Perestroika

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Perestroika (ven. перестро́йка [pʲɪrʲɪˈstrojkə]  kuuntele ääntämys ^(ohje), suom. uudelleenrakentaminen) tarkoittaa Mihail Gorbatšovin uskorenijen epäonnistumisen jälkeen alullepanemaa prosessia Neuvostoliitossa, jonka tarkoituksena sanottiin olevan taloudellisen järjestelmän uudistaminen. Perestroika jatkoi ja aloitti prosesseja, jotka johtivat Neuvostoliiton ja sosialistisen järjestelmän hajottamiseen Euroopassa.

Perestroikaan kuului joitakin lievennyksiä suunnitelmatalouteen. Sen johdosta perustettiin yrityksiä, mikä johti ennen kaikkea palkkojen nousemiseen. Perestroikaan kuuluneet uudistukset olivat Neuvostoliitossa valtava muutos; perestroika aloitti maassa matkan kohti kapitalismia, markkinataloutta, avaamaan perustaa kapitalismin palauttamiselle ja toteuttamaan sitä vastaavaa veropolitiikkaa.

Perestroikan ja glasnostin oli tarkoitus antaa sosialismille demokraattiset kasvot ennen kaikkea vapaiden vaalien, uuden vallanjaon ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen avulla ja vakauttaa koko itäblokkia. Tässä yhteydessä Neuvostoliiton kommunistinen puolue (NKP) säilyttäisi kuitenkin etuoikeutetun asemansa.

Gorbatšovin sisäpoliittisia uudistuksia kutsuttiin myös tunnuslauseella demokratizatsija (ven. Демократизация, ”demokratisointi”). Se aloitettiin perinteisillä leniniläisillä tunnuslauseilla joista se käännettiin vaatimuksiksi demokratismista ja pluralismista. Siihen kuuluivat vaalit, joissa oli useita ehdokkaita – ei kuitenkaan useita puolueita – paikallisella tasolla. Gorbatšov toivoi tällä tavalla voivansa rikkoa vakiintuneet poliittiset rakenteet ja saada sen avulla enemmän kansan tukea hallinnollisille uudistuksilleen. Loppuaikoina Gorbatšov puhui jopa mahdollisuudesta siirtyä monipuoluejärjestelmään, jotta ”vanhat virheet paljastettaisiin”.

Vuonna 1989 aloitti toimintansa Gorbatšovin aloitteesta perustettu Neuvostoliiton kansanedustajien kongressi, joka valittiin osittain vapailla vaaleilla.

Jotta Neuvostoliiton kansalaisten hyvinvointia voitaisiin parantaa pitkäaikaisesti, liennytyspolitiikkaa tuli jatkaa ja lopettaa kilpavarustelu Yhdysvaltojen kanssa.

8. joulukuuta 1987 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan ja Mihail Gorbatšov allekirjoittivat INF-sopimuksen, johon sisältyi kaikkien Euroopan keskimatkan ohjuksien tuhoaminen. Vastaavasti vuonna 1985 aloitettiin uudestaan neuvottelut START-I-sopimuksesta. Sen lisäksi Neuvostoliitto vähensi sotilaallista tukeaan Afrikan maiden ja Latinalaisen Amerikan kommunistisille kapinaliikkeille merkittävästi ja vetäytyi 1989 Afganistanista (katso myös Afganistanin sisällissota).

Ulkopolitiikassa nähtiin, että sosialistinen yhteiskuntajärjestelmä ei ollut enää ratkaiseva. Brežnevin opista luovuttiin, joten sosialistista järjestelmää SEV-maissa ei enää turvattaisi väliintulolla. Gorbatšovin mukaan Neuvostoliitto ei enää yrittäisi estää, jos jossakin valtiossa tapahtuisi vastavallankumous kapitalismiin palaamiseksi. Tällä tavoin rohkaistiin myös Neuvostoliiton liittolaisia uudistuksiin.

Gorbatšovin tullessa Neuvostoliiton johtoon vuonna 1985 useimmissa Itä-Euroopan maissa valtaa pitivät vanhat brežneviläiset jarrumiehet: Itä-Saksassa Erich Honecker, Tšekkoslovakiassa Gustáv Husák, Unkarissa János Kádár ja Bulgariassa Todor Zivkov. Oma lukunsa oli Nicolae Ceaușescun hirmuvalta Romaniassa. Puolassa kielletty Solidaarisuus-liike oli yrittänyt muutosta 1980-luvun alussa, mutta vuonna 1981 säädetty sotatila oli jäädyttänyt vallan kenraali Wojciech Jaruzelskin käsiin. Perestroikan myötä odotettiin Neuvostoliiton ja itäblokin maiden suhteiden kehittyvän suurin piirtein sellaisiksi kuin Neuvostoliiton ja Suomen suhteet oli järjestetty YYA-sopimuksen nojalla. Neuvostoliitto ei kuitenkaan millään tavoin tyrkyttänyt uutta oppiaan liittolaisilleen. Vielä kesällä 1989 eräät läntiset tarkkailijat suosittelivat Unkarille, että sen kannattaisi ottaa mallia suomettumisesta järjestäessään uudelleen suhteitaan Neuvostoliittoon. Syksyn 1989 aikana kommunistiset hallitukset luhistuivat kuitenkin yhtäkkiä kaikissa Itä-Euroopan maissa, ja tapahtumien vauhtia kuvaa, että kesään 1991 mennessä Puola, Tšekkoslovakia ja Unkari olivat kukin jo jättäneet jäsenhakemuksensa Euroopan yhteisöön, ja Unkari ja Tšekkoslovakia oli hyväksytty Euroopan neuvoston jäsenmaiksi.^[1]

Ministeri Max Jakobson kirjoitti Uudessa Suomessa loppukesällä 1985, että Neuvostoliiton ja länsimaiden suhteiden paraneminen vähensi Suomen painoarvoa Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Kun Neuvostoliitto ei enää tarvinnut rauhanomaisen rinnakkaiselon näyteikkunaa, Suomen poliittinen liikkumatila kylläkin kasvoi, mutta samalla suomalaisten kilpailutilanne idän markkinoilla kiristyi.^[2]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean täysistunnossa kesäkuussa 1987 Gorbatšov esitti ”perusteesinsä”, jotka osoittivat taloudellisten uudistusten poliittiset perustat.

Heinäkuussa 1987 korkein neuvosto sääti lain valtionyrityksistä, jonka avulla valtionyritykset saivat suorittaa tuotantoaan todellisen kysynnän mukaisesti. Yritysten tuli tosin jatkossakin toteuttaa valtion toimeksiannot, mutta jäljelle jäävän tuotantonsa ne saivat tehdä haluamallaan tavalla. Tämän lain takia yritykset saivat vastuun omasta taloudenpidostaan: niiden tuli kattaa menonsa (palkat, verot, materiaali ja velat) tulojen avulla. Lisäksi ne pystyivät neuvottelemaan hinnoista vapaasti alihankkijoidensa kanssa.

Neuvostoliiton lainsäädännön mukaan konkurssit eivät aiemmin olleet mahdollisia. Nyt konkurssit asetettiin uhaksi valtionyhtiöille. Sen lisäksi laki siirsi yritysten hallinnon ministeriöiltä vaaleilla valituille tuotantoyhteisöille. Valtion suunnittelukomitea, Gosplan, teki jatkossa enää yleisiä suuntaviivoja ja kansallisia investointeja, ei enää yksityiskohtaisia tuotantosuunnitelmia. Käytännössä Gosplan kuitenkin jatkoi tuotantosuunnitelmien laatimista Neuvostoliiton ajan loppuun saakka.

Osuuskuntalaki astui voimaan toukokuussa 1988. Ensimmäistä kertaa Vladimir Leninin uuden talouspolitiikan jälkeen yksityisyritykset olivat taas sallittuja palveluiden, tuotannon ja ulkomaankaupan aloilla. Alun perin laki määräsi korkeat verot ja toimintarajoitukset, mutta sitä korjattiin myöhemmin, jotta yksityisen sektorin toimintoja ei rajoitettaisi liikaa. Näiden määräysten alla osuuskuntamuotoisista ravintoloista, kaupoista ja tuotantolaitoksista tuli osa Neuvostoliiton taloutta.

Gorbatšov toi perestroikan suuressa laajuudessa Neuvostoliiton ulkomaankauppasektorille, mitä pidettiin sinä aikana uhkarohkeana tekona. Hänen ohjelmansa eliminoi ulkomaankauppaministeriön silloisen kauppamonopolin. Teollisuus- ja maatalousministeriöiden ei tarvinnut enää kääntyä ulkomaankauppaministeriön byrokratian puoleen, vaan ne pystyivät hoitamaan ulkomaankauppaa itsenäisesti omalla vastuualueellaan. Tämän lisäksi ulkomaankauppaa saivat harjoittaa alueelliset ja paikalliset organisaatiot. Nämä muutokset olivat yritys poistaa suuri epäkohta Neuvostoliiton ulkomaantaloudesta: puuttuvat kontaktit Neuvostoliiton kuluttajien ja alihankkijoiden sekä niiden ulkomaalaisten kauppakumppanien välillä.

Gorbatšovin merkittävin ulkomaankauppaan liittyvä uudistus salli ulkomaiset sijoitukset Neuvostoliittoon, jos ne suoritettiin yhteisyrityksinä maan ministeriöiden, valtionyritysten tai osuuskuntien kanssa. Ensimmäinen versio Neuvostoliiton ”yhteisyrityslaista” astui voimaan kesäkuussa 1987. Se mahdollisti 49 prosentin ulkomaalaisomistuksen yrityksessä ja edellytti, että sen johtajisto ja liikkeenhoitajat olivat neuvostoliittolaisia. Länsisijoittajien ilmaistua tyytymättömyytensä tähän hallinto salli lopulta myös ulkomaalaisenemmistön yhteisyritysten hallituksissa. ”Yhteisyrityslain” avulla Neuvostoliitto tarjosi käyttöön työvoimaa, infrastruktuuria ja suuret kotimarkkinat. Ulkomaalaiset liikekumppanit tarjosivat pääomaa, teknologiaa, taloudellista tietämystä ja monissa tapauksissa tuotteita sekä palveluita.

Gorbatšovin taloudelliset muutokset eivät synnyttäneet uutta alkua maan kankealle taloudelle 1980-luvun lopussa. Uudistukset poistivat kuitenkin vähän keskitystä asioiden hoitamisesta, ja valtion määräämät tuotteiden hinnat sekä ei-vaihdettava rupla jäivät edelleen käyttöön. Hallinnolla oli edelleen ohjakset suurimpaan osaan tuotannosta.

Historioitsija Jukka Tarkan mukaan suomalaiset idänkauppaan keskittyneet yritykset menettivät perestroikan myötä Urho Kekkosen presidenttikaudella vakiintuneet poliittiset etulyöntiasemansa. Vuodesta 1958 ulkomaankauppaministerinä toiminut Nikolai Patolitšev, jonka kaudella Suomen ja Neuvostoliiton välinen kauppa oli kasvanut 25-kertaiseksi, siirrettiin eläkkeelle syksyllä 1985.^[3] Suomen ja Neuvostoliiton kauppaneuvotteluissa neuvottelupöydän toiselle puolelle asettuivat Patolitševin jälkeen uudet miehet, jotka tarkastelivat suomalaisia yhtä viileän rauhallisesti kuin mitä tahansa muitakin länsimaisia yrittäjiä. Tarkan mukaan suomalaisten oli vaikeaa havaita Neuvostoliitossa tapahtuneiden muutosten poikkeuksellisuus ja mittasuhteet ja sovittaa ne siihen kaavaan, jonka mukaan itänaapuriin oli totuttu suhtautumaan.^[4]

Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin edustajat kertoivat perestroikan alkuvaiheessa, että tutkija Tauno Tiusasen vuonna 1985 ilmestynyt kirja Talouden uudet haasteet ja sosialismi oli käännetty venäjäksi ja sitä luettiin innokkaasti Mihail Gorbatšovin hallinnon sisäpiirissä. Tiusasen kirja paljasti sosialistisen totuuden ja todellisuuden välille auenneen kuilun. Kotimaassa Tiusanen pyrittiin vaientamaan; erityisen kiihkeitä tässä olivat taistolaiset ja niin kutsutut idänkaupan vuorineuvokset, jotka katsoivat saavansa tarvitsemansa tiedon Neuvostoliiton talouselämästä virallisista lähteistä. Neuvostoliittolaisten suhtautuminen Tiusaseen sen sijaan oli lähinnä huolestuneen kiinnostunutta, koska tällä oli tietoa, joka oli tavallisten neuvostovirkamiesten ja poliittisten toimijoiden ulottumattomissa.^[5]

Mihail Gorbatšov ei ottanut lainkaan huomioon, että sosialistisen yhteisön maissa oltiin jo pidemmällä matkalla takaisin kapitalismiin. Uudistushalu Neuvostoliiton eri puolilla sai ihmiset voimakkaasti liikkeelle ja sai heidät vaatimaan koko Neuvostoliiton vaikutusalueella lisää vapauksia ja mahdollisti lopulta koko itäblokin kaatumisen.

Suomen presidentti Mauno Koivisto kirjoitti muistelmissaan, että hänen uskonsa perestroikan onnistumiseen alkoi horjua joulukuun alkupäivinä 1989. Jukka Tarkan mukaan tämä ei tapahtunut Koiviston oman analyysin varassa, vaan se oli reaktio Neuvostoliiton valtiovarainministerin Boris Gostjevin tuolloiseen televisiopuheeseen, jossa tämä paljasti kiertelemättä ja kaartelematta neuvostotalouden todellisen tilan.^[6][7]

Professori Seppo Hentilän mukaan perestroikaan oli sitä käynnistettäessä asetettu niin Neuvostoliitossa kuin ulkomaillakin suuret toiveet ja odotukset: sen uskottiin lopultakin tarjoavan Neuvostoliitolle ulospääsyn niin kutsutun pysähtyneisyyden kauden ongelmista. Perestroika, joka oli kaikkien aikojen vakavin yritys uudistaa sosialismia, päästi kuitenkin valloilleen voimia, jotka kaatoivat koko järjestelmän. Hentilän mukaan perestroikan aikaansaama poliittinen vapautuminen paljasti reaalisosialismin todelliset kasvot kaikessa räikeydessään. Kun pakkovaltaa ei enää ollut, koko neuvostoyhteiskunta halvaantui, eikä mikään toiminut edes siinä määrin kuin aiemmin. Neuvostoliitto ajautui aineelliseen ja henkiseen umpikujaan, mikä johti koko Neuvostoliiton lakkaamiseen valtiona.^[1]

• Gorbatšovin ajan Neuvostoliitto
• Kylmä sota
• Laulava vallankumous

• Osa Willy Brandtin verkkoelämänkerrasta (Arkistoitu – Internet Archive) (saksaksi)

• Gorbatšov, Mihail: Perestroika ja uusi ajattelu. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14796-6

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Perestroika Wikimedia Commonsissa

• Perestroika Ylen Elävässä arkistossa