980 olympialaisia vastaan ryhdyttiin hankkimaan laajaa boikottirintamaa. Lisäksi strategisten aseiden rajoittamiseen tähdännyt SALT II -sopimus jäi ratifioimatta Yhdysvaltain senaatissa. Pidemmällä aikavälillä Yhdysvallat heräsi vastaamaan entistä tiukemmin Neuvostoliiton asevarusteluun. Tämä asevarustelukierre imi jo muutenkin taloudellisesti pysähtyneen Neuvostoliiton voimavaroja siinä määrin, että se joudutti maan myöhempää hajoamisprosessia.[40]

Yhdysvaltain tuki afgaanitaistelijoille jäi Jimmy Carterin presidenttikaudella melko vaatimattomaksi. Ronald Reaganin tultua presidentiksi vuonna 1981 avun määrä kasvoi.[41] Virallisesti Yhdysvallat oli kieltänyt aseellisen tukensa afgaanitaistelijoille ja toimitti heille ainoastaan neuvostovalmisteista aseistusta. Tätä saatiin ostettua Neuvostoliiton entisestä liittolaismaasta Egyptistä. Lopulta mentiin niin pitkälle, että Kiinassa ryhdyttiin valmistamaan kopioita neuvostomallisista aseista, jotka leimattiin kopioilla neuvostoliittolaista leimoista.[41]

Eurooppalaisesta näkökulmasta katsoen voitiin viimeistään nyt todeta asioiden vakava tila: Varsinkin oikeisto- ja konservatiivipuolueiden taholla tiedettiin, että kylmä sota oli jäädyttänyt ilmapiirin ja liennytys oli päättynyt. Margaret Thatcherin johtama Ison-Britannian konservatiivipuolue oli etulinjassa puuhaamassa pakotteita Neuvostoliitolle.[42] Länsi-Saksan Kristillissosiaalisen unionin (CSU) puheenjohtaja Franz-Josef Strauss sai uutta puhtia suomettumispuheilleen peläten koko Euroopan kattavaa Neuvostoliiton kauko-ohjausta ja totesi: ”Euroopasta oli tulossa jonain päivänä suuri Suomi.”[43]

Saudi-Arabia reagoi neuvostomiehitykseen tarjoamalla vastarintataistelijoille merkittävää rahallista apua. Sen motiivit olivat kahdenlaiset: toisaalta haluttiin padota jumalattomana pidetyn, aggressiivisen Neuvostoliiton eteneminen, toisaalta kanavoimalla apua sunnalaisille paštuille haluttiin heikentää Iranin vaikutusvaltaa.[44] Saudi-Arabiassa ajateltiin, että Neuvostoliiton seuraavana hyökkäyskohteena Afganistanin jälkeen olisi Iran ja Persianlahti. Iranista taas oli saudien mielestä tullut islamilaisen vallankumouksensa jälkeen liian suosittu ja vaikutusvaltainen šiialaisten parissa.[44]

Suomen asenne

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ulkopoliittisen johdon kommenteissa Afganistanin miehityksen johdosta vuoden 1980 ensimmäisinä päivinä ei sanallakaan arvosteltu Neuvostoliiton toimintaa. Ulkoministeri Paavo Väyrysen johdolla, mutta todennäköisesti alivaltiosihteeri Keijo Korhosen johdatuksella ulkoministeriö muotoili lausunnon, jonka mukaan Neuvostoliiton väliintulo perustui Neuvostoliiton ja Afganistanin keskinäiseen sopimukseen ja afgaanien avunpyyntöön. Suomen asenne herätti välittömästi kansainvälistä huomiota, ja muiden muassa Ison-Britannian Helsingin-suurlähettiläs kävi ulkoministeriössä esittämässä hämmästyksensä. Hänen mielestään kaikista maailman maista juuri Suomen olisi luullut talvi- ja jatkosodan kokemusten nojalla huolestuvan neuvostojoukkojen tunkeutumisesta pieneen naapurimaahan. Presidentti Urho Kekkonen, jolle ministerineuvos Viktor Vladimirov kävi Tamminiemessä kertomassa asiasta, totesi miehityksen saattaneen Suomen erittäin hankalaan tilanteeseen, koska Suomi ei voisi mitenkään tukea Neuvostoliiton toimia ja puolueettomanakin olisi vaikea esiintyä. Seuraavana päivänä suurlähettiläs Vladimir Sobolev kävi Kekkosen luona lupaamassa, että Neuvostoliitto vetää joukkonsa pois heti kun niiden Afganistaniin lähettämiseen johtaneet syyt olisivat poistuneet. Tähän Kekkonen sanoi olevansa tyytyväinen.[39]

Silloinen Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja Max Jakobson puolusti lehtikirjoituksissaan Suomen hallituksen linjaa. Myöhemmin hän on kirjoittanut, että Suomen käyttäytyminen YK:n yleiskokouksen päätöslauselmaäänestyksessä ei itse asiassa osoittanut puolueettomuutta, vaan se noudatti "geopoliittista äänestysmallia", joka oli syntynyt Unkarin kansannousun aikoina vuonna 1956 ja josta poikkeaminen olisi voinut herättää epäluuloja Moskovassa.[45] Ulkoministeriön alivaltiosihteerin Keijo Korhosen mukaan myös Afganistanin miehityksen tuomitseminen olisi voitu nähdä kiihkeimpien ulkomaisten suomettajien piirissä vain osoituksena siitä, että Suomi äänestäisi Neuvostoliiton luvalla Neuvostoliittoa vastaan eikä tämä olisi kuitenkaan millään tavoin auttanut afgaaneja.[46] Suomettumisen kriitikkona tunnettu Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Kari Suomalainen kommentoi Suomen menettelyä YK:ssa piirroksella, jossa Suomen lähettilään paikka yleiskokouksen istuntosalissa oli tyhjänä ja seinäpaperissa sen vieressä näkyi vähäinen kohouma.[47]

Afganistanin miehityksen käsittely Suomen sanomalehdistössä oli kokonaan toisenlaista kuin Tšekkoslovakian miehityksen kommentointi kymmenkunta vuotta aiemmin. Parin ensimmäisen uutispäivän aikana miehityksen alkamisen jälkeen useimmat lehdet eivät julkaisseet lainkaan omia kommenttejaan tapahtuneesta. Jukka Tarkan mukaan haluttiin ymmärtää Neuvostoliiton "legitiimejä turvallisuusintressejä". Suomen Rauhanpuolustajat tulkitsivat Neuvostoliiton toimet puolustautumiseksi Yhdysvaltain ja sen liittolaisten Afganistaniin suuntaamaa hyökkäystä vastaan, jolloin "Kremlin suostuminen afgaanien avunpyyntöön oli estänyt verilöylyn".[39]

Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Osmo Apunen kiinnitti kolumnissaan Aamulehdessä huomiota siihen, että Neuvostoliiton ja Afganistanin välinen sitoumus muistutti luonteeltaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä YYA-sopimusta. Apusen kirjoitus herätti järkytystä ja voimakasta paheksuntaa, vaikka hän jättikin sanomatta, että YYA-sopimus voisi antaa Neuvostoliitolle Suomen suhteen samat oikeudet kuin Afganistanissa.[39]Poikkeuksen suomalaisen lehdistön yleislinjasta teki Kouvolan Sanomat, joka totesi pääkirjoituksessaan 2. tammikuuta 1980: ”Koska Neuvostoliiton kerrotaan sekaantuneen YYA-sopimuksen perusteella eteläisen naapurimaansa sisäisiin asioihin, Suomen kansalaiset ovat oikeutettuja saamaan valtionjohdoltaan selvityksen, onko ja miten varmistettu, ettei maamme solmimaa vastaavannimistä sopimusta voida soveltaa samalla tavalla.”[48]

Afgaanit palaavat tuhottuun kylään 1986.
Mujahideen-sissi esittelee maanpinnalta käsin ammuttavaa SA-7-ohjusta.

Miehitysaika ja terrorisota

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ajan mittaan kävi ilmi, että Afganistanista muodostui Neuvostoliitolle sotilaallinen ongelmapesäke. Vaikka tiedusteluraporteista oli ollut luettavissa Afganistanin armeijan surkea kunto, olivat puna-armeijan johtajat uskoneet sen selviytyvän vastarintaryhmistä ja puna-armeijan tulisi ainoastaan antaa materiaaliapua ja miehittää strategisia kohteita. Todettuaan afgaanijoukkojen surkean kunnon, neuvostoliittolaiset tajusivat joutuvansa vastuuseen varsinaisesta taistelutoiminnasta. Mitään suunnitelmaa tähän ei ollut ja tilannetta ei parantanut se, että sotilaita ei ollut koulutettu taistelemaan vuoristossa piileskeleviä muutaman miehen ryhmittymiä vastaan, vaan taistelemaan Naton panssarijoukkoja vastaan.[49] Suurlähettiläs Ilkka Pastisen luonnehdinnan mukaan Afganistanista tuli "Neuvostoliiton Vietnam" vertauksena aiempaan, Yhdysvaltain käymään epäonniseen Vietnamin sotaan.[50]

Leonid Brežneviä seurasi kommunistisen puolueen pääsihteerinä Juri Andropov vuonna 1982. Hän tajusi, että Neuvostoliitto oli juuttunut kestämättömään tilanteeseen. Puna-armeija ei ollut häviämässä sotaa, sillä afgaanisisseillä ei ollut voimia vallata tukikohtia eikä kaupunkeja. Toisaalta Neuvostoliitto ei voinut mitenkään voittaa sotaa. Vaikka neuvostosotilaat saivat vallattua alueita, sissit palasivat takaisin heti, kun neuvostojoukot poistuivat.[51] Lisäksi sota oli yhä paheneva taloudellinen ja poliittinen taakka. Armeijan vetäminen pois Afganistanista ei tullut kysymykseen, sillä vetäytyminen ilman neuvotteluja olisi tulkittu tappioksi ja sitä olisi pidetty kasvojen menetyksenä. Andropov aloitti ensimmäiset varovaiset rauhantunnustelut sissijohtajien kanssa, mutta ehti kuolla ennen kuin mistään oli ehditty edes neuvotella.[52]

Miehittäjään vihamielisesti suhtautuvat islamilaisista maista, Kiinasta ja lännestä tukea saavat eri ryhmittymät aiheuttivat sille jatkuvasti tappioita käyttäen hyväksi sissisotaan sopivaa vuoristoista maastoa.[26] Neuvostoliiton joukoilla oli lähinnä hallussaan suurimmat kaupungit ja niille vievät tiet. Maateitse suoritettu huoltotoiminta Neuvostoliitosta oli sekin vaikeuksissa ennen kaikkea yöaikaan eikä kontrollointi onnistunut ilman suuria voimanponnistuksia.

Juri Andropovia seurasi hänen kuolemansa jälkeen Konstantin Tšernenko. Hänen valitsi lyhyeksi jääneellä kaudellaan (1984–1985) linjan, jossa neuvotteluyritykset hylättiin. Sen sijaan päätettiin lisätä sotilaallista voimaa.[53] Neuvostoliitolle ei tuonut menestystä sissialueella edes sen käyttämät äärimmäisen kovat terrorisodan menetelmät.[54] Sen ilmavoimat käyttivät afgaanikylien pommituksissa isoja fosforilla ja magnesiumilla täytettyjä palopommeja, jotka saivat kohteessa aikaan paikallisen tulimyrskyn. Ilmatorjunnan välttämiseksi aloitettiin vuodesta 1983 alkaen ”mattopommitukset” korkealta. Esimerkiksi huhtikuussa 1984 pommitettiin Panshirin laakson kyliä kolmellakymmenellä koneella päivittäin. Terroripommituksien tarkoitus oli tuhota vastarintaliikettä tukevan siviiliväestön elinmahdollisuudet.[55] Tämä maaseudun tyhjennys onnistuikin, sillä 2,8 miljoonaa afganistanilaista pakeni Pakistaniin ja 1,5 miljoonaa Iraniin.

Afganistanin sota heikensi myös merkittävästi Neuvostoliiton ja mujahideen-sissejä tukevan Pakistanin välejä. Pakistanin ilmavoimien F-16-hävittäjät ampuivat vuosina 1986–1988 alas ainakin 8 vastustajan konetta, kun koneet loukkasivat Pakistanin ilmatilaa sissejä jahdatessaan.[56] Monien arabimaiden taloudellisen ja sotilaallisen avun lisäksi Afganistaniin virtasi tuhansia muista islamilaisista maista tulleita vapaaehtoisia, muun muassa Osama bin Laden ja muita myöhempiä Al-qaidan jäseniä. Yhdysvaltain tuki oli koko ajan merkittävää ja se lahjoitti muun muassa vuonna 1986 noin 600 Stinger-lähi-ilmatorjuntaohjusta mujahideen-sisseille.

Neuvostoliittolaisia panssarivaunuja.

Sissiryhmät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

Neuvostojoukkoja ja hallitusta vastustavat sissit jakautuivat lukuisiin eri ryhmittymiin. Tärkeimmiksi muodostuivat Pakistanin Peshawarissa päämajaansa pitäneet seitsemän puoluetta jotka nauttivat Pakistanin, Saudi-Arabian ja Yhdysvaltain huomattavasta tuesta (Operaatio Sykloni). Erityisesti Pakistanin tiedustelupalvelu ISI näytteli keskeistä roolia tuen kanavoimisessa ja suosi islamistisia ryhmiä. Peshawarin puoleista radikaaleihin luettiin yleensä Gulbuddin Hekmatyarin johtama Hizb-i-Islami (Islamilainen puolue), tästä eronnut saman niminen Yunus Khalisin johtama ryhmä, Abdul Rasul Sayyafin johtama Ittihad-i-Islami sekä Burhanuddin Rabbanin johtama Jamiat-i-Islami. Traditionalistista siipeä puolestaan edustivat Mohammad Nabi Mohammadin Harakat-i-Inqilab-i-Islami (Islamilaisen vallankumouksen liike), Sibghatullah Mojadedin Jabha-i-Najat-i-Milli (Kansallinen vapautusrintama) sekä Ahmed Gailanin Mahaz-i-Milli-Islami (Kansallinen islamilainen rintama).

Iran puolestaan tuki sodassa useita Afganistanin shiiamuslimien muodostamia sissijärjestöjä. Varsinkin Kunarin ja Nuristanin alueilla vaikuttaneet wahhabiitti-sissiryhmät puolestaan saivat tukea Saudi-Arabiasta.

Näiden ryhmien lisäksi varsinkin alkuvaiheessa sissisotaan osallistuivat myös eräät vasemmistolaiset (erityisesti maolais-vaikutteiset) ja nationalistiset ryhmät.

Neuvostoliiton sodan loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Mihail Gorbatšov siirtyi vuonna 1985 Neuvostoliiton johtoon, alettiin sotaan etsiä ratkaisua. Gorbatšov käsitti, ettei Afganistanin miehitys ollut järkevä eikä suosittu hanke. Hän luonnehti Afganistania "vuotavaksi haavaksi" ja päätti vetää puna-armeijan kotiin.[57]

Gorbatšov ilmoitti sotilasjohdolle, että antaa näille mahdollisuuden ratkaista tilanteen sotilaallisesti, mutta ratkaisun on tapahduttava pian. Vuosina 1985–1986 neuvostojoukot ja niiden tukema Afganistanin hallituksen armeija suorittivat näyttäviä operaatioita, joilla vallattiin alueita sisseiltä. Alkoi olla kuitenkin jo selvää, että sotaa ei voi voittaa.[58] Vuonna 1987 arviolta 35 prosenttia Afganistanista oli neuvostojoukkojen ja Afganistanin hallituksen valvonnassa, 45 prosenttia oli sissiryhmittymien valvonnassa ja 20 prosenttia ei ollut käytännössä kenenkään valvomaa aluetta.[59]

Vuonna 1987 solmittiin ensimmäinen väliaikainen aselepo, jossa Neuvostoliiton tuen menettänyt Karmal syrjäytettiin vallasta. Uudeksi presidentiksi tuli Mohammed Najibullah. Marraskuussa 1987 Neuvostoliiton ulkoministeriön edustaja ilmoitti Neuvostoliiton tehneen "poliittisen päätöksen" joukkojensa vetämisestä Afganistanista 7–12 kuukauden kuluessa.[60] Vuonna 1988 YK:n avulla solmittiin Afganistanin ja sissien suurimman tukijan Pakistanin välinen sopimus sekä sopimus Neuvostoliiton joukkojen vetämisestä maasta. Vetäytyessään pois Afganistanista Neuvostoliiton joukot halusivat vaikuttaa vastustajaansa suorittamalla häirintäluontoisia kostoiskuja ballistisilla Scud-ohjuksilla. Kaksi ohjusta osui Asadabadin kaupungin torille, jolloin 300 ihmistä kuoli ja 500 haavoittui.[61] Neuvostojoukot lähtivät Kabulista 2. helmikuuta 1989, ja viimeinen neuvostosotilas poistui Afganistan alueelta Uzbekistanin rajajoen Amudarjan ylittävää Ystävyyden siltaa pitkin 15. helmikuuta.[54][62] Jouluaattona 1989 Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi tuomitsi – vuoden 1939 Molotov–Ribbentrop-sopimuksen ja siihen liittyneen salaisen lisäpöytäkirjan ohella – neuvostojoukkojen lähettämisen Afganistaniin joulukuussa 1979.[63]

Viimeisenä neuvostojoukkojen komentajana Afganistanissa toiminut kenraaliluutnantti Boris Gromov antoi helmikuussa 2019 – 30 vuoden kuluttua Neuvostoliiton joukkojen vetäytymisestä Afganistanista – venäläiselle Sputnik-uutiskanavalle haastattelun, jossa hän kiisti Neuvostoliiton hävinneen Afganistanin sodan. Hän ei luonnehtinut Afganistanin tapahtumia vuosina 1979–1989 edes sodaksi, vaan "matalan intensiteetin konfliktiksi". Gromov korosti, ettei hän ollut saanut käskyä voittaa ketään, ja hänen mukaansa neuvostojoukkojen olisikin ollut mahdotonta edes yrittää saavuttaa sotilaallista voittoa. Gromovin mukaan puna-armeijan tehtävänä oli ollut vain "taata suotuisat olot Afganistanin laillisesti valitun hallituksen toiminnalle". Yhteenvetona Gromov uskoi neuvostosotilaiden täyttäneen menestyksekkäästi heille annetun tehtävän.[57]

Afganistan neuvostomiehityksen jälkeen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Afganistanin sota jatkui Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen sisällissotana. Najibullahin johtama kommunistihallinto menetti vähitellen otteensa tukialueistaan ja mujahideen-sissit valtasivat Kabulin vuonna 1992. Najibullah pelastautui tällöin YK:n suojaamaan kotiarestiin.[54] Maassa on tämän jälkeen ollut vain lyhyitä rauhallisempia kausia ja maa on käytännössä sotatilassa tälläkin hetkellä.

Syyskuussa 1996 Pakistanin tukemat, Afganistanin hallitusta vastustaneet Taleban-joukot valtasivat maan pääkaupungin Kabulin. Miltei ensi töikseen Taleban-taistelijat hirttivät Najibullahin ja ripustivat hänen ruumiinsa julkisesti näytteille. Järjestö julisti maahan tiukan islamilaisen hallinnon, jossa šaria-laki oli voimassa ankarimmassa muodossaan. Sittemmin Taleban-joukot saivat hallintaansa 90 prosenttia Afganistanista.[64]

Afganistaniin oli neuvostomiehityksen aikana tullut muista islamilaisista maista arviolta 35 000 uskonnollisesti motivoitunutta vierastaistelijaa, joiden keskuudessa levisi väkivaltainen jihadismi. Kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, Osama bin Laden julisti sen olleen "Jumalan ja Afganistanin mujahideenien ansiota". Tästä henkisestä ilmapiiristä alkoi bin Ladenin perustaman al-Qaida-terroriverkoston taistelu Yhdysvaltoja ja muuta "mädännäistä" läntistä maailmaa vastaan. Se puolestaan johti syyskuun 2001 terrori-iskuihin ja Yhdysvaltain johtaman läntisen liittouman hyökkäykseen Afganistaniin.[57]

Neuvostoliiton miehityksen jäljiltä Afganistaniin jäi romuna runsaasti puna-armeijan sotakalustoa.[57]

Muistomerkkejä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Muistokappeli ja -kivi Kyynelten saarella (1996), joka on kuvanveistäjä J. Pavlovin johdolla suunniteltu ulkomailla, erityisesti Afganistanin sodassa kaatuneiden valkovenäläisten muistosaari Minskissä. Afganistanin sotaan oli osallistunut noin 30 000 valkovenäläistä tai Valko-Venäjällä syntynyttä sotilasta, joista oli kaatunut 771.
    Muistokappeli ja -kivi Kyynelten saarella (1996), joka on kuvanveistäjä J. Pavlovin johdolla suunniteltu ulkomailla, erityisesti Afganistanin sodassa kaatuneiden valkovenäläisten muistosaari Minskissä. Afganistanin sotaan oli osallistunut noin 30 000 valkovenäläistä tai Valko-Venäjällä syntynyttä sotilasta, joista oli kaatunut 771.

Katso myös

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Griffiths, John C.: Afghanistan – Key to a Continent. Boulder, Colorado: Westview Press, 1981. (englanniksi)
  • Isby, David: Russia’s War in Afghanistan. London: Osprey Publishing Ltd, 1987. (englanniksi)
  • Puheloinen, Ari: Sotilas ja työmies. Muistikuvia ja mietteitä. Otava, Helsinki 2023. ISBN 978-951-1-46324-5
  • Ravela, Reko: Afganistanin loputon sota. Helsinki: Like, 2011. ISBN 978-952-01-0611-9
  • Sergejeff, Andrei: Afganistanin historia – Silkkitietä kulttuurien risteykseen. Gaudeamus Helsinki University Press, 2011. ISBN 978-952-495-219-4

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Maxime Rischard: Al Qa'ida's American Connection Global-Politics.co.uk. Arkistoitu 21.12.2011. Viitattu 3.10.2022. (englanniksi)
  2. ↑ Afghanistan hits Soviet milestone – Army News Armytimes.com. Arkistoitu 25.5.2011. Viitattu 3.10.2022.
  3. ↑ McCauley, Martin, Afganistan and Central Asia. A Modern History. Pearson Education Limited 2002, Bookcraft Midsomer Norton, s. 56
  4. ↑ a b c U.S. Relations With Afghanistan 26.7.2018. Yhdysvaltain ulkoministeriö, Under Secretary for Public Diplomacy and Public Affairs, Bureau of Public Affairs. Viitattu 7.10.2018. (englanniksi)
  5. ↑ McCauley, s. 56.
  6. ↑ Arvo Santonen (toim.) Kansainvälinen. Työväenliike Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Weilin+Göös, Amer-yhtymä Oy Weilin+Göösin kirjapaino Espoossa 1989, s. 86.
  7. ↑ Seppo Zetterberg (toim. suomalainen laitos) Muutosten vuosisata 8. Alkuteos Power, Wealth & Powerty, The Family, Science, The Arts, Passing Parade. WSOY, Porvoo – Helsinki – Juva, s. 26–27.
  8. ↑ Griffiths 1981, s. 142–155.
  9. ↑ a b Isby 1987, s. 4–6.
  10. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 252.
  11. ↑ Rasanayagam, Angelo: Afghanistan. A Modern History. I.B.Tauris, London, New York, 2003, s. 61
  12. ↑ Sergejeff 2011, s. 253.
  13. ↑ a b Ghulam Ahmad Waak, A new history of Afghanistan, University of Helsinki, Aleksanteri-instituutti, sivu 6–
  14. ↑ Sergejeff 2011, s. 254.
  15. ↑ a b c Sergejeff 2011, s. 255.
  16. ↑ Kommunismin musta kirja, Kommunismi Afganistanissa, 787, Courtois, Werth, Panné, Paczkowski, Bartosek, Margolin, WSOY, Juva 2002
  17. ↑ Sergejeff 2011, s. 254–255.
  18. ↑ Sergejeff 2011, s. 256.
  19. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 263.
  20. ↑ Sergejeff 2011, s. 246.
  21. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 259.
  22. ↑ Griffiths 1981, s. 185.
  23. ↑ Blood, Peter R.: Pakistan's Support of Afghan Islamists, 1975–79 Afghanistan: A Country Study. 2001. Viitattu 7.10.2018 (englanniksi).
  24. ↑ Rasanyagam, Angelo: Afghanistan - a modern history. s. 80–81. I.B. TAuris, New York 2003
  25. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 261.
  26. ↑ a b Isby 1987, s. 6.
  27. ↑ Sergejeff 2011, s. 261–262.
  28. ↑ Sergejeff 2011, s. 262.
  29. ↑ Griffiths 1981, s. 187.
  30. ↑ Rasanayagam, 81–84
  31. ↑ Puheloinen, A.: Sotilas ja työmies, 2023, s.147
  32. ↑ a b Ravela 2011, s. 31.
  33. ↑ Suomen Sosialidemokraatti. 29.12.1979, s. 25.
  34. ↑ Isby 1987, s. 5–6.
  35. ↑ Zetterberg, 26–27.
  36. ↑ Nordberg Erkki, Kriisi. Pienet valtiot kansainvälisissä ja ulkopoliittisissa kriiseissä, Kustannus oy Suomen mies Helsinki, Painokaari Oy 1990, s.85-86.
  37. ↑ Sergejeff 2011, s. 264.
  38. ↑ Key Resolutions of the United Nations General Assembly. Cambridge University Press, Cambridge 1997. Edited by Dietrich Rauching – Katja Wiesbrock – Martin Lailach. (KRUNGA) ES-6/2 The situation in Afghanistan and its Implications for International Peace and Security.
  39. ↑ a b c d Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 417–419. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-25796-7.
  40. ↑ Reynolds David, One World Divisible. A Global History Since 1945. Penguin Books Ltd., London 2000, s. 362–368.
  41. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 266.
  42. ↑ Lennon Eeva, Iso-Britannia haukkarintamassa, Suomen Sosialidemokraatti 5.1.19801.
  43. ↑ Suomen Sosialidemokraatti 24.1.1980, 22. Lehden käännöksessä oli tarkkaanottaen käytetty erheellisesti sanaa Suur-Suomi.
  44. ↑ a b Sergejeff 2011, s. 267.
  45. ↑ Max Jakobson: Vallanvaihto: havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92, s. 249. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6.
  46. ↑ Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s. 309–310. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-20893-4.
  47. ↑ Karin piirros Helsingin Sanomissa 16. tammikuuta 1980. Kari: Me tulemme taas, s. 70. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05950-5.
  48. ↑ Jakobson 1992, s. 248.
  49. ↑ Sergejeff 2011, s. 280.
  50. ↑ Ilkka Pastinen: Uusi maailmanjärjestys: kylmästä sodasta globalisaatioon, s. 32. Helsinki: Otava, 2007. ISBN 978-951-1-22129-6.
  51. ↑ Sergejeff 2011, s. 281.
  52. ↑ Sergejeff 2011, s. 281–282.
  53. ↑ Sergejeff 2011, s. 282.
  54. ↑ a b c Zetterberg, s. 39.
  55. ↑ Lappi, Ahti, Ilmatorjunta kylmässä sodassa. Ilmatorjuntasäätiö, 2003. Jyväskylä, Gummerrus, 387.
  56. ↑ Lappi, s. 388.
  57. ↑ a b c d Jouko Juonala: Hyvästi, Afganistan. Ilta-Sanomat 18. huhtikuuta 2018, s. B14–B18. Helsinki: Sanoma Media.
  58. ↑ Ravela 2011, s. 47–48.
  59. ↑ Ravela 2011, s. 36.
  60. ↑ Mitä Missä Milloin, kansalaisen vuosikirja 1989,s. 31. Helsinki: Otava, 1988.
  61. ↑ Lappi, s. 396.
  62. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1990, s. 50–51. Helsinki: Otava, 1989. ISBN 951-1-10908-1.
  63. ↑ Mitä Missä Milloin, kansalaisen vuosikirja 1991, s. 37. Helsinki: Otava, 1990.
  64. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1998, s. 16. Helsinki: Otava, 1997. ISBN 951-1-14838-9.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Braithwaite, Rodric: Afgantsy, The Russians in Afghanistan 1979-89. Profile Books, 2012. ISBN 978-1-84668-062-5

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Afganistanin_sota&oldid=22746365”